Yksi salapoliisikirjallisuuden trendi näyttäisivät olevan humoristiseen sävyyn kirjoitetut dekkarit, joissa rikoksia ratkaisevat kuuluisat historialliset henkilöt. Usein amatöörietsivänä toimii kirjailija. Olen nähnyt – mutta en lukenut – kirjoja, joissa taitojaan tällä saralla pääsevät näyttämään Jane Austen, Charles Dickens, Edgar Allan Poe, Oscar Wilde, Josephine Tey ja Ian Fleming, ihan vain muutaman mainitakseni. Jos kirjailijalla, joka on valinnut päähenkilökseen historiallisen henkilön, on hallussaan riittävästi elämäkertatietoja ja sen lisäksi kykyä uskottavan ajankuvan luomiseen, tuloksena voisi hyvinkin olla viihdyttävä ja opettavainen romaani.
Juuri tällaisen on onnistunut kirjoittamaan ranskalainen Frédéric Lenormand (s. 1964). Hänen romaanissaan La baronne meurt à cinq heures ('Paronitar kuolee viideltä') rikoksen ratkaisee filosofi-kirjailija Voltaire, jolla muuten juuri tänään on syntymäpäivä. Paljon onnea! 330 vuotta on jo oikea miehen ikä!
Frédéric Lenormand on tämän jälkeen jatkanut Voltairen tutkimuksia vielä kahdessatoista myöhemmässä romaanissa.
Järkeen pohjautuvaa maailmankuvaa levittävä valistusfilosofi sopiikin mainiosti salapoliisiksi. Hänellä nyt ainakin luulisi olevan tarvittavat päättelykyvyt tehtävään. Tässä romaanissa ne eivät kuitenkaan pelasta häntä monilta virhepäätelmiltä ja koomisilta kommelluksilta. Romaanin sävy on kevyt ja viihdyttävä.
Romaanin tapahtumat alkavat vuodesta 1731. Voltaire on vähän alle 40-vuotias kirjailija, joka on tullut kuuluisaksi näytelmistään. Samaan aikaan hän on salanimillä tai nimettömästi julkaissut filosofisia traktaattejaan. Ne ovat jo aiemmin vieneet hänet Bastiljin vankilaan ja lyhyeen maanpakoon Englantiin. Uuden pidätyksen uhka on koko ajan olemassa.
Voltaire pitää erityisenä kirjallisena osaamisalueenaan runomuotoisia tragedioita. Tässä romaanissa hän mainostaa kaikkialla uutta Eriphyle-näytelmäänsä, joka hänen mukaansa yhdistää Hamletin ja Oidipuksen teemat ripaukseen Macbethia. Valitettavasti ihmiset aina hänen puhuessaan Eriphylestään kuvittelevat hänen puhuvan kiusallisesta ihotaudista.
Voltairen mesenaatti, monsieur de Maisons, on yllättäen kuollut alle 30-vuotiaana, ja Voltaire on menettänyt ilmaisen ylläpidon hänen kotonaan. Hautajaistilaisuutta Voltaire käyttää hyväkseen etsiäkseen vieraiden joukosta uuden varakkaan tukijan. Tämä onnistuukin: Voltaire muuttaa asumaan Antoinette Desbordeaux'n Pariisin hienostoalueella sijaitsevan talon ullakkohuoneistoon. Antoinette Desbordeaux, Fontaine-Martelin paronitar, on 60-vuotias filosofiaan ja vapaa-ajatteluun viehättynyt leskirouva. Paronittaren talo ja ruokapöytä ovat vapaasti Voltairen käytössä, ainoastaan yhteen lukittuun huoneeseen hänellä ei ole lupa mennä. Tämän huoneen – Siniparran huoneen, kuten Voltaire sitä mielessään nimittää – sisältämillä esineillä ja asiakirjoilla on romaanissa myöhemmin tärkeä rooli.
Puolentoista vuoden päästä, alkukeväällä vuonna 1733, paronitar yllättäen kuolee yöllä. Häntä on myrkytetty, pistetty tikarilla, kuristettu ja tukehdutettu tyynyllä. Poliisipäällikkö Réné Hérault julistaa kuoleman alustavasti luonnolliseksi välttääkseen ylemmiltä tahoilta tulevaa poliittista painostusta. Samalla hän kuitenkin haluaa saada rikollisen tai rikolliset selville. Selvitystyön hän antaa Voltairelle. Rikoksen selvittämällä Voltaire säästyy Bastiljilta, joka muuten odottaisi häntä uusien filosofisten julkaisujen takia.
