François Mauriac: Galigaï

Äskettäin lukemassani Nicolas Freelingin dekkarissa oli viittaus tähän François Mauriacin (1885–1970) pienoisromaaniin, jonka pelkkä nimi vaikutti jo houkuttelevalta. Olen joskus ostanut Ranskasta Mauriacin kootut romaanit pahvikotelossa kahden niteen kuvitettuna laitoksena. Sieltähän tämä Galigaï löytyi helposti. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1952. Samana vuonna Mauriac sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Galigaï on eräänlainen rakkausromaani, jonka lukuisat rakastavaiset eivät välttämättä saa sitä mitä haluavat, mutta ehkä he saavat sen minkä ansaitsevat. Jälkisanoissaan kirjailija mainitsee, että teoksen nimi olisi voinut olla Le désir et le dégoût, 'halu ja inho'.

Romaanin kaikkitietävä kertoja osallistuu tarinaan ironisin kommentein. Välillä hän tuohtuu henkilöiden ratkaisuista. "Imbécile!", hän huudahtaa. "Vanha papukaija", hän toteaa. Tällainen kaikkitietävän kertojan kommentointi oli vaihteeksi hauskaa luettavaa. Nykykirjailijat yrittävät yleensä häivyttää kertojan kokonaan näkyvistä pitäytymällä jonkun havaitsijan näkökulmaan tai valitsevat minäkertojan.

Romaani keskittyy henkilöidensä mielentiloihin ja ajatuksiin. Niukahko miljöökuvaus vahvistaa henkilökuvausta. Alun hautova helle ja sitä seuraava rajuilma korostavat tapahtumapaikan, Bordeaux'n lähellä sijaitsevan Dorthen maaseutukaupungin, sunnuntain pysähtyneisyyttä ja sen jälkeen sitä myllerrystä, joka käy päähenkilöiden sieluissa. Animaalinen halu, joka kuljettaa henkilöitä, on mukana jo ensimmäisellä sivulla: kirkon jälkeen kylän aukiolla kolme uroskoiraa häärii paikalleen jähmettyneen nartun ympärillä. Ensimmäisellä sivulla myös kärpäset surisevat. Viittaukset hyönteisiin jatkuvat läpi teoksen. Mitäpä muuta nämä kärpäset, muurahaiset, toukat ja kotelot olisivat kuin romaanin henkilöitä eri vaiheissaan. Myös hämähäkki ja sen verkko toimivat vertauksina ihmisiin.

Romaanin tapahtuma-aikaa ei yksiselitteisesti kerrota muuten kuin siltä osin, että tapahtumat sijoittuvat loppukesään ja syksyyn. Mielessäni sijoitin tapahtumat 1900-luvun alkupuolelle. Puhelimilla ei soitella, mutta lääkäri ajaa jo autolla.

Tässä jatkossa kerron aika paljon romaanin henkilöistä ja juonesta, joten älä lue pitemmälle, jos haluat itse lukea teoksen. Koska kyseessä on suomentamaton nobelistin teos, saattaa lukijoissa olla kuitenkin myös niitä, jotka eivät itse aio kirjaa lukea mutta haluavat silti tietää enemmän siitä, miten kirjailija tarinaa kuljettaa.

Marie Dubernet on 17-vuotias tyttö, joka on ihastunut Gilles Saloneen, 23-vuotiaaseen lääkärin poikaan. Marien perhe kuuluu seudun arvostetuimpaan maanomistajasukuun, joten nuorten seurustelua ei katsota hyvällä ja he joutuvat salaamaan sen. 

Nicolas Plassac on lapsesta asti ollut Gillesin ystävä. Nicolas on 28-vuotias vakavamielinen nuorukainen, joka tuntee vetoa Jumalaan ja kirjoittaa runoja. Hänen askeesinsa ilmenee muun muassa tupakoinnin lopettamisena. Nicolas rakastaa Gillesiä tunteella, jossa on selvä homoseksuaalinen vivahde. 

