Kertoja kartoittaa talon maantiedettä ja luetteloi sen veistoksia. Hänestä tuntuu, että talo puhuu hänelle esimerkiksi siten, että lintujen lento patsaalta toiselle muodostaa tulkittavissa olevan viestin. Talo myös ruokkii hänet, enimmäkseen meriheinällä ja kaloilla.
Oikeastaan pitäisi kirjoittaa Talo ja Patsaat, sillä niin tekee kertojakin. Talon osat ovat hänelle elollisia ja yksilöllisiä: ne vaativat ison alkukirjaimen erisnimen merkiksi. Niin vaativat myös Tulvat, Vuorovedet, Tuuli, Sade ja Sumu.
Kertojan lisäksi talossa on vain yksi ihminen, Toinen, jonka kertoja tapaa kahdesti viikossa tunnin ajan. Sen jälkeen Toinen aina poistuu johonkin, omiin Saleihinsa, kuten kertoja arvelee. Juuri Toinen on antanut kertojalle nimen Piranesi. Kertoja tietää, että se ei aina ole ollut hänen nimensä, mutta ei pysty muistamaan alkuperäistä nimeään. Talo tuntuu vähitellen poistavan ihmisen muistot. Joskus Toisen puheet hämmentävät Piranesia: Toinen tuntuu puhuvan asioista, joita ei tähän hänen maailmaansa kuulu. Hän arvelee, että Toinen jollain tavalla testaa häntä.
Toinen etsii talosta jonkinlaista salattua tietoa ja käyttää Piranesia "datan" kerääjänä. Piranesille talo itsessään on kylliksi:
Tajusin, että Tiedon etsiminen oli saanut meidät ajattelemaan Taloa eräänlaisena ratkaisua odottavana arvoituksena, tulkitsemista vaativana tekstinä, ja jos joskus löytäisimme Tiedon, Talolta riistettäisiin kaikki Arvo, ja jäljelle jäisi pelkkä kulissi.
Sadannenyhdeksännenkymmenennentoisen salin näkeminen Kuutamossa sai minut oivaltamaan sen kaiken naurettavuuden. Talo on kallisarvoinen siksi että se on Talo. Se on itseisarvo. Se ei ole välikappale.
Tässä vaiheessa romaanin lukijana aloin pohtia, oliko tässä vihje myös käsillä olevan romaanin tulkintaan. Tulisiko minun etsiä salattua tietoa, tulkintaa, romaanin vihjeistä vai antautua ihastelemaan sen fantasiamaailman aisteihin vetoavaa salaperäisyyttä. Kärsimättömälle lukijalle voin paljastaa, että romaani antaa loppujen lopuksi selityksen arvoituksilleen. Saamme tietää myös Piranesin alkuperäisen nimen ja sen, kuinka hän on labyrinttiin päätynyt.
Talossa on myös kolmentoista vainajan luut. Näistä Piranesi huolehtii lämmöllä. Hän vie ne pois ajoittaisten tulvien ulottuvilta ja uhraa niille ruokaa ja juomaa. Elollisten ystävien puuttuminen ei tunnu kovin suuresti haittaavan Piranesia. Yksinäisyys voi olla myös lohdullista ja rauhoittavaa. Halutessaan Piranesi juttelee linnuille ja Talolle. Romaanin kuvaus Piranesin kaipuusta yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen on kuvattu kauniisti. Tämä tunne jää vaivaamaan häntä senkin jälkeen, kun hän on saanut kosketuksen muihin ihmisiin.
Eräänä päivänä taloon ilmestyy hetkeksi uusi ihminen, Profeetta, ja hieman hänen jälkeensä vielä toinen ihminen, nainen, jota Piranesi nimittää "16:ksi" ja Toinen "Raphaeliksi". Yhtä äkkiä Piranesin elämään alkaa ilmaantua yhä enemmän asioita, jotka tuntuvat vaativan selvittämistä. Päiväkirjoistaan hän löytää omalla käsialallaan tehtyjä merkintöjä, joita ei täysin ymmärrä ja joita ei edes muista tehneensä. Yhdessä Piranesin kanssa lukija vähitellen saa selville, mistä tässä kaikessa on kysymys.
Tämän enempää ei ole syytä paljastaa romaanin juonesta, sillä suuri osa sen nautinnosta syntyy arvoitusten vähittäisestä ratkeamisesta. Sen perusajatuksen, joka tekee teoksesta tieteisfantasian, voin tässä paljastaa. Jos mieluummin luet sen romaanista, lopeta lukeminen tähän.
Romaanin pohjalla on ajatus siitä, että tieteellisen maailmankuvan yleistyminen on syrjäyttänyt aiemman myyttisen maailmanselityksen. Tässä romaanissa tämä ahtaalle ajettu myyttinen maailma, joka ilmenee eräänlaisena energiana, on purkautunut pois meidän maailmastamme ja luonut rinnakkaistodellisuuden, luonnonvoimien hallitseman Talon, jossa myyttiset hahmot ja tarinat ovat yhä säilössä konkreettisina veistoksina. Muutamat tiedeyhteisön rajoilla liikkuvat tutkijat ovat löytäneet tien tähän toiseen todellisuuteen. Tie sinne kulkee lapsen kaltaisen ihmetyksen, esirationaalisen tietoisuuden kautta.
Sain tämän kirjan lahjaksi tyttäreltäni sillä saatteella, että olin kirjoittanut blogiini viime aikoina hieman samankaltaisista kirjoista ja saattaisin pitää tästäkin. Pidinpä hyvinkin, ja varsinkin Robert Holdstockin Alkumetsä-romaaniin tällä Susanna Clarken vetävällä tieteisfantasialla on vahva yhteys. Molemmissa on kyse siitä, että oman maailmamme myytit ovat löytäneet turvapaikan jostain muualta: Holdstockilla syrjäisistä metsäsaarekkeista, Clarkella valtavasta talosta tai labyrintista.
Susanna Clarke, Piranesi. WSOY 2021. Samannimisestä englanninkielisestä alkuteoksesta (2020) suomentanut Helena Bützow. Päällys David Mann. 261 s.
----------------------
Helmet lukuhaasteen kohta 47: Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.
Kohta 48, toinen kirja, jossa päähenkilö niin ikään pitää päiväkirjaa, on kadottanut muistinsa ja tuntee elävänsä labyrintissa. Talo on keskeisessä osassa tässäkin teoksessa. Toisin kuin Piranesissa, tämän teoksen talo ei vie muistoja vaan palauttaa ne: Umberto Eco, Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!