Runar Schildt: Suuri haave

Viime joulun tienoilla luin Runar Schildtin pitkän novellin, jonka pääosassa oli teatteriunelmia elättelevä harrastajanäyttelijä Armas Fager. Schildt suunnitteli jopa kokonaista Helsinki-aiheista romaania, jossa Armas Fager olisi ollut pääosassa. Tämä suunnitelma ei valitettavasti toteutunut. Ilahduin kuitenkin kovasti, kun huomasin, että Schildt oli kirjoittanut loppuvaiheen Armas Fagerin tarinaan tähän alun perin vuonna 1923 julkaistuun näytelmäänsä.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat vuoden 1918 kevääseen. Suomen sisällissota on käynnissä. Ensimmäisen näytöksen lopussa punaiset marssivat Helsinkiin Armas Fagerin Vendla-puolison kaupan ikkunoiden takana. 

Sisällissodan jakolinjat lävistävät myös Armas Fagerin perheen. Näytelmä tutkii oivaltavasti lojaalisuuden ongelmaa: mitä vaatii yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus tai poliittinen aate? Mikä paino on annettava perheelle, henkilökohtaisille suhteille ja rakkaudelle?  Voiko ihminen muuttua paremmaksi?

Armas Fager on saanut potkut teatterista. Tätä katkeraa vääryyttä hän ensimmäisessä näytöksessä käy juovuksissa läpi ystävänsä Ferdi Hagertin kanssa. Potkut teatterista on Armakselle niin suuri loukkaus, ettei hänellä riitä myötätuntoa ystävälleen Ferdille, jonka menetys on ollut paljon suurempi: hänen vaimonsa ja kaksi lastaan ovat kuolleet äskettäin keuhkotautiin. Molemmat miehet päättävät liittyä punaisten joukkoihin. Ferdin liittymisessä on kyse yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tavoittelusta. Armas Fager puolestaan toivoo voivansa punaisten voiton myötä kohota päättäville paikoille uusien vallanpitäjien kulttuurilaitoksissa. Hän myös haluaa kostaa niille, jotka ovat häntä loukanneet. Näistä Armas Fagerin toivomuksista näytelmä on saanut suomenkielisen nimensä Suuri haave. Alkuperäinen nimi Den stora rollen painottaa sitä, että Armas Fagerille elämä on näytelmää: hän voi esittää sitä roolia, joka häntä kulloinkin miellyttää.

Ensimmäisessä näytöksessä tapaamme myös Fagerin tyttäret, Ellin ja Hjördiksen. Tyttäristä Elli vaikuttaa perineen isänsä itsekeskeisen elämänasenteen, Hjördis puolestaan muistuttaa Vendla-äitiä työteliäisyydessään ja uhrautuvuudessaan. Hjördis katuu venäläisten upseerien kanssa vietettyjä iltoja ja öitä, joihin pitää Elliä syypäänä. Elli aikoo pikimmiten poistua Helsingistä varakkaiden ystäviensä turviin jonnekin maaseudulle. Hjördis jää Helsinkiin auttamaan poikaystäväänsä Otto Ringmania valkoisille tarkoitettujen aseiden hankkimisessa ja piilottamisessa.

Armaksen puoliso Vendla on joutunut kärsimään paljon miehensä takia.  Hän näkee Armaksen luonteen puutteet, mutta ei voi olla rakastamatta tätä. Heillä on ollut yhdessä hyviäkin aikoja – Armas osaa halutessaan olla hurmaava. Käy ilmi, että heillä on myös yhteinen suru: perheen ainoa poika on kuollut.

Armaksen päätös liittyä punaisiin saa Vendlan tuohtumaan. Hän ajaa Armaksen pois kotoa, mutta näytelmän lopulla yhteiset muistot pakottavat hänet yrittämään vielä kerran. Yrittäessään tehdä sovintoa Vendla tulee kohtalokkaasti paljastaneeksi punaisten esikunnassa työskentelevälle Armakselle Otto Ringmanin ja Hjördiksen asekätkentäpuuhat.  

Armas Fagerin pinnallisuus ja itsekeskeisyys uhkaa tehdä lojaalisuutta käsittelevästä näytelmästä  farssin. Hänen elastinen omatuntonsa ei joudu erityisen lujille missään vaiheessa. Muutaman kerran jonkinlainen vastuunkanto häivähtää hänen ajatuksissaan, mutta loppujen lopuksi hän on valmis pettämään niin vaimonsa, tyttärensä kuin parhaan ystävänsä. Harhakuvista ystävänsä suhteen luopunut Ferdi Hagert toteaa:

Aatteles että sinulla on ollut poika. Hän eli vain neljä vuotta – ja tietää jo niin paljon enemmän kuin me. (Vaitiolo.) Sinä kuolet sukupuuttoon, Armas. Sukusi sammuu. Pitääkö sanoa "valitettavasti" vaiko "jumalan kiitos"? Minusta – emme sano "valitettavasti". Sinussa oli pisara oikeata verta – mutta vain yksi ainoa, ja se kellui kuin rasvahiukkanen laihassa keitossa...

Ferdi pitää kiinni moraalisesta valinnastaan, vaikka näkeekin sen mahdollisesti olleen väärä. Hän tekee tyhjäksi Armas Fagerin yrityksen paeta Helsingistä – naamioituneena, rooliasussa. Farssiin kallellaan ollut ja nokkelan sanailun merkeissä edennyt näytelmä tavoittaa lopussa aitoja tragedian sävyjä.

Olen kahdenkymmenen viime vuoden aikana nähnyt parikin puoliammattimaista esitystä, jotka ovat pohjautuneet Jean-Paul Sartren näytelmiin. Nekin ovat käsitelleet ristiriitaa poliittisen ja henkilökohtaisen välillä. Mielelläni näkisin näyttämöversion myös tästä Runar Schildtin näytelmästä, joka pienellä sovittamisella ja nykyaikaistetulla kieliasulla voisi edelleen olla pätevää teatteritaidetta.

Runar Schildt, Suuri haave: nelinäytöksinen näytelmä. Otava 1924. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Den stora rollen (1923) suomentanut Ilmari Ahma. 158 s.