Aloitan lopusta. Toivottavasti et pahastu juonipaljastuksista.
Taidemaalari Gulley Jimsonin entinen rakastettu Sara Monday on kuollut. Gulley kuulee uutisen pubin radiosta. Samalla kerrotaan, että Sara on tullut hetkeksi tajuihinsa ennen kuolemaansa ja kuvaillut päällekarkaajansa. Jimson on työntänyt Saran alas kellarin portaita, joten hän arvelee, että poliisit ovat pian hänen kintereillään. Uutisissa kerrotaan myös Saksan hyökkäyksestä Varsovaan. Taidemaalarin mielikuvituksessa syntyy ajatus maalata Hitlerin kylmät siniset silmät kuvapintaa hallitsevalle valaalle keskeneräiseen taideteokseensa, jättimäiseen seinämaalaukseen nimeltä Luominen.
Gulleylla, 68-vuotiaalla sairaalla miehellä, on nyt kiire. Hän maalaa kuumehorkassa viimeistä teostaan keinuen maalarin kelkassa taivaan ja maan välillä. Kuvitelmissaan hän käy keskustelua elämänsä suuren rakkauden, Saran, kanssa. Valaan siniset silmät alkavat muistuttaa Saran lempeitä silmiä. Vihan ja kylmyyden asemesta taiteilijan mielikuvitus on valinnut lämmön ja rakkauden.
Romaanin viimeisillä sivuilla Jimsonin keskeneräinen taideteos tuhoutuu kasaksi tiiliä ja laastipölyä. Samalla romahtaa myös Jimsonin terveys. Romaanin viimeisessä kohtauksessa taiteilija makaa halvauksen saaneena ambulanssissa matkalla sairaalaan. Nunnaa, joka häntä hoivailee, Jimson tyylilleen uskollisesti moittii liiasta vakavuudesta: hän itse kyllä nauraisi nytkin, ellei paita olisi vähän liian tiukka. "Teidän olisi parempi rukoilla", sanoo nunna. "Sama asia", vastaa Jimson. Siihen romaani päättyy.
Joyce Caryn romaanitrilogian viimeinen osa ilmestyi vuonna 1944. Sen tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1938–1939. Romaanin tapahtumien ja sen julkaisemisen välissä käytiin toinen maailmansota. Kertooko romaani siis sodasta? Ei kerro. Se tosin päättyy päivään, jolloin Englanti liittyi sotaan, mutta tämä on ainoastaan pääteltävissä, sitä ei suoraan kerrota. Tämä romaani ei halua kertoa sodasta, sillä se haluaa kertoa luomisesta, ei tuhoamisesta.
'It's not fair,' said Nosy. 'They're all against you.'
'There you go,' I said, 'getting up a grievance. Which is about the worst mistake anyone can make, especially if he has one. Get rid of that sense of justice, Nosy, or you'll feel sorry for yourself, and then you'll soon be dead – blind and deaf and rotten. Get a job, get that grocery, get a wife and some kids, and spit on that dirty dog, the world.'
Sodan lähes täydellinen sivuuttaminen on tämän romaanin valinta. Tällä rajauksella se asettuu elämänilon ja naurun puolelle. Se ei vastusta edes niitä, jotka haluavat kieltää ilon. He ovat jo rangaistuksensa saaneet.
The Horse's Mouth -romaanin kertojana on itse Gulley Jimson. Kuulemme tapahtumat straight from the horse's mouth – siis suoraan alkulähteeltä. Itseään säästelemättä Jimson kertoo koomisista yrityksistään hankkia rahaa – pääasiassa huijaamalla. Tämän huijarin ja pummin tekee sympaattiseksi se, että hän käyttää kaiken saamansa rahan taiteen tekemiseen. Hän on väsymättömän ahkera ja kekseliäs. Mikään ei masenna häntä. Kaikkein makeimmat naurut hän saa pettymyksistään. Hän ei erityisen paljon arvosta joutavia mukavuuksia: vaateriekaleista saa lämpimät sanomalehdellä vuoraamalla; yösijaksi kelpaavat ystävien sohvat, patja varaston nurkassa tai yömajan peti; ruokaa ostetaan jos rahaa on, muuten yritetään tulla toimeen pelkällä teellä.
Toistakymmentä vuotta Jimson on keskittynyt raamatullisiin aiheisiin. Etenkin syntiinlankeemus on ollut hänelle läheinen. Syntiinlankeemus on vapauttanut ihmisen. Vapaan ihmisen on luotava oma maailmansa työllään. Aihe liittyy myös Jimsonin käsitykseen rakkaudesta. Se ei kasva puussa kuin paratiisin hedelmä, vaan sen eteen on nähtävä vaivaa.
