Gustave Flaubert: Pyhän Antoniuksen kiusaus

Gustave Flaubertin ystäväpiiri, joka muodostui pääosin realismiin ja naturalismiin sitoutuneista kirjailijoista, hämmentyi perin pohjin, kun Flaubert luki heille ääneen otteita valmistumassa olevasta romaanistaan Pyhän Antoniuksen kiusaus. Esimerkiksi Edmond Goncourt piti romaania harha-askeleena, joka olisi paras jättää julkaisematta. Oli kuitenkin myös ystäviä, jotka näkivät teoksessa muutakin kuin kuriositeetin. Kirjeissään George Sandille Flaubert mainitsee, että venäläinen Ivan Turgenev ymmärsi hänen pyrkimyksiään ja oli pystynyt antamaan useita hyviä parannusehdotuksia. Myös Sand piti kirjaa onnistuneena.

Tätä Flaubertin romaania lukiessa on hyvä heittää mielestään kaikki käsitykset siitä, millainen romaanin pitää olla. Parasta on vain antautua nauttimaan eksoottisten ja kummallisten kuvien ja omituisiin "henkilöihin" personoitujen aatteiden vyörytyksestä. 

Eila Kostamo-Polameri kertoo suomenkielisen painoksen esipuheessa, että Pyhän Antoniuksen legenda oli alkanut kiehtoa Flaubertia jo koulupoikana. Antonius oli Egyptin ensimmäisiä erakkomunkkeja (251–356). Kuuluisaksi hän on tullut näyistään ja kamppailuistaan paholaisen kanssa. Ratkaisevan virikkeen Flaubert sai vuonna 1845 nähdessään Genovassa Brueghel vanhemman maalauksen Pyhän Antoniuksen kiusaus. Brueghelin ja Hieronymus Boschin kummalliset kuvat tulevatkin etsimättä lukijan mieleen romaanin äärellä.

Romaani on myös kerronnaltaan erikoinen genresekoitus. Se etenee näytelmätekstin tapaan merkittyinä vuorosanoina, joita rytmittävät kaikkitietävän kertojan vahvasti visuaaliset kuvaukset, jotka muistuttavat näytelmän näyttämöohjeita, mutta ovat usein niitä pitempiä. Välillä romaani on kuin valtavan oppineisuuden täyttämä runoelma.

Romaanin alussa Antonius on joutunut ahdistuksen valtaan. Hän on ollut onnellinen erakon osassaan, koska on tuntenut olevansa kosketuksessa Jumalaan. Nyt yhteys on poikki. "Määrähetkinä jätin työni ja rukoillen käsivarret kohotettuina tunsin kuin armonlähteen virtaavan taivaan korkeuksista sydämeeni. Nyt se on ehtynyt. Miksi?..."

Epäilysten heikentämän uskonmiehen kimppuun käyvät nyt monenlaiset kiusaukset. Onko erakon elämä ollut hänelle sovelias? Eikö hän olisi paremmin palvellut tavallisena pappina, sotilaana tai filosofina? Tavallinen elämä houkuttelee häntä. Hän kuvittelee itsensä talon isäntänä penkillä makaamassa ja katselemassa tiluksiaan. "Hänen lapsensa leikkivät lattialla, hänen vaimonsa kumartuu suutelemaan häntä."

Erakon askeesi tuntuu turhuudelta. Se saattaa olla jopa Raamatun vastaista. Kuoleman houkutus, vallan, rahan ja turhamaisuuden houkutukset käyvät hänen mielessään.

Tässä vaiheessa Antoniuksen seuraksi saapuu hänen entinen oppilaansa Hilarion. Hilarionin hahmo on kummallisen pieni ja omituisen näköinen mutta kirjan mittaan hän kasvaa jättiläiseksi. Aika pian lukijalle käy ilmeiseksi, että Hilarion on epäilyn ja kritiikin henki. Hän edustaa tietoa ja Antonius uskoa.

Seuraavaksi Antoniuksen kimppuun käyvät monenlaiset kerettiläiset, joista ennen tämän kirjan lukemista en ollut kuullutkaan: nikolaiitit, markosiaanit, helvidieenit, messaliinit, paterniitit, valesiaanit, kainiitit, circumcellioonit, valentiaanit, theodotiaanit, merentiaanit, apollinaristit, markioniitit, encratiitit, ebioniitit... varmaan oli vielä muitakin. Kaikki pääsevät todistelemaan oman oppinsa erinomaisuutta. Antonius ahdistuu huomatessaan, etteivät hänen oman uskonsa todisteet ole sen vakuuttavampia kuin näiden kerettiläistenkään.

