Francis Spufford: The Child that Books Built

"Tarvitsen fiktiota. Olen addikti."  –Francis Spufford

Riippuvuutensa syntyä ja luonnetta tutkiakseen kirjailija Francis Spufford (s. 1964) päätti lukea uudelleen kaiken sen kirjallisuuden, jonka oli lukenut lapsena ja nuorena. Tämä kirja kertoo hänen lukemisensa varhaishistorian. Siitä syntyy eräänlainen kehitystarina: älyllinen ja fyysinen kasvu näkyi muutoksina lukemisessa. 

Teoreettista tukea pohdinnoilleen Spufford haki sveitsiläisen kehityspsykologi Jean Piaget'n teorioista. Piaget'n tunnistamilla kehitysvaiheilla on Spuffordin mielestä vastineensa siinä, millaista kirjallisuutta lapsi eri ikäkausina kaipaa. Piaget'n kognitiivisen kehityksen vaiheita hyödyntäen Spufford jakoi lapsuutensa ja nuoruutensa lukuelämykset neljään lukuun, joille hän antoi otsikot "Metsä", "Saari", "Kaupunki" ja "Reikä". Näissä vaiheissa tuntuu olevan jotain yleispätevää, sillä olen lukenut useita samoja kirjoja kuin Spufford jokseenkin samassa ikävaiheessa. 

Alusta asti Francis Spufford tiesi etsivänsä addiktionsa lähdettä väärästä paikasta: riippuvuuden syyt eivät löydy huumetta tutkimalla. "Panimokierros ei selitä, miksi jostakusta tuli alkoholisti. Mikään sähköisten kellojen ominaisuus ei saanut Pavlovin koiria kuolaamaan."

Spufford katsoo, että hänen pakkomielteinen uppoamisensa sepitettyihin todellisuuksiin selittyy ilmapiiristä, joka vallitsi hänen lapsuuskodissaan. Kun Francis oli kolmen vanha, hänen opettajavanhemmilleen syntyi toinen lapsi. Francisin pikkusisko Bridget sairasti erittäin harvinaista perinnöllistä sairautta, kystinoosia, jossa munuaisiin kertyy elintoimintoja haittaavia kystinoosikiteitä. Bridgetin eliniän ennuste laskettiin aluksi muutamissa vuosissa. Vanhempien aika ja tarmo kului ansiotyöhön ja Bridgetin hoitamiseen sekä toistuviin sairaalakäynteihin, joiden pelkät edestakaiset matkat kestivät neljä tuntia. 

Lukeminen antoi Francisille mahdollisuuden kääntyä pois perhetilanteen ongelmista. Hän täytti mielensä fiktiivisillä todellisuuksilla, joiden tehtävänä oli suojata häntä todellisuuden paineelta. Fiktio ei kuitenkaan täysin kyennyt suojaamaan Francisia syyllisyyden tunteilta. Hän rakasti sisartaan mutta ei pystynyt tuntemaan riittävästi myötätuntoa tätä kohtaan.

Aivan kuten oopiumissa on ominaisuuksia, jotka mahdollistavat sen käytön huumeena, kirjoissa on jotain, joka sallii "väärinkäytön". Spufford katsoo, että samat ominaisuudet, jotka voivat tehdä kirjasta ilmestyksen kaltaisen elämyksen, voivat joissain tilanteissa tehdä siitä huumetta.

Spuffordin pienen kirjan sävy on pohdiskeleva ja intiimi. Omakohtaisen pohdinnan ohessa se antaa myös runsaasti tietoa lastenkirjoista ja kirjailijoista. Vaikka yhteisiä lukukokemuksia ei olisi ollutkaan, kirjan sävy olisi riittänyt kääntämään ajatukseni myös oman lukemiseni historiaan. Unohduin pitkäksi aikaa muistelemaan lapsuuden ja nuoruuden eri vaiheissa lukemiani kirjoja ja miettimään, mikä oli tehnyt yhdestä tärkeän ja toisesta yhdentekevän.

Metsä-otsikon alla Spufford kertoo varhaislapsuuden lukukokemuksista. Satujen metsät ovat läpitunkemattoman tiheitä ja valtavan laajoja. Englantilaisissa saduissa ne ovat suurelta osin tuontitavaraa, sillä jo 1000-luvulta lähtien englantilaiset Hannu ja Kerttu olisivat tulleet ulos metsästä niityille tai pelloille neljän mailin kevyen kävelyn jälkeen. Itävaltalaissyntyisen psykoanalyytikon Bruno Betteheimin suomeksikin julkaistuun Satujen lumous -kirjaan viitaten Spufford tulkitsee metsän vertauskuvaksi alitajunnastamme. 

