Your Duck Is My Duck on Deborah Eisenbergin viides novellikokoelma. Jokaisen uuden novellikokoelman myötä Eisenbergin tekninen taituruus ja varmuus on kasvanut. Tämän uusimman kokoelman novellit tuntuvat kasvaneen täysin luonnollisesti henkilöidensä elämäntilanteesta. Missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että kirjailija olisi yrittänyt pakottaa kertomukseensa ennalta päätettyä sanomaa tai jonkin mallin mukaista novellin kaavaa.
Novellien kerrontatilanteet sijoittuvat nykyaikaan, 2000-luvun Yhdysvaltoihin. Henkilöiden muistojen kautta käsitellään myös vanhempia tapahtumia. Eisenberg keskittyy kuvauksessaan ihmisten sosiaalisiin suhteisiin, mutta taustalla on usein myös yhteiskunnallisia ilmiöitä, jotka vaikuttavat henkilöiden toimintaan.
Seuraavassa hajahuomioita kokoelman kuudesta novellista.
Your Duck Is My Duck
Novellin päähenkilö, newyorkilainen kuvataiteilija, saa kutsun varakkaan pariskunnan merenrantatilalle johonkin etelään, ehkä johonkin latinalaisen Amerikan valtioon. Hänelle tarjotaan mahdollisuus lomailla tai työskennellä, aivan kuinka hän itse haluaa. Aluksi näyttää siltä, että luvassa on psykologinen novelli miesystävästään eronneen ja urallaan jumiutuneen taiteilijan ongelmista. Unettomuuden ja lääkkeiden sekoittaman minäkertojan tarinassa on myös komiikkaa, kun hänelle paljastuu, että hän on yöllä tokkurassa kirjoittanut eksälleen omituisen sähköpostin ja saanut siihen aika kipakan vastauksen.
Pian päähenkilö huomaa, että paratiisissa on käärme: upea maatila on hankittu pilkkahintaan hädänalaisilta paikallisilta viljelijöiltä. Alueen ekosysteemiä on sitten järkytetty viljelemällä nopeakasvuista eukalyptusta, joka öljypitoisena aiheuttaa tulipaloja. Päähenkilön ongelmasta tulee pian yhteiskunnallinen: täytyykö alistua siihen, että sen lauluja laulat, jonka leipää syöt. Hänen isäntäväellään saattaa myös olla itsekkäitä pyrkimyksiä taiteen tukemiselle. Tiettyjä taiteilijoita suosimalla he pyrkivät ehkä korottamaan taidehankintojensa arvoa ja hankkimaan etuosto-oikeuden tuleviin teoksiin. Isäntäväen omituinen hyönteismäinen tunteettomuus tosin tekee heidän motiiviensa tulkitsemisesta vaikeaa.
Taj Mahal
Entiset Hollywood-tähdet kokoontuvat yhteiselle aterialle keskustellakseen muistelmateoksesta, jonka on kirjoittanut kuuluisan ohjaajan talossa pikkupoikana lomiaan viettänyt henkilö. Muistelmat eivät vastaa näyttelijöiden kokemuksia. Osaksi muistelmateoksen kirjoittaja on tulkinnut asioita selvästi väärin tai lasketellut täysin omiaan. Muistin luonnetta novelli valaisee osuvasti: menneisyydelle on ominaista juuri sen muuttumattomuus, muisti puolestaan voi toimia arvaamattomasti. Väärin muistamista on puolestaan vaikea erottaa tarkoituksellisesta valehtelusta.
Hauska tarina syvenee lopussa tutkielmaksi elämän rajallisuudesta. Filmitähtien aterialle osallistuu myös edesmenneen tähden, Zoen, tytär Emma. Emman ajatukset harhailevat Zoen elämän viimeisiin vaiheisiin. Zoe tuskaili tekemättä jääneitä asioita: lapsia olisi pitänyt olla enemmän, Sota ja rauha oli lukematta, Taj Mahal oli näkemättä. Emma lohduttaa:
It's not possible to do everything. No one can do everything. You've worked very hard, Zoe. It's not possible to work and to have a wonderful life at home and to go off traveling at the same time.
