Poika hukassa

Paula Fox, The Lost Boy. Piper Books 1989. (Alkuperäinen julkaisuvuosi 1987. Julkaistu myös nimellä Lily and the Lost Boy.)

Yksi lapsuuteni suuria lukuelämyksiä oli Gerald Durrellin Eläimet ja muu kotiväkeni, muistelmateos erään englantilaisen perheen elämästä Korfun saarella. Pidin kirjasta niin paljon, että luin sen jälkeen muutkin Gerald Durrellin kirjat, jotka Joensuun kaupunginkirjastosta löysin. Ne olivat englanninkielisiä, ja sanakirjaa tarvittiin vielä tiuhaan.

Paula Foxin nuortenromaanin alkuasetelma on hyvin samankaltainen kuin Durrellin pienessä klassikossa: amerikkalainen Coreyn perhe - isä, äiti, 14-vuotias isoveli Paul ja melkein 12-vuotias pikkusisko Lily - ovat tulleet Thassoksen saarelle Kreikkaan viettämään historianopettajaisän sapattivuotta. He asuvat aluksi ainoina ulkomaalaisina Limenan pienessä rannikkokylässä. Paul ja Lily tutkivat uutta ympäristöään innokkaasti yhdessä, eikä parin vuoden ikäero haittaa heitä laisinkaan. Lily, jonka näkökulmasta teoksen tapahtumat kuvataan, on terävä kieleltään ja kypsä ikäisekseen, lukee muun muassa huvikseen Herodotoksen Historiateosta; unelmoivan Paulin koulumenestys puolestaan huolestuttaa vanhempia.

Sitten kylään ilmaantuu Jack Hemmings, amerikkalainen poika, joka asuu boheemi-isänsä kanssa läheisessä kylässä. Oikeastaan Jack kylläkin asuu missä sattuu, enenevässä määrin patjalla Coreyn perheen lattialla. Jackin isä on sitä mieltä, että Jack on poikkeusyksilö: erityisen taitava kaikessa ja erityisen itsenäinen. Poika joka selvästi kaipaa aikuisen turvaa, yrittää miellyttää ihailemaansa isää ja elää tämän odotusten mukaisesti. Itsenäisyyttään Jack todistelee käyttäytymällä töykeästi ja ylimielisesti, uhkarohkeilla tempauksilla sekä ilkivallalla. Paula Foxin nuortenkirjojen toistuvana aiheena on lapsi tai nuori, joka joutuu äärimmäisessä tilanteessa selviytymään yksin.

Paul Corey lumoutuu täysin Jackin pidäkkeettömästä käytöksestä ja alkaa seurata tätä kuin koiranpentu. Lily syrjäytetään. Tästä avautuu tämän romaanin erityisesti nuorta lukijaa koskettava teema: kelpaanko minä muille, ja jos en kelpaa, miksi en kelpaa?

Nuorille suunnatuksi kirjaksi tässä romaanissa on harvinaisen viisaita aikuisia. Coreyn perheen äiti ja isä ymmärtävät hyvin nuorten tilanteen ja myös Jack Hemmingsin käytöksen taustat. He eivät hyväksy Jackin käytöstä mutta eivät myöskään sulje oveaan pojalta.

Lilyn yksinäisyyttä lieventää  kylään muuttava tanskalainen perhe. Sympaattisesti kuvatut Haslevit alkavat heti rakentaa tanskalaista hyggeään korjaamalla vuokraamansa talon huussin ja ostamalla kyläläisiltä vanhoja kauniita puuhuonekaluja. Kyläläiset luopuvat niistä ilomielin. Heille ne edustavat menneisyyteen kuuluvaa köyhyyttä. Heidän uudet huonekalunsa ovat tietenkin muovisia. Uuden ja vanhan murros on tässä teoksessa muutenkin toistuva teema: sähköiset kodinkoneet ovat juuri saapumassa Limenan kylään, vaikka sähkönjakelu vielä onkin satunnaista; Paul saa osa-aikaisen työn pajassa, joka valmistaa huonolaatuisia sandaaleja turisteille.

Lopulta Jackin uhkarohkeus johtaa katastrofiin ja todelliseen tragediaan. Surulliset tapahtumat ja niiden seuraukset on kuvattu taitavasti välillä aivan läheltä, välillä etäännyttäen.

Kirjan luettuani jäin miettimään, kuinka nykyajan nuori lukija teoksen ottaisi vastaan. Sen ongelmissa ei ole mitään vanhanaikaista eikä kielikään ole vanhentunutta, mutta maailma ilman kännyköitä ja paristoradio ainoana yhteytenä ulkomaailmaan saattavat jo tuntua historialta.

Lopuksi vielä omakohtaisia muistoja: vietin vuonna 1989, siis vain kaksi vuotta tämä kirjan julkaisemisen jälkeen, kaksi lomaviikkoa Thassoksella vaimoni ja reilun vuoden ikäisen tyttäreni kanssa. Tunnistan hyvin Foxin kuvaaman maailman, joka keinahtelee menneisyyden ja nykyajan rajapinnalla. Erityisesti on mieleeni jäänyt patikkaretki oliivilehtojen halki Artemiin temppelille. Yhtään ihmistä emme retkellä tavanneet, saimme vapaasti ja rauhassa tutkia tuhansien vuosien takaisia muinaismuistoja. Muutama märehtivä vuohi tuijotti ihmeissään kulttuurimatkailijoita. Kapean rantavyöhykkeen kaupat, diskot ja ravintolat keräsivät enimmän osan turistivirrasta.

Vuokraamallani pikkuautolla kävimme sisämaan Theologoksen kylässä, jossa aika tuntui pysähtyneen: naiset mustissa pitkissä hameissaan olisivat voineet olla melkein miltä vuosisadalta hyvänsä. Siellä tyttäremme myös sai elämänsä ensimmäisen tikkukaramellin. Ohittamamme pikkukaupan myyjäsetä juoksi peräämme ja antoi tikkarin, vaikka emme olleet ostaneet mitään emmekä edes käyneet hänen kaupassaan.

Tämän kirjoituksen valokuvat ovat peräisin heinäkuulta 1989.