Todisteiden sijaan Antonius yrittää kääntää huomionsa Jeesuksen hahmoon, mutta tämänkin lohdun kerettiläiset häneltä pilaavat loihtimalla esiin käärmeenhahmoisen "Kristuksen". Kun näyt ovat hetkeksi kaikonneet, Antonius miettii:

He väittävät, että kaikki nämä tiet johtavat Jumalan luo. Millä oikeudella minä kiroaisin heitä, minä joka horjun omalla tielläni.

Näkyjen mylläkkä jatkuu Antoniuksen ympärillä kiivaana. Kaikkea ei saa blogitekstiin mahtumaan. Välillä Antonius on kristittyjen marttyyrien luona odottamassa joutumista areenalle petojen eteen. Marttyyrit eivät suinkaan ole ilolla menossa kohti kuolemaansa vaan haluaisivat pitää kiinni elämästään. Sitten ollaankin äkkiä vainottujen kristittyjen yöllisessä kokoontumisessa, joka muuttuu himokkaaksi bakkanaaliksi.

Itämaiset uskonnot esittäytyvät Antoniukselle muiden muassa Buddhan, Ormuzin, Dianan, Kybelen, Attiksen ja Isiksen sekä olympolaisten jumalten hahmoissa. Kreikan jumaluuksissa Antonius näkee haltioittavaa iloa ja kauneutta. Hilarion kuiskaa, että nämä jumalat elävät yhä, ne ovat juurina myös Antoniuksen uskossa:

Keisari Konstantinus palvoo Apolloa. Ja Pyhän Kolminaisuuden opin sinä löydät Samothraken mysteerimenoista, kasteen Isiksen, lunastuksen Mithraksen palvonnasta, jumalan pojan marttyyriuden Bacchuksen juhlista. Proserpina on Neitsyt Maria... Aristeus Jeesus.

Antonius vastaa lausumalla ääneen Jerusalemin uskontunnustuksen: "Minä uskon yhteen ainoaan Jumalaan, Isään..." Kreikan jumalat katoavat todeten, että jokaisen jumalan on vuorollaan kuoltava.

Romaanin loppupuolen valtaa myyttisten eläinhahmojen bestiaari. Tuttujen yksisarvisten, kimeiran ja sfinksin lisäksi mukana on koko joukko harvinaisempia otuksia. Yritin ensin tulkita eläimet symboleiksi, esimerkiksi sfinksin arvelin edustavan tuhoavan jumaluuden kaipuuta ja kimeiran fantasiaa, mutta luovuin tästä pian, sillä niin selvästi niissä on kyse luovan mielikuvituksen leikistä ja keksimisen ilosta. Ajatelkaapa vaikka tätä:

Ja kaikenlaisia kauheuksia ilmestyy: Tragefalus, puoliksi hirvi, puoliksi härkä; Myrmekoleo, jolla on leijonan eturuumis, muurahaisen takaruumis ja sukupuolielimet nurinpäin; kuusikymmentä kyynärää pitkä pythonkäärme Aksar, joka pelästytti Mooseksen; suuri kärppä Pastinaca, joka tappaa hajullaan puut; Presteros jonka kosketus tekee mielisairaaksi; sarvekas jänis Mirag, joka asuu meren saarilla. Leopardi Falmant ulvoo niin että sen vatsa halkeaa, kolmipäinen karhu Senad repii kielellään poikasensa. Cepus-koira valuttaa sinistä maitoa nisistään. Hyttyset alkavat surista, rupikonnat hypellä, käärmeet sihistä. Salamat leimahtelevat. Sataa rakeita.

Huh! Eipä ihme, että käsikirjoituksen puhtaaksikirjoittajat ilmoittivat, että tehtävä oli viedä heiltä järjen, kuten Flaubert huvittuneena kirjoitti kirjeessään George Sandille.

En tiedä, miten romaanin loppua on tulkittu, mutta minusta vaikuttaa, että moninaisuus, joka on erakkoa aiemmin kauhistuttanut, ei lopussa enää pelota häntä. Entinen askeetti näyttää antautuvan maailmankaikkeuden  jatkuvan luomisen ja kehkeytymisen ihmeelle, tuntee itsekin muuttuvansa aineeksi. Valtava onnen tunne valtaa hänet. Hän näkee auringossa Kristuksen kasvot ja alkaa taas pitkän tauon jälkeen rukoilla.

Melkoisen pyörryksissä olin romaanin luettuani. Ihmeellinen houkutus siinä kuitenkin on. Tuntui, että tämä olisi mukava lukea uudestaankin. Järki siinä voi tietysti mennä, mutta menköön. Ei sitä paljon ollut alun perinkään.

Gustave Flaubert, Pyhän Antoniuksen kiusaus. Weilin & Göös 1970. Ranskankielisestä alkuteoksesta La Tentation de Saint Antoine (1874) suomentanut Jorma Kapari. Esipuheen kirjoittanut Eila Kostamo-Polameri. Ulkoasu: Alfons Eder. 233 s.