Romaanin kertoja toteaa lakonisesti, että Gilles on ihan tavallinen poika. "Hän ei ole ihmeellinen muiden kuin pikku Marien ja Nicolasin mielestä." Jonkinlainen kylmyys hänessä toisinaan tulee esiin esimerkiksi siinä tavassa, jolla hän painostaa ystäväänsä. Hän myös toteaa romaanin eri vaiheissa, ettei hänellä ole sydäntä ja ettei hänellä ole omaatuntoa. Rakkaudelle hän kuitenkin on perso: hän haluaa kaiken – sekä Marien että Nicolasin ehdottoman rakkauden.

Marien kotiopettajatar on rouva Agathe de Camblanes, jota Gilles ja Nicolas kutsuvat nimellä Galigaï. Kyseessä on koulupoikamainen pila, joka luultavasti liittyy Marien nimeen ja siihen, että rouva Agathe seuraa tätä kuin haukka: Leonora Galigaï nimittäin oli Marie de Medicin, kuningas Ludvig XIII:n äidin, seuraneiti, joka tuomittiin noituudesta 1600-luvun alussa.

Marie kysyy kotiopettajattareltaan, miksi hänen oma sukunsa on ylempänä kuin Gillesin suku. Mikä on niiden ero? Galigaï vastaa: "Punaisten ja mustien muurahaisten ero." Tällä hän viittaa siihen, että hänen näkökulmastaan Salone ja Dubernet ovat yhtä mitättömiä sukuja. Agathe de Camblanes on nimittäin köyhtyneen kreivi de Camblanesin tytär. Agathen silmissä tavallinen kansa, esimerkiksi Nicolas Plassacin suku, on arvokasta, koska se ei yritäkään olla jotain muuta kuin on.

Kreivi de Camblanesilla on vielä omistuksessaan laajat Belmonten viiniviljelmät, mutta vanhentuneiden viljelysmenetelmien takia niiden tuotto on heikko. Agathe joutuu kotiopettajattaren palkastaan tukemaan isänsä toimeentuloa. Agathe on vuosia sitten mennyt naimisiin paroni de Gothin kanssa, mutta avioliitto on mitätöity Roomassa, koska sulhanen hääpäivän iltana karkasi puutarhurin pojan kanssa.

Agathe, Galigaï, on voimakastahtoinen nainen, joka on tahdonvoimallaan päättänyt saada puolisokseen Nicolas Plassacin, johon tuntee vastustamatonta intohimoa. Sitä, mihin tämä intohimo perustuu, ei romaanissa käsitellä. Tarvitseeko intohimo edes jonkin syyn? Agathe ja Nicolas ovat tämän romaanin päähenkilöt. Heidän suhteessaan tulevat esiin halu ja inho, jotka olisivat Mauriacin mielestä sopineet romaanin nimeksikin.

Gilles vaatii Nicolasta myöntymään Galigaïn lähentelyyn ja näyttelemään rakastunutta, jotta Galigaï katsoisi sormiensa läpi Gillesin ja Marien salaisia tapaamisia. Gilles vetoaa muun muassa armeliaisuuteen. Eihän ole suuri uhraus, jos antaa pari viikkoa onnea onnettomalle: "Kuvitelma onnesta on sekin onnea." Kun Nicolas vastustelee, Gilles syyttää tätä "hyvesignaloinnista", tympeää nykytermiä käyttääkseni: Nicolasin takia Gilles väittää alkaneensa inhota hyvettä. Viimeisenä keinonaan Gilles vetoaa ystävyyteen: "Un ami, c'est quelqu'un qui vous aide de jeter un cadavre à la rivière sans vous poser de question." (Ystävä on se, joka kyselemättä auttaa heittämään ruumiin jokeen.)

