Tämän pienoisromaanin kirjallinen leikki vaikutti aluksi yksinkertaiselta: otetaan nuori, miellyttävän näköinen mies – aika tyhjäpäinen – ja heitetään hänet outoon kaupunkiin. Annetaan miehelle tehtävä: hänen täytyy haastatella Traumbach-nimistä miestä suureen päivälehteen – jotta hänellä olisi romaanissa jotain tekemistä. Katsotaan sitten, mitä tästä seuraa. Mihin mies ryhtyy? Kyllä siitä harhailusta ainakin pieni impressionistinen romaani syntyy.
Romaanin kaikkitietävän kertojan sävy on aluksi kevyt ja leikkisä. Välillä hän osallistuu tapahtumiin silminnäkijänä me-muodossa. Kerronnan kepeys syntyy muun muassa sanavalinnoista. Kertoja suosii verbien frekventatiivijohdoksia (odottelee, tuijottelee, seisoskelee) ja momentaaniverbejä (yskähtää, sammahtaa). Syntyy kuva sattumanvaraisesta, kiireettömästä todellisuudesta (tai ehkä kirjailija on halunnut luoda painajaisen kääntäjälle). Myös animoidut luonnonilmiöt luovat idyllistä, unenomaista tunnelmaa. Traumbach – unipuro.
Miten suloinen kesäpäivä! Talot huojuvat tuulessa, lehdet suhisevat ja puut oikovat oksiaan, antavat linnulle levähdyspaikan. Pyykki kuivahtaa sormien välissä, helisee ja inisee, betoni halkeilee päivän lämmössä. Omena punastuu, vesi solisee ja pilvien lomissa on rakoja, tuulen tulla ja mennä. Ja kivimuurin kainalossa, sen kehtomaisessa hiljaisuudessa nukkuu kissoja, jotka levittävät ympärilleen kotoisaa, vähän hidastunutta, maalaistalomaista tunnelmaa.
Pian lukijalle käy selväksi, että tarinan yksinkertaisuus on näennäistä.
Nuorukainen on nimeltään Jochen. Tapaamilleen ihmisille hän kertoo, että on itselleen uudessa kaupungissa Frankfurter Allgemeine -lehden komennuksella. Lukijaa luonnollisesti ihmetyttää, että arvostettu lehti on lähettänyt toimittajansa matkaan kovin hatarilla tiedoilla. Hän ei tunnu tietävän edes, mistä asiasta Traumbachia pitäisi haastatella. Hänen muistivihkoonsa kirjoittamansa triviaalit lauseetkaan eivät vaikuta ammattitoimittajan työltä.
Kaupunki, johon tapahtumat sijoittuvat, on sekin kummallisen harsomainen. Se sijoittuu jonnekin entisen Itä-Saksan alueelle. Ihmiset muuttavat sieltä länteen. Sinne on syntynyt tyhjien asuntojen varjomaailma, jota kaupungin rakennuslupavirasto mahdollisesti jotenkin hallinnoi. Jochen kehittelee salaliittoteorioita, sillä toimittajanhan on nähtävä yhteyksiä, joita muut eivät näe.
No mihin Jochen sitten ryhtyy? Nuori mies, miellyttävän näköinen – no naisiin hän ainakin tuntee vetoa heti kun lanne vähänkin keinahtaa. Ensimmäinen henkilö, johon mies uudessa kaupungissa kiinnittää huomionsa on nuori äiti. Sitten myöhemmin hän kohtaa rakennuslupavirastossa surullisen, kenties äidillisenkin, vanhemman naisen, rouva Zuckmayerin, johon myös tuntee vetoa.
Käy ilmi, että mies on kasvanut ilman isän läsnäoloa. Äitisuhteessa on jokin särö, joka vilahtaa esiin unen ja valveen rajalla. Mukaan kuvioon tulee myös nuorempi nainen, Hanna. Erotiikkaa? No on sitäkin hieman, tosin leikitellen ja kursaillen kuvattuna.
Onko Jochenin kiintymyksessä rouva Zuckmeyeriin jotain oidipaalista? Viehättääkö suru Jochenia? Miksi? Tällaisia lukija alkaa miettiä, kun tietää, että kirjailija on toiselta ammatiltaan psykiatri. Ja kun tähän tieteenalaan melko suoraan myös viitataan.
Ihmiset jättävät siis jälkiä toisiinsa, me vaikutamme toisiimme salaperäisin tavoin, usein huomaamatta sitä itsekään. Ja monesti nuo jäljet ovat niin kertakaikkiaan sulautuvia ja salakavalia, että on mahdoton sanoa mistä jokin tietty tunne tulee. Asiaa tietysti mutkistaa se, että tämänhetkiset tapahtumat yrittävät käydä keskustelua ja sekoittua parhaansa mukaan aikaisempien tapahtumien, muistojen ja jopa unohdettujen muistojen kanssa, ja tämän monimuuttujaisen ja osin sekavan mekanismin selvittämiseen on perustettu jopa kokonainen lääketieteen osa-alue, joka toimii kohtalaisen heikolla menestyksellä.
Voiko kaunokirjallisuus onnistua siinä, missä psykiatria menestyy heikosti? Tuo edellä lainattu kappale selittää ainakin tämän pienoisromaanin kerrontatapaa. Romaanin maailmassa muistot ja nykyhetki limittyvät. Romaanissa kuvattu fyysinen todellisuuskin siirtyilee ajassa edestakaisin.
Romaanin lopussa on lukijalle luvassa yllätys, jota ei olisi reilua tässä paljastaa. Sen verran voin sanoa, että Jochenin todellinen syy kaupunkiin tulolle paljastuu ja ettei kaupunki ole hänelle uusi. Myös Traumbachin henkilöllisyydestä saamme viitteitä, jotka avaavat aivan uusia tulkintamahdollisuuksia.
Lopussa ymmärsin myös, miksi mielessäni tätä romaania lukiessani kävi usein yllättävä mielleyhtymä. Jostain syystä olin lukiessani ajatellut elokuvaa Paluu tulevaisuuteen.
Joel Haahtela, Traumbach. Otava 2012. Graafinen suunnittelu: Päivi Puustinen. 112 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!