Un aller simple (Menolippu) on ajankohtainen romaani, joka kertoo maahanmuuttajan palauttamisesta lähtömaahansa. Olisihan tästä aiheesta varmaan saanut tragediankin, mutta Didier van Cauwelaert on halunnut kyseenalaistaa aika pinnallisiin seikkoihin pohjautuvat käsityksemme siitä, mihin ihmiset "kuuluvat". Hänen pienoisromaaninsa on aivan loppua lukuun ottamatta riemastuttava farssi.
Romaanin kertoja, Aziz, kasvaa Marseillen pohjoisosien mustalaisyhteisössä tietäen olevansa ulkopuolinen. Hänelle on kerrottu, että hänet on epähuomiossa vauvana varastettu Citroën Ami 6 -henkilöauton mukana. Siitä siis hänen nimensä: Ami 6 on vähitellen vääntynyt muotoon Aziz. Myöhemmin hänelle hankitaan väärennetyt henkilöllisyyspaperit, joihin keksitään etunimeen sopiva sukunimi Kemal. Hänen kotimaakseen merkitään papereihin Marokko, koska se tulee halvemmaksi kuin ranskalaisen passin väärentäminen.
Azizin toiveet oikeiden vanhempiensa – tietenkin rikkaiden ja kuuluisien – löytämisestä romahtavat hänen täytettyään 18 vuotta. Mustalaiset paljastavat, että vanha Vasile ei suinkaan ollut varastanut hänen vanhempiensa autoa vaan törmännyt siihen yrittäessään ohittaa sitä pakettiautollaan mutkassa, jossa ohittaminen oli kiellettyä. Vasile oli kiskonut Azizin ulos palavasta autosta, jossa hänen vanhempansa paloivat kuoliaaksi.
Kuvatessaan Marseillen mustalaisyhteisön omintakeisia moraalinormeja Azizin näkökulmasta romaani välittää piut paut siitä, mitä saa sanoa tai mikä on korrektia. Azizin läheiset elävät vankasti lain ulkopuolella, mutta ei se tarkoita, että kaikki olisi sallittua. Normit ovat jopa tiukat: rakastellessaan Aziz ei saa nähdä tyttöystävänsä Lilan kasvoja, koska he eivät ole naimisissa eikä se olisi kunniallista. Kihlasormusta ei sovi varastaa, muuten kyllä lähes mitä vaan ja pienestä pitäen.
Pitääkö tämä romaani yllä ennakkoluuloja? No ei se niitä ainakaan tarmokkaasti hälvennä. Eikä tämä siitä huolimatta tuntunut yhtään ilkeätä tai tunkkaiselta. Tämä on romaani, herranen aika, ei oppikirja. Jos joku haluaa opiskella rasistiksi tämän kirjan avulla, niin siitä vaan, luultavasti hän ei siihen kirjallista oppimateriaalia edes tarvitse. Raikkaalla otteellaan kirja nimenomaan kertoo, että meissä kuitenkin on enemmän yhteistä kuin erilaista.
Aziz rakastaa koulunkäyntiä, mutta jättää sen kesken 11-vuotiaana yhteisön paineessa ja voidakseen erikoistua autoradiovarkauksiin. Azizin viimeisenä koulupäivänä hänen maantiedon opettajansa lahjoittaa lupaavalle oppilaalleen kirjan Légendes du monde, jossa kerrotaan eri kansojen satuja ja taruja. Kiitokseksi Aziz lähettää opettajalleen ensimmäisen varastamansa autoradion ja lupaa itselleen, että varastaa myöhemmin tälle myös auton. Opettaja kun liikkuu aina bussilla.
Tarujen kirjasta tulee Azizin tärkein esine. Hän yrittää kertoa kirjan tarinoita myös Lilalle ja kaverilleen Pignolille, mutta heitä ne eivät kiinnosta.
De ce jour-là, jusqu'à l'aventure qui m'est arrivée, je n'ai plus jamais raconté de légends à personne. Je les gardais pour moi, c'était ma réalité personnelle où n'entraient ni Lila ni Pignol. Et peu à peu, je crois, le vieux livre rouge et or, tout corné, tout effiloché d'avoir été si lu, devenait mon vrai pays, mon pays d'origine. (Siitä päivästä lähtien aina siihen seikkailuun asti, johon jouduin, en enää koskaan kertonut tarinoita kenellekään. Pidin ne itselläni, ne olivat henkilökohtainen todellisuuteni, jonne eivät Lila ja Pignol päässeet sisään. Ja vähitellen, niin uskon, vanhasta puna-kultaisesta kovettuneesta kirjasta, joka oli lukemisesta aivan rispaantunut, tuli oikea maani, kotimaani.)
