Tämä sopivasti Shakesperen kuoleman 400-vuotisjuhlan kunniaksi ilmestynyt pieni ja tiivis romaani ottaa perusasetelmansa Hamletista. Trudy ja hänen rakastajansa Claude (Shakespearen Gertrude ja Claudius) juonivat murhatakseen Trudyn asumuserossa elävän runoilijamiehen ja Clauden veljen, Johnin. Murhan syyt ovat monet: katkeran naisen kosto, veljeskateus ja ennen kaikkea raha: Johnin ja Trudyn asunnon arvo on Lontoon ylikuumenneilla asuntomarkkinoilla noussut yli seitsemän miljoonan punnan.
Kirjan hauskin oivallus on sen kertojaratkaisu. Kertoja nimittäin on koko ajan paikalla tapahtumien keskipisteessä, mutta sattuneesta syystä hän ei näe mitään eikä aina kuule tai ymmärrä kaikkia tapahtumia: tarinan kertoja ja "pähkinänkuoren" asukki kun on Trudyn ja Johnin syntymätön vauva.
Syntymätön "Hamlet" on älykäs ja arvostelukykyinen elämän ilojen ja nautintojen ymmärtäjä, mutta häntä vaivaavat myös erikoisen tilanteen synnyttämät moraaliset ongelmat. Kenelle hänen tulee olla solidaarinen: sympaattiselle isälleen vai murhaajaäidilleen, jonka hyvinvoinnista hänen omakin onnensa riippuu vielä pitkän aikaa? Lukija vedetään kuin huomaamatta mukaan välillä toivomaan salajuonen onnistumista, välillä juonittelijoiden kiinnijäämistä.
Kertoja pohtii laajasti maailman ongelmia, osansa saavat niin ilmastonmuutos kuin muuttoliikekin, oikeastaan koko länsimainen elämäntapa ajan murroksessa, mutta hän myös on tietoinen siitä, että ihmiskunta on ratkonut monia ongelmiaan ja elää monessa suhteensa historiansa yltäkylläisintä aikaa, josta tämä epikurolainen elämännautiskelija haluaa osansa.
Sen verran realismille vinkataan silmää, että sikiön uskomaton tietomäärä perustellaan hänen kohdunseinien läpi kuuntelemillaan podcasteilla, joita Trudy kuuntelee vapaahetkinään ja unettomina öinään, jotka "Hamlet" tarkoituksellisesti aiheuttaa muutamalla kohdun seinään suuntautuvalla napakalla kantapääpotkulla.
Sikiön viinien tuntemus ei selity podcasteilla vaan on vain puhdasta kerronnan riemua:
Nautin mielelläni lasillisen äidin kanssa. Ette ehkä ole koskaan kokeneet tai olette ehtineet jo unohtaa miltä maistuu kunnollinen bourgogne (hänen mieliviininsä) tai hyvä sancerre (lempijuomia sekin) terveen istukan lävitse dekantoituna. Tunnen viinin kesätuulen hyväilynä kasvoillani hetkeä ennen kuin se saapuu - oikeastaan jo kuullessani plopsahduksen kun korkki vedetään pullosta. Tiedän että alkoholi heikentää älykkyyttäni. Se heikentää kenen tahansa älyä, mutta ah, riemukkaan hehkeä pinot noir tai karviaisvivahteinen sauvignon saa minut kääntelehtimään ja vääntelehtimään salaisessa meressäni ja pompahtelemaan kimmoisan kotilinnani seinistä.Tämä kirja aiheutti pienen paineen tipattomaan tammikuuhuni, lasillinen raikasta sancerrea tai pehmeää chablis'ta olisi sopinut oivasti lukudivaanin vierelle, mutta raudanluja tahtoni voitti sanataiteen herättämän mieliteon - ainakin tällä kertaa. Pieni tekstinäyte myös olkoon osoituksena kääntäjä Juhani Lindholmin vakuuttavasta työskentelystä. Suomennos on usein parhaimmillaan silloin kuin siihen ei kiinnitä edes huomiota.
Tulen helposti tehneeksi liikaa juonipaljastuksia, ehkä siksi, että minua itseäni lukijana ei erityisemmin haittaa, vaikka tuntisin juonen entuudestaan. Tässä jätän nyt kuitenkin loppuratkaisun kertomatta. Toteanpahan kuitenkin, että Shakespearen Hamletin "loppu on hiljaisuutta"; Pähkinänkuoren lopussa kaikki vasta alkaakin, koko olemisen ihanuus ja mielettömyys.
Ian McEwanin kirjoja olen lukenut satunnaisesti siitä lähtien, kun Sementtipuutarha ilmestyi suomeksi 1980-luvun alussa. Alkupuolen teoksissa, voimakkaimmin pienessä romaanissa Vieraan turva, oli sadistinen elementti, joka vieroitti minut pitkäksi aikaa McEwanin tuotannosta. Oikeastaan vasta Sovitus sai minut ymmärtämään, kuinka hienosta kirjailijasta oikeastaan on kyse. Myös Sovituksen kertojarakenne on kekseliäs, ja lukijan kannattaa olla varuillaan. Kirjan mukaan tehty elokuvakin on hieno, mutta kertojaratkaisujen moninaisuutta siinä ei saada esiin, vaikka mielestäni vähän fuskaamalla yritetäänkin. Se mikä näytetään ja se mikä kerrotaan eivät ole koskaan teoksen vastaanottajan kannalta samalla todellisuuden tasolla: olemme tottuneet siihen, että kerrottu voi olla totta tai sitten ei, mutta sen, minkä näemme, koemme yleensä enemmän todeksi - jopa selluloidin lumemaailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!