Loppujen lopuksi Zoe hyväksyy sen, että vain yhden elämän voi elää.
Emma moved over to sit beside her and took her hand. ”Should I get us some tickets to India?”
Zoe laughed. ”Darling, what for? Just let me lie here and yearn to see the Taj Mahal. Really, Emma, when you die, you don't know whether you've seen the Taj Mahal or not.”
Novellin viimeisissä lauseissa saamme vielä muistutuksen siitä, kuinka muistot muuttuvat tarinoiksi, joita kerromme itsellemme. Emman muistot tähtien kanssa nautitusta ateriasta alkavat vaivihkaa muuttua jo heti aterian päätyttyä.
Cross Off and Move On
Oma suosikkini kokoelman novelleista jatkaa muistin ja muistamisen teemaa. Kokoelman novelleista se on hyväntuulisin ja koomisin. Novelli lähtee liikkelle siitä, että sen minäkertoja huomaa lehdessä serkkunsa Morrien, kuuluisan viulistin, muistokirjoituksen. Kerronta liukuu sujuvasti muistoihin sivistyneiden tätien talosta, tätien hautajaisista, oman äidin koomisista piirteistä ja miesystävä Jakeen tutustumisesta.
Tarinassa on myös tumma raita. Morrie-serkultaan päähenkilö on kauan sitten saanut yhteenvedon heidän yhteisistä sukulaisistaan: kolmestakymmenestäviidestä tunnetusta sukulaisesta ainakin 27 kuoli keskitysleireillä. Aina korostetaan, että toisen maailmansodan kauhuja ei saa unohtaa. Tässä novellissa tulee esiin ajatus, että muistot myös sitovat ja niistä vapautuminen voi olla siunaus.
And now that Morrie is not around to remember them, my aunts may finally be released from the house – the elegiac murmuring of the carpets and chairs and billiards table and clocks, the unquiet sleep hovering over it, bringing dreams of the planet my grandparents came from, with its bloodstained ghetto walls, the pistol butts beating at the doors, its rhapsodic festivals of murder.
Merge
Tässä kokoelman laajimmassa ja synkimmässä novellissa kielen ja kommunikaation vaikeudet nousevat etualalle. Sen kolme hyvin erilaista keskushenkilöä elävät kosketuksessa toisiinsa mutta silti kukin omassa erilaisessa maailmassaan.
Cordis on vanha nainen, jonka aviomies on kadonnut kymmeniä vuosia sitten etsiessään merkkejä kadonneesta kulttuurista.
Keith on ylellisyydessä kasvanut itsekeskeinen nuorukainen, joka on joutunut painumaan ainakin joksikin aikaa maan alle varastettuaan isältään suuren summan rahaa. Elämä vuokra-asunnossa torakoiden parissa ilman kännykkää on nuorelle miehelle täysin uusi kokemus.
Celeste on nuori kulttuuriantropologi, joka on tuntenut Cordisin lapsesta saakka ja pitänyt huolta vanhuksesta.
Keith ja Celeste ajautuvat suhteeseen, ja Celeste värvää Keithin pitämään huolta Cordisista siksi aikaa, kun Celeste tutkii osallistuvana havainnoijana pakolaisryhmän elämää.
Keithin elämä näyttää palaavan ennalleen, kun isä lopulta antaa hänelle anteeksi. Pieni toivo kuitenkin jää, että nuorukaisen itsekkyyteen on tullut vähäinen repeämä.
Cordis vajoaa vähitellen omaan muistojen maailmaansa. Is she waiting for a great catastrophe, or only the minor personal one?
Celeste sairastuu tutkimusmatkallaan. Hänen Keithille lähettämänsä postikortit muuttuvat koko ajan sekavammiksi ja ahdistavammiksi. Viimeinen kortti ennen kuin yhteydet kokonaan katkeavat on ilmeisesti kirjoitettu verellä.