Lapsuuden varhaisimmille lukukokemuksille on yleensä ominaista se, että ne koetaan turvallisen aikuisen kanssa. Aikuinen siis lukee lapselle ääneen. Spufford kertoo tästä vaiheesta ihastuttavan kokemuksen, joka vietteli hänet lopullisesti tarinoiden suurkuluttajaksi. Kun Francis oli neljän vanha, perheen tanskalainen au pair luki hänelle ääneen Nalle Puhin seikkailuja. Eräänä tammikuun päivänä, kun maa oli lumen peitossa, tanskalaistyttö vei Francisin läheiseen metsään "etsimään Nasua". Kahden kulkijan, ison ja pienen, jalanjäljet jäivät lumeen aivan samalla tavalla kuin tarinassa, jossa Nalle Puh ja Nasu etsivät tärppää. Tammipuun onkalosta he löysivät Nasun. Au pair oli itse ommellut sen ja vienyt metsään ennen lumisadetta. Valmiita Disneyn pehmoleluja ei tuolloin vielä ollut tarjolla.

Toinen jakso, Saari, kertoo siitä vaiheesta, jossa lapsi jo lukee itse. Francis oppi lukemaan kuusivuotiaana sairastuttuaan sikotautiin. Kirjaimet hän tosin oli jo oppinut koulussa, mutta pitkän sairausjakson aikana hän alkoi kotona yksinään tavata Tolkienin Hobittia kirjain kerrallaan, kunnes kirjaimet yhtyivät sanoiksi, sanat lauseiksi ja lauseet tarinaksi. Kouluun palatessaan Francis luki sujuvasti.

Sairastaminen liittyy omiinkin varhaisiin lukukokemuksiini. Yksin kotona ei ollut kovin paljon muuta tekemistä. Äidilläni oli lisäksi tapana helliä sairastamisvuorossa olevaa lasta ostamalla tälle sarjakuvalehtiä tai uuden kirjan. Robert Lawsonin Ankara talvi oli yksi tällainen sairaalle tuotu lohtu. Se osui kohdalleen täydellisesti: rakastin kirjoja, jotka kertoivat eläimistä tai joissa päähenkilöt selviytyivät ankarissa luonnonoloissa. Tämä kirja täytti molemmat ehdot. Sen vaikutus näkyi vielä pari vuosikymmentä myöhemmin, kun annoin sen tuoreen vaimoni luettavaksi, ja yhteiseksi haaveeksemme tuli samanlainen Kaikille riittää -maatila kuin on Lawsonin romaanissa. 

Tämän varhaisen itsenäisen lukemisvaiheen merkittävimmiksi teoksiksi Spuffordille muodostuivat C. S. Lewisin Narnia-sarjan kirjat. Näiden kirjojen avulla Spufford pohtii myös lastenkirjallisuuden suhdetta metafysiikkaan. "Saari" saa tässä merkityksen tämänpuoleinen tai se josta voimme saada aisteillamme tietoa. C. S Lewis tunnetusti ylittää tätä saarta ympäröivän meren varsinkin Narnia-sarjan viimeisessä teoksessa. 

Spufford kertoo siitä, kuinka Lewisin kokema kolaus filosofisessa väittelyssä johti hänet Narnia-sarjan kirjoittamiseen. Lewis vakaumuksellisena kristittynä uskoi, että järjellä ei voi olla fyysistä alkuperää vaan sen täytyy olla lahja "rajan takaa", siis todiste Jumalan olemassaolosta. Julkisessa väittelyssä Oxfordin yliopistossa nuori Wittgensteinin oppilas Elizabeth Anscombe, joka itse oli tunnustava katolilainen, romutti täysin Lewisin todistelun. Anscombe osoitti, että Lewis oli sekoittanut yhteen kaksi erilaista syykäsitettä. Järki voi olla täysin "tämänpuoleista" ja silti täyttää logiikan ankarimmatkin ehdot.

Tämän jälkeen Lewis kääntyi tarinan puoleen: jos järkiperusteet eivät kestäneet tarkastelua, tarinan piti ottaa todistaakseen, että rajan takana on jotain. Hän muisti aloittaneensa ja hylänneensä tarinan pienestä tytöstä, joka kohtaa faunin lumisessa metsässä... Spufford toteaa Wittgensteinia lainaten: "Mistä emme voi puhua, siitä meidän täytyy kirjoittaa lastenkirjoja."

