Rosa Liksom: Hytti nro 6

Luultavasti halusin ymmärtää nykyistä Venäjää edes hieman paremmin, kun tulin valinneeksi luettavaksi tämän 1980-luvun Neuvostoliittoon sijoittuvan romaanin, joka sai Finlandia-palkinnon vuonna 2011. Toteutuiko tavoite? Kyllä ja ei, pidän tätä kirjaa hyvänä johdantona Venäjän historiaan ja ennen kaikkea neuvostovenäläiseen ajatusmaailmaan. Ymmärrys – ainakaan merkityksessä hyväksyminen – ei sanottavasti lisääntynyt. Unelmiin Venäjän demokratisoitumisesta on entistä vaikeampi uskoa. 

Lukukokemus oli siis masentava. Se ei kuitenkaan ole kirjan vika. Ei kirjallisuuden tehtävänä voi olla jonkun synkkämielisyyteen taipuvaisen lukijan mielialan kohottaminen. Tämä kirja nyt vain sattuu olemaan äärimmäisen rehellinen ja realistinen kuvaus kulttuurien kohtaamisesta. Se toi mieleen venäläiset klassikot, joista kirjailija mainitsee useita lopun kiitossanoissaan. Siihen on jo valmiiksi kirjoitettu myös suomalainen näkökulma, sillä romaanin toinen päähenkilö on nuori suomalainen nainen, tyttö, joka matkustaa junassa halki Siperian. Matka kestää kauan – ainakin viikon. Sekosin laskuissa matkanteon monotoniassa, jossa kaikki olennainen tapahtuu päähenkilöiden mielessä ja puheessa.

Pääsemme silloin tällöin kurkistamaan tytön ajatuksiin, mutta näissä ajatuksissaan – kuten kaikissa toimissaan –  hän on pidättyväinen. Pidättyväisyyteen on ilmeisesti syynsä: seikkailunhalu on aiemmin johtanut tytön pahoihin paikkoihin, jopa raiskauksen uhriksi. Pienistä viitteistä lukija rakentaa kuvan tytön menneisyydestä: opiskelusta Moskovassa, yhtäaikaisesta rakkaussuhteesta kahteen eri ihmiseen – Mitkaan, nuoreen mieheen, ja hänen äitiinsä Irinaan.

Romaanin toinen päähenkilö on tytön hyttitoveri junassa, tyttöä huomattavasti vanhempi venäläinen mies, Vadim Nikolajevitš Ivanov. Miehen ajatuksiin pääsemme ainoastaan hänen puheidensa perusteella. Sitä puhetta tuleekin sitten paljon ja monesta aiheesta: miehen henkilöhistoriasta ja kokemuksista eri puolilla Neuvostoliittoa, hänen tulkinnoistaan Venäjän historiasta. Ennen kaikkea lukuisista "nussimisista" eri naisten kanssa. Näillä puheillaan hän yrittää synnyttää vastaanottavaa mielialaa tytössä, jonka vällyihin hän mielellään hyppäisi matkan jouduttamiseksi. Tässä hän epäonnistuu: miehen karkeus synnyttää tytössä vihaa.

Miehen näennäisen avomielisyyden takana on sielläkin salaisuus, jonka reuna vilahtaa näkyville, kun mies on riittävän humalassa. Mies tuntee katkeruutta äitiään kohtaan. Tämä on hänet pettänyt. Miehen selkään tatuoitu kuva neitsyt Mariasta ja lapsesta on tätä taustaa vasten ironinen. Ehkä äitiyden arkkityyppi selkään pisteltynä kuvaakin miehen suhdetta äidinmaahansa.

Ymmärrän hyvin, että tämä romaani on innostanut myös elokuvan tekijöitä. Romaanissa on nimittäin myös eräänlainen kolmas päähenkilö, joka matkustaa samassa hytissä tytön ja miehen kanssa. Tarkoitan romaanin näkymätöntä kertojaa, jonka kiinnostus maiseman visuaalisuuteen tuo mieleen kuvataiteen – tai kameran.  Maisema kieppuu ja vääntyilee kuin Vincent van Goghin maalauksissa.