And you must use your imagination to make it, too, just like anything else. It's all work, work. The curse of Adam. But if he doesn't work, he doesn't get anything, even love. He just tumbles about in hell and bashes himself and burns himself and stabs himself. The fallen man – nobody's going to look after him. The poor bastard is free – a free and responsible citizen. The Fall into freedom. Yes, I might call it the Fall into Freedom.
Jonkinlainen hatara juonikuvio romaaniin syntyy Jimsonin pyrkimyksistä saada haltuunsa Sara Mondaylle jääneet kaksi maalausta. Varsinkin toiselle niistä, Saraa juuri kylvystä nousseena esittävälle öljyvärimaalaukselle, olisi kovasti kysyntää taidemesenaattien parissa. Sara kuitenkin haluaa säilyttää taulun muistona onnellisista ajoista ja hätävarana omiin hautajaiskuluihinsa. Jimson onnistuu jo kerran saamaan taulun käsiinsä, mutta Sara huiputtaa sen nokkelasti takaisin itselleen. Jimsonin viimeinen yritys taulun saamiseksi johtaa käsikähmään, joka koituu Saran kuolemaksi.
Enimmäkseen romaani on kuitenkin valloittavan hyväntuulinen, kuten Gulley Jimsonkin. Gulleylla on sana hallussaan. Kerronta on energistä ja nokkelaa. Ympäristön kuvauskin on kuin sanoiksi muutettua modernia maalaustaidetta. Romaanin koomiset kierrokset yltyvät suoranaiseksi farssiksi esimerkiksi jaksossa, jossa Jimson valtaa ulkomailla vierailevan taidetta suosivan miljonäärin asunnon ja päättää maalata tämän seinään Lasarusta esittävän seinämaalauksen. Loppujen lopuksi miljonääripariskunta palaa typötyhjään ja tuhottuun asuntoon. Kaikki irtain on kannettu kaniin. Lasarus-maalauksesta ei koskaan valmistu kuin joukko ihmisten jalkoja – jotka ovat kyllä Jimsonin taiteilijaystävien mielestä ensiluokkaisia.
Palaan vielä romaanin loppuun. Kun radiosta tulee uutinen natsien hyökkäyksestä Puolaan, pubin kantapeikot pohtivat sodan perimmäistä syytä. Jimsonilla on tähänkin vastaus: Hitler ei voi sietää modernia taidetta. Moderni taide on kaikkien muidenkin sotien takana. Kuten alussa sanoin, vanha romaani alkaa yllättäen kertoa omasta ajastamme: vanhan vallan kouristuksenomaisesta tarpeesta pitää kiinni jostain sellaisesta, jonka aika on ohi:
'That's the trouble. It's a disturbing influence. Every time a new lot of kids get born, they start some new art. Just to have something of their own. If it isn't a new dance band it's a new religion. And the old lot can't stand it. You couldn't expect it at their age. So they try to stop it, and then there's another bloody war.'
----------- ------------ ------------
Olen aiemmin maininnut, että Joyce Cary oli tärkeä kirjailija Hannu Salamalle tämän uran alkuvaiheessa. Uskon, että nimenomaan Gulley Jimsonin estoton kertojanääni on merkinnyt paljon Salamalle. Kunnianhimossa ja Dostojevskissa marinoitunut nuori kirjailija on varmaan kokenut vapauttavana kertojan, jolle mikään ei ole pyhää ja joka voi tehdä pilaa kaikesta, jopa omista syvimmistä arvoistaan. Vaikka on tosissaan, ei ole pakko olla vakavissaan. Caryn teos opettaa myös sen, että romaani on sika jolle kelpaa kaikki: filosofia, teologia, arkinen puhe, korkea runous, koko elämän karkeus ja kauheus ja ihanuus.
Salaman Minä, Olli ja Orvokki on jo nimeään myöten Gulley Jimson -romaani. Kohteliaisuus olisi tietenkin vaatinut muotoa Orvokki, Olli ja minä, mutta hyvistä tavoista viis, kielen rytmi vaatii toista järjestystä. Salaman romaanissakin on minäkertojana taiteilija, kirjailija Harri Salminen. Ja mitäs romaanin ensimmäinen vuoropuhelu käsitteleekään? No, peräpukamia! Eläköön Gulley Jimson!
Joyce Cary, The Horse's Mouth. Penguin Books 1971. Teos julkaistiin alun perin vuonna 1944. 375 s.
Romaani on julkaistu suomeksi nimellä Jimson ja valaskala (Gummerus 1955). Suomennos Kristiina Kivivuori. Runojen suomennos Kirsi Kunnas.
-------------------------------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 8: Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. (Romaanissa etsitään ja löydetään Gulley Jimsonin kateissa olleita maalauksia.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!