Kaupunki-jaksossa huomio kohdistuu kirjoihin, joissa yhteisöön kuuluminen on keskeistä. Tyyppiesimerkkinä ovat Laura Ingalls Wilderin Pieni talo -sarjan kirjat, etenkin romaani Pitkä talvi preerialla. Romaanisarjan pariin Spuffordin vei muun muassa samastuminen Lauraan, jolla on katkeria tunteita "täydellistä" sisartaan, sokeaa Marya kohtaan. Samoja tunteita Francis Spufford oli tuntenut sisartaan Bridgetia kohtaan. Kun ihmiset kehuivat Bridgetin huumorintajua, Francisin oli tehnyt mieli huutaa, etteivät Bridgetin vitsit edes olleet kovin hauskoja. Maryn sokeuden, samoin kuin Bridgetin sairauden, olisi luonnollisesti pitänyt herättää vain myötätuntoa.

Pieni talo -sarjan periamerikkalaisen eetoksen mukaan ihmisten tuli olla vapaita ja riippumattomia. Kaikenlainen kollektivismi on vapauden uhka. Varsinkin sarjan toinen kirjoittaja, Laura Ingalls Wilderin tytär, Rose Wilder Lane, oli Spuffordin mukaan kiihkeä oikeistolibertaari ja tässä suhteessa Ayn Randin hengenheimolainen. Pitkä talvi preerialla -romaanissa tämä asenne joutuu koville. Romaani kertoo tilanteesta, jossa ihmiset hengissä selvitäkseen joutuvat turvautumaan toisten apuun. Rose Wilder Lane pystyi hyväksymään ratkaisun, kun altruismi tulkittiin eräänlaiseksi kauppasopimukseksi: jos autat minua nyt, voin minä auttaa sinua myöhemmin.

En tunne Laura Ingalls Wilderin teoksia, joten en osaa sanoa, miten osuvia Spuffordin tulkinnat niistä ovat. Ainut kosketukseni kirjasarjaan on televisiosarja, josta kyllä olen nähnyt useita jaksoja.

Spuffordin kirjamuistelmien viimeinen osa, Reikä, kertoo lukijan siirtymisestä vähitellen aikuisuuteen. Oikeastaan 13-vuotiaalla lukijalla, joka ei enää ollut lapsi mutta ei vielä aikuinenkaan, oli kaksi mahdollisuutta: joko muuttaa lukemisensa luonnetta tai etsiä uusia aiheita, joita kuitenkin käsiteltiin tutulla tarinallisella tavalla. Toisin sanoen oli siirryttävä aikuisten kirjallisuuden tai genrekirjallisuuden pariin.

Siirtyminen aikuisten kirjallisuuteen oli Spuffordin mukaan ehkä helpompaa tytöille: suuri osa klassista englantilaista kaunokirjallisuutta oli naisten kirjoittamaa. Siinä oli runsaasti naispuolisia samastumiskohteita. Jane Austenin, Brontën sisarusten ja  George Eliotin kirjoissa oli riittävästi tuttuja elementtejä, mutta samalla ne käsittelivät ihmissuhteita uudella, syvällisemmällä tavalla ja toivat uusia, "aikuisten" elämänalueita tarinoihinsa.

Sisäoppilaitoksensa oppilaskirjaston hoitajana Spufford huomasi, että James Bondit eivät kerran lainaksi lähdettyään enää koskaan palanneet takaisin. Poikakoulun oppilaat löysivät niistä ensimmäiset kirjalliset mallit miehen ja naisen seksuaaliseen kohtaamiseen. Ei ehkä ihan parasta oppimateriaalia näin jälkeenpäin ajatellen. Spufford harmittelee sitä, ettei ehtinyt mukaan 1980-luvulla alkaneeseen YA-kirjallisuuden, nuorille aikuisille suunnatun fiktion, buumiin. Se olisi tarjonnut sujuvan siirtymän aikuisempaan lukemiseen.

Ilman YA-kirjallisuutta mutta nimenomaan tarinoiden ystävänä Spufford huomasi, että yhteiskuntasatiiri tuntui hyvin iskevän tähän ikävaiheeseen. Hänen suosikkejaan olivat Uljas uusi maailma ja Vuonna 1984. Niissä kirjailijat olivat kirjoittaneet teoksiinsa melko suoraviivaisen tien kohti tulkintaa. Se muistutti sitä turvallista tapaa, jolla kertoja lastenkirjallisuudessa kuljettaa lukijaa.

