Villiers de l'Isle-Adam: Contes cruels

Villiers de l'Isle-Adam, Contes cruels. Collection folio, Gallimard 1983. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1883.

Itsensä pelotteleminen on toisinaan mukavaa. Siinä tarkoituksessa olen hankkinut itselleni koko joukon kauhugenreen kuuluvia romaaneja ja novellikokoelmia. Kuvittelin, että nämä symbolistina tunnetun Villiers de l'Isle-Adamin "julmat tarinat" olisivat klassista kauhua Edgar Allan Poen hengessä. Vaan eivätpä olleet. Vain pieni osa kokoelman novelleista sijoittuu tähän genreen ja niistä harvoistakin vain muutama onnistuu herättämään edes pikkuriikkisen samanlaista atavistista kammoa kuin Poen parhaat kertomukset. Siis sellaista, joka saa ihon kananlihalle ja kaikki valot palamaan.

Osan kokoelman tarinoista luokittelisin pakinoiksi, osa on lyhyitä tunnelmakuvia Pariisista, yleensä syksystä, yleensä yöstä; kertomusten joukossa on myös yksi runosarja. Omistamani Folio-painoksen toimittanut Pierre Reboul nimittää lyhyitä tarinoita "proosarunoiksi". Mikäpäs siinä, kyllähän ne muistuttavat esimerkiksi Baudelairen Pariisin ikävä -teoksen pieniä kertomuksia, jotka aikanaan julkaistiin tämän nimikkeen alla. Se tiedetään, että Villiers de l'Isle-Adam sai vaikutteita Baudelairelta, jonka tunsi henkilökohtaisesti ja joka tutustutti l'Isle-Adamin Poen tuotantoon.

Pierre Reboulin pitkästä ja polveilevasta esipuheesta ja alaviitteistä saa runsaasti tietoa kirjailijan elämästä, ystävyyksistä, rakastetuista, teoksista ja niiden lähtökohdista. Kreivi Jean Marie Mathias Philippe Auguste de Villiers de l'Isle Adam eli komeasta nimestään ja aatelisarvostaan huolimatta suurimman osan elämäänsä köyhänä ja vailla pysyvää asuntoa. Hän itse arvosti sukunsa kunniakasta menneisyyttä, jopa niin paljon, että oli valmis oikeudessa ja kaksintaistelussa puolustamaan sukunsa loukattua kunniaa - oikeusjuttu kuivui kuitenkin kokoon eikä kaksintaistelukaan toteutunut. Hänen kirjoituksiaan pidettiin liian kummallisina suurilevikkisiin lehtiin, eivätkä hänen näytelmänsäkään saaneet suurta suosiota. Oman arvonsa tuntevan kirjailijan käsitys teatteriyleisön kyvystä arvostaa lahjakkuutta sai kolauksen, joka näkyy myös tässä kokoelmassa.

En ole tutustunut Villiers de l'Isle-Adamin näytelmiin, mutta tämän kokoelman novellien perusteella pystyn ymmärtämään yleisön kylmäkiskoisuutta. Monet novellit kärsivät dramatiikan puutteesta. Niissä on kyllä hieno idea, mutta se paljastetaan ja selitetään liian varhaisessa vaiheessa. Tarinan loppuosa sitten vain seurataan yllätyksettömiä tapahtumia. Varsinkin kauhunovelli kaipaa dramaattisempaa otetta, jossa paras - tai pahin - järkytys jätetään loppuun.

Tältä kannalta onnistunein on L'intersigne (etiäinen olisi ehkä hyvä käännös). Tarinassa on sopivan kohtalonomainen ja jännittävä tunnelma, jossa genren kliseet (yö, kuutamo, syrjäinen kartano, päähenkilön levottomat unet tai näyt) toimivat nautittavasti. Viimeinen repliikki antaa jonkinlaisen selityksen tapahtumille, mutta jättää lukijalle tunteen siitä, että kaikki ei kuitenkaan ole järjellä selitettävissä.

Pidin kovasti myös kokoelman ensimmäisestä kertomuksesta Les Demoiselles de Bienfilâtre, joka ei missään tapauksessa ole kauhutarina vaan oikein periranskalainen nokkela ja hieman uskallettu conte. Siinä kaksi aikuista tytärtä on ottanut huolehtiakseen vanhempiensa toimeentulosta. He ansaitsevat rahaa myymällä itseään. Kyläyhteisö arvostaa tyttärien epäitsekästä uhrautumista. Tilanne muuttuu, kun nuorempi tyttäristä rakastuu köyhään opiskelijanuorukaiseen ja kieltäytyy muista suhteista.