Novellin alussa on kaksi mottoa. Ensimmäinen on lainaus kielentutkija Noam Chomskylta. Siinä Chomsky käsittelee generatiivisen kielioppinsa Merge-käsitettä. Merge on se kielen ominaisuus, jonka varassa on mahdollista tuottaa jatkuvasti suurempia uusia mentaalisia objekteja aiemmin olemassa olevista kielen rakenteista.
Chomskyn optimistisen kielikäsityksen vastapainoksi nousee novellissa Cordisin kadonneen aviomiehen Ernstin näkemys kielestä työkaluna, joka ei toimi.
Or at least it worked to further comprehension and communication in only the most restricted ways. An extremely plastic faculty, amenable to many uses, but it developed to serve the pressing demands of malice, vengefulness, and greed – humanity's most consistent attributes – providing individuals with the means, through lies, boasts, propaganda, fearmongering, advertising, derision, and outright threats, to subjugate others.
Ernstin näkemystä havainnollistaa novellin toinen motto, joka on peräisin Donald Trumpilta: I know words. I have the best words.
The Third Tower
Kokoelman novelleista ainoa, joka ei ole täysin realistinen. Tässä dystooppisessa novellissa sen päähenkilö, 17-vuotias tyttö, joutuu kuntoutukseen liian villisti assosioivan mielikuvituksensa vuoksi. Mahtaako kielen ja mielen kahlitseminen onnistua?
Täydellisesti. Kuntoutusjakson jälkeen hän sana-assosiaatiotestissä antaa aina vastaukseksi juuri sen saman sanan, joka hänelle oli sanottu.
Recalculating
Novelli on kokoelman novelleista perinteisin rakenteeltaan ja sisällöltään, aivan kuin Deborah Eisenberg olisi halunnut näyttää, että häneltä onnistuu tyylikkäästi ja vaivatta tällainenkin kerronta. Siinä Yhdysvaltain maaseudulla asuva poika löytää perhevalokuvista enonsa, josta ei koskaan puhuta. Mieheksi vartuttuaan hän matkustaa enonsa muistotilaisuuteen Englantiin ja saa selville suvun vaikenemisen syyt. Matka muuttaa hänen käsityksensä myös itsestään.
Viime marraskuussa katsoin Teemalta kymmenien vuosien jälkeen uudelleen Louis Mallen ohjaaman elokuvan Ilta Andrén kanssa. Kulttuurista, taiteesta ja teatterista kiinnostuneen katsojan elokuva vangitsee ruudun ääreen; muille sen katsominen voi olla kärsimystä. Elokuvan tapahtumat rajoittuvat lähes kokonaan ravintolan pöytään, jossa kaksi miestä keskustelee. André (Gregory) on maailmalla menestynyt teatterimies. Välttääkseen puhumasta omasta teatteriurastaan, joka ei ole edennyt toivotulla tavalla, Wally (Wallace Shaw) päättää keskittyä kyselemiseen.
Wallyn taktiikka ei luonnollisesti toimi aivan täysin. Hän tulee useaan otteeseen kertoneeksi omista mielipiteistään ja elämästään muutenkin, esimerkiksi tyttöystävästään Debbiestä, joka on välillä elättänyt pariskuntaa tarjoilijantyöllä.
Elokuva pohjautuu päähenkilöidensä todellisiin kokemuksiin. Niinpä elokuvan Debbielläkin on todellinen esikuvansa. Hän on kirjailija Deborah Eisenberg, Wally Shaw'n elämänkumppani. Kaikki novellikokoelmansa Eisenberg on omistanut Wallace Shaw'lle.
Deborah Eisenberg, Your Duck Is My Duck: Stories. Ecco 2018. Kannen suunnittelu: Allison Salzman. Kansikuva: Paul Klee, Landschaft mit gelben Vögeln. 226 s.
--------------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 37: Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!