Tieteiskirjallisuutta Francis Spufford piti todellisena jumalanlahjana. Hän toteaa kyllä, että muukin genrekirjallisuus olisi voinut ajaa saman asian. Näissä kirjoissa tarinalla oli tärkeä rooli tutulla tavalla. Erityisen tärkeiksi Spuffordille tulivat Ursula LeGuinin Pimeyden vasen käsi ja Osattomien planeetta. Maameri-sarjaan hän oli tutustunut jo lastenkirjavaiheessaan, kun Narnian jälkeen oli etsinyt jotain samankaltaista luettavaa.

Minulle siirtyminen aikuisten kirjallisuuteen kulki dekkareiden kautta. Ahmin Agatha Christien, Quentin Patrickin ja Leslie Charterisin romaaneja ilman sen kummempaa syytä kuin se, että niitä löytyi kotini kirjahyllystä. Myös Desmond Bagleyn trillerit ja Esa Anttalan sotakirjat tarjosivat sopivaa tarinapohjaista jännitystä. Huvittavaa kyllä samaan aikaan tietoinen ajatteluni kulki kohti pasifismia ja johti aikanaan aseista kieltäytymiseen. Tarinoiden kaipuu voi johtaa yllättäville poluille.

Tieteiskirjallisuuteenkin hurahdin, mutta vasta aikuisiässä. Ursula LeGuinin Pimeyden vasen käsi -romaanista tein jopa yleisen kirjallisuustieteen proseminaarityöni.

Viimeisessä vaiheessa matkalla aikuisuuteen Francis Spufford löysi "kulttikirjat": Tajunnan ovet, Lasihelmipeli, Zen ja moottoripyörän kunnossapito, Tom Robbinsin Another Roadside Attraction, Philip K. Dick, Vonnegut, Pynchon, Kerouac. Lista oli tuttu minullekin. Useimmat näistä tosin luin vasta parikymppisenä nuorena aikuisena. Lasihelmipeli ja Huxleyn Tajunnan ovet ovat kyllä edelleen lukematta. Pirsigin Zen-kirja jäi kesken. Tom Robbinsin kirjoista minulle se oikea on Still Life with Woodpecker, jonka romanttinen kuvaus lainsuojattomuudesta tuntui kapinallisessa nuoruudessani puhuttelevalta.

Viimeinen vaihe, jonka Spufford vielä katsoo kuuluvan nuoruuteensa, oli metafiktion, Borgesin ja Calvinon, löytäminen.

Francis Spuffordin kirjan luettuani jäin miettimään hänen ajatustaan siitä, että on helppo erottaa ne jotka ovat olleet lukijoita lapsesta asti, niistä jotka ovat tulleet kirjallisuuden pariin vasta aikuisina. Lapsesta asti lukenut ei koskaan pysty täysin luopumaan siitä lumosta, jonka "puhdas" tarina synnyttää. Hän katselee aina lentoasemilla haikeasti uusimpien trillerien hyllyjä. En ole ihan samaa mieltä, mutta uskon kyllä, että se joka on löytänyt lukemisen pariin lapsena, tuntee jokaista uutta romaania aloittaessaan pientä toiveikasta kutinaa: onko tämä viimeinkin se? Kirja jota lukiessa raja kirjan ja lukijan väliltä katoaa. Et enää lue vaan elät täydesti. Ilmestys, elämys.

Francis Spuffordin Bridget-sisaren elämä ei päättynyt muutaman vuoden ikäisenä. Sitä mukaa kuin tauti eteni, eteni myös lääketiede. Munuaissiirto ja uudet lääkkeet antoivat hänelle lisävuosia. Lopulta Bridget kuoli aivoihin kertyneiden kystinoosikiteiden takia 22-vuotiaana. Aivot on elin, jota ei käy vaihtaminen. Vähän ennen kuolemaansa Bridget oli sanonut kyllästyneensä elämään lääketieteellisen tietämyksen etulinjassa.

Francis Spufford, The Child that Books Built. Faber and Faber 2003. Teos julkaistiin alun perin vuonna 2002. 214 s.

----------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 31: Kirjassa on jotain sinulle tärkeää.

Lapset ja lukeminen – ei ole ihan sattumaa, että maisteriopintojeni opinnäytetyö yhdisti kirjallisuudentutkimusta ja kehityspsykologiaa ja selvitteli sitä, miten eri-ikäiset lapset tulkitsevat lastenkirjan monitulkintaisia kohtia.