Tytön omatunto joutuu niin koville, että hän sairastuu kuolemanvakavasti. Pappi kutsutaan paikalle kuulemaan tytön ripittäytymistä. Papin on vaikea ymmärtää kuulemaansa eikä hän oikein pääse käsitykseen siitä, mikä on se synti, joka tyttöä painaa.

- Minulla on rakastaja!... mutisi Olympe syyttäen näin itseään kunniattomuudestaan.
Hän jätti kertomatta kaikki pikkurikkeensä, salaiset mielenliikkeensä, kärsimättömyytensä. Tämä, vain tämä vaivasi hänen sieluaan: tämä oli pakkomielle. "Rakastaja! Mielihyvän takia! Saamatta siitä mitään!" Tämä oli se rikos.

Pappi arvelee, että tyttö hourailee ja etenee synninpäästössään. Samalla hetkellä huoneeseen tulee iloisena Maxime, nuori rakastaja, joka on saanut ison rahasumman sukulaisiltaan. Kun kuoleva tyttö näkee kolikot, hänen kasvoilleen nousee taivaallinen hymy. Hänen viimeiset, onnelliset sanansa ovat: - Il a éclairé.

Kertomuksen ymmärtämiseksi toimittajan alaviite oli hyödyllinen. Viimeiset sanat voidaan kääntää: Hän kirkastui tai Hän selvisi, mutta myös Hän maksoi. Viimeksi mainittu käännös avaa tarinan mainion loppuratkaisun: koska poika maksoi, tyttö ei ollutkaan käyttäytynyt itsekkäästi. Kunnia on palautettu!

Kokoelmassa Contes cruels on mukana myös tieteiskertomuksia, joihin idean ovat saattaneet antaa  Poen vastaavanlaiset tarinat. Villiers de l'Isle-Adamin kertomukset ovat kuitenkin poikkeuksetta kriittisiä tekniikan kehittymisen suhteen. Hänen tarinoidensa keksinnöt ovat korostuneen turhia tai vahingollisia. Esimerkiksi tarinassa La Machine à Gloire insinööri Bathybius Bottom on keksinyt laitteen, jolla voidaan vaikuttaa teatteriyleisön mielipiteeseen esitettävästä kappaleesta. Saliin sijoitetaan "fonografien suuaukkoja", joista tulvii kannustusta, naurua, kyynelehtimistä aina sen mukaan, mihin suuntaan yleisön tunnereaktiota halutaan ohjata. Tarinan innostunut kertoja toteaa, että näin itse asiassa koko yleisö muuttuu koneeksi. On vaikea olla näkemättä tässä katkeroituneen näytelmäkirjailijan kostoa tunnottomalle yleisölleen. Tarina on mielenkiintoista luettavaa sille, joka on kiinnostunut väkijoukkoihin vaikuttamisesta ja tämän aiheen käsittelystä varhaisemmassa kirjallisuudessa.

Laitteen kehittyneemmässä versiossa yleisön joukkoon on sijoitettu kaksikymmentä androidia (Andréides), jotka reaktioillaan vaikuttavat yleisöön. Villiers l'Isle-Adam toi siis androidi-sanan kirjallisuuteen tässä novellissa. Hän jopa määritteli sanan alaviitteessä: androidit ovat elektro-inhimillisiä automaatteja, jotka nykytieteen keksintöjen ansiosta antavat täydellisen vaikutelman Ihmisyydestä. Kertomuksen lopussa pohditaan laitteen poliittista käyttöä: mitä voitaisinkaan saavuttaa, jos laite sijoitettaisiin senaatin istuntoon?

Rakkausrintamalla l'Isle-Adam ei saanut vastakaikua naisilta, joita piti arvolleen sopivina. Kosioyritykset päättyivät poikkeuksetta rukkasiin. Hän eli yhdessä Marie Dantinin, poikansa Victorin äidin, kanssa. Wikipedia kertoo, että  Marie oli belgialaisen ajurin lukutaidoton leski. Mahasyövän viimeisessä vaiheessa, kuusi päivää ennen kuolemaansa Villiers de l'Isle-Adam tunnusti Victorin pojakseen ja neljä päivää ennen kuolemaansa hän meni naimisiin Marien kanssa. Tilaisuutta juhlistettiin avaamalla lahjaksi saatu Veuve Cliquot -pullo.