Rakastamaansa Gillesiä miellyttääkseen Nicolas suostuu juoneen. Nicolasin moraalinen lankeemus tulee esiin myös siinä, että hän aloittaa taas tupakoinnin. Hänen kunniallisuutensa kuitenkin vaatii häntä kosimaan oikeasti Galigaïta. Nicolas toivoo epämääräisen pitkää, ehkä loputonta, kihlausaikaa ja kertoo Galigaïlle, ettei tämä saa odottaa mitään enempää. Seksuaalisuuteen häveliäät rakastavaiset viittaavat sanalla chose 'asia'. Galigaï lupaa tyytyä suhteeseen ilman asiaa.

Marien äiti kuolee Bordeaux'n sairaalassa kasvaimeen, joka on ylpeyden takia jäänyt diagnosoimatta ajoissa. Hän ei ole halunnut kutsua kotiinsa pätevää tohtori Salonea eikä alistua intiimiin tutkimukseen. Vaimonsa kuoleman jälkeen Marien isä hyväksyy Gillesin vävykseen. Nyt kun Gilles on Marien suhteen päässyt tavoitteeseensa, hän haluaa pelastaa Nicolasin Galigaïn kynsistä. Hän paljastaa Nicolasille Dorthessa leviävät juorut siitä, että Marien isä, Armand Dubernet, on kulisseissa järjestellyt avioliittoa Galigaïn kanssa saadakseen haltuunsa Belmonten viinitilan.

Nicolas huojentuu, mutta kokee samalla suuria omantunnontuskia. Tässä vaiheessa Nicolas purkaa kihlauksensa Galigaïn kanssa.

"Essayez de comprendre: j'ai été victime de cette puissance monstrueuse de volonté qui vous posséde, qui vous précipite contre l'obstacle avec un entêtement aveugle, presque animal." (Koettakaa ymmärtää: olin tämän teidän omaamanne hirvittävän tahdonvoiman uhri, voiman jonka sinkoatte vasten estettä sokealla, lähes eläimellisellä itsepäisyydellä.)

Galigaï murtuu ja sitten suuttuu. Hän vaikuttaa tulevan tietoiseksi asiasta, joka on jo tuhonnut yhden hänen avioliittonsa. Hän puuskahtaa Nicolasille:

"Je vous dégoûte. Mais quelle femme ne vous dégoûte pas?" (Minä inhotan teitä. Mutta mikä nainen ei teitä inhottaisi?)

Nicolas toteaa, etteivät ihmiset kovin paljon eroa hyönteisistä. Hän ja Gilles ovat nyt kuoriutuneet koteloistaan.

Romaanin loppu solmii irralliset juonilangat. Marien ja Gillesin häitä suunnitellaan tammikuuksi. Marien isä, Armand Dubernet, kosii Galigaïta eikä tämä ainakaan kieltäydy. Armand Dubernet on toivonut poikaa perijäkseen, mutta lääkärin mielestä toiveen toteutuminen on epätodennäköistä, koska Armand on jo 58-vuotias. Joka tapauksessa hän saa jo kauan havittelemansa Belmonten viinitilan.

Nicolas ymmärtää aina rakastaneensa eniten Jumalaa. Tämän rakkautensa pariin hän palaa teoksen lopussa.

Romaanin jälkisanoissa François Mauriac vielä tekee selväksi, että romaanin lopussa on todellakin kyse Nicolasin hengellisestä ratkaisusta, joka itse romaanissa on jätetty hyvin viitteelliseksi. Samalla Mauriac perustelee ratkaisuaan niille lukijoille, jotka ovat tietoisia hänen katolisesta vakaumuksestaan ja tuntuvat vaativan, että romaanin loppuun pitäisi sijoittaa luku, jossa tämä vakaumus tuodaan kristallinkirkkaasti esiin. Jälkisanoissa Mauriac selittää kirjallisen työn puolueettomuuden vaatimuksia tavalla, joka tuntuu varmaan melko itsestään selvältä useimpien niiden mielestä, jotka eivät lue romaaneja oikeaoppisen uskon puolustuspuheina.

François Mauriac, Galigaï. Teoksessa Œuvres romanesques de François Mauriac II. Flammarion 1965. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1952. Kuvitus: Georges Rohner. 56 s.