Kameran katse näyttää joskus poistuvan myös hieman junan ulkopuolelle. Tässä dramaattinen näky junan ikkunasta jossain päin Siperiaa:

Junan vieressä, savupilven keskellä juoksenteli hätääntynyt vanha nainen, paljain päin ja ilman päällystakkia. Heinikon lisäksi paloivat ratapölkyt ja pian myös jonkun vanhan rakennelman rauniot. Tuuli viskoi punaisia kipunapilviä junan teräksistä runkoa vasten. Lieskat loimusivat hetken komeina ja voimakkaina, mutta Siperian pakkanen tukahdutti ne. Elämän rypistämä nuori äiti nosti lapsen syliinsä ja osoitti taakse jäävää savuavaa rakennelmaa.

     – Katso, noin paloi isoäidin koti.

Mikä minua tässä romaanissa sitten masensi? Kaipa se jatkuva aineellinen ja henkinen rappio, joka huokuu joka sivulta. Ihmisten epäystävällisyys ja epäluuloisuus, epätoivo. Epäinhimillisyys. Venäläinen vieraanvaraisuus ja lämpö, josta usein puhutaan, vaikuttaa tämän romaanin perusteella olevan enimmäkseen kemiallista alkuperää. Vodkalla tasoitetaan ankean elämän kuopat.

Tolstoin oppi siitä, ettei pahalle pidä tehdä vastarintaa, on saanut romaanin miespäähenkilöltä uuden tulkinnan:

     – Tataareilla oli sellainen tapa, että ne sitoivat sotavangit kuolleisiin sotilaisiin kiinni, mies sanoi. – Jalka jalkaa vasten, vatsa vatsaa vasten ja naama naamaa vasten. Näin kuollut tappoi elävän. Hyvällä voi joku saavuttaa jotakin, mutta pahalla saa kaiken. Pahaa on aivan turha vastustaa. Sitä ei saa pois, vaikka joku Jumalan hyvyydestä puhuukin.

Rajuin analyysi Venäjästä tulee romaanin loppupuolella, kun juna on jo jyskytellyt Mongolian puolelle. Mongolialainen opas kertoo tytölle mongolien lahjasta Venäjälle:

Me loimme byrokratian, jonka tehtävänä on palvella valtaa, ei kansaa. Me katkaisimme venäläisen moraalisen selkärangan niin perusteellisesti, etteivät ne ole siitä vieläkään toipuneet. Me iskostimme venäläisten kovaan kalloon epäluulon ilmapiirin. Me opetimme Iivana Julmalle, hän Stalinille, että yksilön tehtävä on alistua ryhmälle. Jos yksilö tekee virheen, siitä vastaa koko ryhmä. Se on maailman tehokkain hallintotapa. Ennen mongolivalloitusta venäläiset eivät osanneet edes juhlia, piehtaroivat vain humalapäissään sianpaskassa. He oppivat meiltä miten elämästä otetaan ilo irti. Venäläisten omaa keksintöä ovat ainoastaan loputon laiskuus, oveluus ja häikäilemätön valehteleminen.

Niinpä niin. Kun elämästä otetaan ilo irti, sitä ei jää enää siihen jäljelle. 

Romaanin tyttö tuntuu kuitenkin matkan aikana saavan oman elämänsä kipupisteet käsitellyiksi. Romaanin lopun kiitoksissa ei mainita Tšehovia, mutta juuri Kolmen sisaren Irinan innostuneeseen repliikkiin tytön ajatukset ja koko romaani päättyvät: Moskovaan! Moskovaan! Luen tässä myös pienen viitteen siihen, että hän on valintansa tehnyt: hän palaa oman Irinansa luo.

Lukemani pokkaripainoksen alussa on elokuvaohjaaja Juho Kuosmasen kirjoittama esipuhe, jossa hän kertoo romaanin pohjalta tehdyn elokuvan syntyprosessista. Ehkä tärkeintä tässä esipuheessa on se, että elokuva ja kirja ovat kumpikin itsenäisiä taideteoksia. Tässä tapauksessa ei siis kannata katsoa elokuvaa, jos haluaa tutustua romaaniin. Elokuvana Kuosmasen ohjaus on varmasti katsomisen arvoinen.

Rosa Liksom, Hytti nro 6. WSOY 2021. Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2011. Kannen kuva Juho Kuosmasen ohjaamasta elokuvasta. Kuvaaja Sami Kuokkanen. 210 s.