Kesken kihlajaistensa Aziz pidätetään. OMI – Ranskan Migri – haluaa esimerkin vuoksi palauttaa muutaman "luvattoman" lähtömaahansa. Azizilla käy huono tuuri. Palautuspäätöstä perustellaan sillä, että se on osa taistelua rasismia vastaan. Aziz näkee selvästi tämän uuskielen läpi: hän toteaa, että on outoa taistella jotain aatetta vastaan panemalla se käytäntöön. Enemmän kuin Lilan ja Ranskan menettäminen Azizia kuitenkin painaa hänen rakkaan kirjansa katoaminen. Azizin asunto – Renault Estafette – on nimittäin ryöstetty putipuhtaaksi heti hänen pidätyksensä jälkeen.
Azizin mukaan matkalle Marokkoon lähtee hänelle määrätty henkilökohtainen avustaja, attaché humanitaire. Jean-Pierre Schneider on Lorrainesta Pariisiin muuttanut virkamies, joka on nuorempana haaveillut kirjailijanurasta ja kirjoittanutkin romaanin isästään, valimokäsityöläisestä, jonka ammatin terästeollisuus on nielaissut. Jean-Pierre on keskellä ahdistavaa avioeroa. Hän toteaa Azizille, että heidän tilanteensa on oikeastaan samanlainen: kumpikin on vasten tahtoaan joutunut lähtemään kotoaan. Osa kirjasta muodostuu Jean-Pierren muistiinpanoista.
Azizin henkilöpapereihin on merkitty hänen synnyinkaupungikseen Irghiz. Ongelma on vain se, ettei sellaista kaupunkia löydy koko Marokosta. Aziz tökkää sormensa kartalle jonnekin Atlasvuorten paikkeille ja sepittää valvojalleen tarinan onnellisten laaksosta, vehreästä shangri-lasta, josta hän on joutunut lähtemään, koska uusi tie uhkaa romahduttaa laakson. Yllätyksekseen Aziz huomaa löytäneensä näin identiteettinsä marokkalaisena sadunkertojana.
Oppaaksi ja tulkiksi automatkalle kohti kadonnutta kaupunkia pestataan seuramatkalaisten hyysäämisestä kyllikseen saanut Valérie D'Armerey, seksuaalisuuteen välinpitämättömästi mutta anteliaasti suhtautuva nuori marokkolaisnainen, jolla on isäsuhteessaan käsittelemättömiä ongelmia. Kolmikon autovaelluksesta tulee todellinen initiaatiomatka, kuten Jean-Pierre toteaa. Valérie on joukon inhorealisti, Jean-Pierre idealisti ja romantikko. Aziz on kameleontti, joka on mitä vain tarvittaessa.
Romaani saa loppua kohti traagisia sävyjä, kun Jean-Pierre sairastuu vakavasti. Kuumehoureissaan tämä elämälle allerginen lopulta tavoittaa haaveensa. Kaikki kolme matkalaista löytävät jotakin tärkeää. Löytävätkö he Azizin unelmista rakennetun kotikylän, sen jätän tässä kertomatta.
Pidin kovasti varsinkin romaanin farssimaisesta alkuosasta. Myöhempi vakavoituminenkin oli paikallaan. Viimeiset kymmenisen sivua, joissa Aziz päätyy Jean-Pierren kotiseudulle, olisin jättänyt pois. Niissä tuodaan romaaniin mukaan järeä teema, käsityöläisammattien katoaminen suurteollisuuden alle. Tämä teema ei oikeastaan liity Azizin tarinaan ja olisi ansainnut ihan oman teoksensa. Sillä on varmaan haluttu kuvata Azizin kykyä sopeutua tilanteeseen kuin tilanteeseen: lopussa hän ehkä toteuttaa Jean-Pierren elämän toteutumattomat unelmat. Ja luonnollisesti myös teollistuminen näyttää olevan un aller simple, yksisuuntainen matka, entiseen ei ole paluuta.
La réalité, comme de toute façon c'est elle qui cagne, il vaut mieux qu'elle arrive le plus tard possible. (Koska todellisuus joka tapauksessa voittaa, on parasta, että se tulee mahdollisimman myöhään.)
Un aller simple voitti Prix Goncourt -romaanipalkinnon vuonna 1994.
Didier van Cauwelaert, Un aller simple. Albin Michel 1994. Kansikuva: Rozier-Gaudriault. 120 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!