Romaanin Voltaire on vekkuli hahmo. Hän suhtautuu itseensä ironisesti mutta on samalla tietoinen omasta erityisyydestään. Hän on pummi ja nero. Hän elää toisten kustannuksella, vaikkei se olisi hänelle taloudellisesti välttämätöntä. Hänellä nimittäin on omaisuutta ja arvokkaita taideteoksia. Salanimellä hän harjoittaa rahanlainausta: monet Voltairen tieteelliset tai poliittiset vastustajat ovat tietämättään velkaa hänelle. Filosofiset kirjoitukset eivät tuo rahaa, niitä Voltaire pitää palveluksenaan yhteiskunnalle.
Voltaire huomaa pian, että paronittaren murhaaja on ilmeisesti myös hänen kinterillään. Hän pakenee jäljittäjäänsä ajurin kyydillä. Ajuri erehtyy osoitteesta, ja näin Voltaire tutustuu 26-vuotiaaseen Émilie le Tonnelier de Breteuiliin, Châtelet'n markiisittareen. Émiliestä Voltaire saa terävän apulaisen tutkimuksiinsa. Émilie on huippulahjakas matemaatikko ja tiedenainen. Matemaattista lahjakkuuttaan hän hyödyntää myös uhkapeleissä – huonolla menestyksellä, peliriippuvuus aiheuttaa hänelle suuria velkoja. Émilie on myös seitsemännellä kuulla raskaana. Aviomies pitää sotilasuraa houkuttelevampana kuin perhe-elämää. Hän piipahtaa hetkeksi kotona aivan romaanin lopussa, poikalapsen synnyttyä. Siinä vaiheessa Émiliestä ja Voltairesta on tullut rakastavaisia, ja aviomies palaa ilmeisen huojentuneena ratsumiestensä pariin.
Voltairella on rikosta ratkaistessaan myös toinen apuri: hänen sihteerinsä, 19-vuotias abbé Michel Linant. Laiskanpulskea abbé on viattomuudessaan hellyttävä hahmo, mutta helposti huiputettavissa, joten rikolliset käyttävät häntä hyväkseen.
Tarkemmin romaanin juonta paljastamatta kerron, että Voltairella on paronittaren murhaan kolme naispuolista pääepäiltyä. He kaikki ovat paronittaren mahdollisia perijöitä. Markiisitar Émilie löytää paronittaren huoneesta poltetun testamentin jäännökset. Niinpä tehtäväksi tulee etsiä aidon testamentin kopio ja erottaa esiin pulpahtavat väärennökset aidosta. Vähitellen amatöörietsivät pääsevät väärentäjän jäljille ja onnistuvat saamaan käsiinsä aidon testamentin ja siihen liittyvän paronittaren kirjeen, josta paljastuu yllättäviä asioita mahdollisesta pääperijästä, paronittaren tyttärestä. Tapa, jolla väärentäjä on piilottanut aidon testamentin, on sivumennen sanoen nerokas.
Tutkimuksien aikana on ratkaistava salakirjoituksella kirjoitettuja viestejä. Nuotein kirjoitetut viestit ratkaisee Voltairen pyynnöstä säveltäjä Jean-Philippe Rameau. Kirjaimin laaditun viestin ratkaisee matemaattisilla päättelytaidoillaan markiisitar Émilie.
Tässä kohtaa on hyvä mainita, että kaikki edellä mainitut henkilöt ovat todellisia historiallisia henkilöitä. Kirjailija Frédéric Lenormand on lisännyt teokseen liiteosan, jossa on aikalaisten kuvauksia romaanin henkilöistä. Mukana on myös Voltairen 24. helmikuuta 1733 päivätty kirje herra Thiriolle. Siitä löytyvät kaikki tämän romaanin olennaiset juoniainekset.
On onnenpotku meille lukijoille, että Frédéric Lenormand on tähän kirjeeseen törmättyään nähnyt siinä salapoliisiromaanin mahdollisuuden. Romaanin ajankuva ja kevättalven luminen Pariisi erilaisine väestöryhmineen vaikuttivat niin ikään uskottavilta.
Mahtaisikohan tällaiselle viihdyttävälle historialliselle dekkarille löytyä Suomesta niin paljon lukijoita, että jokin kustantamo voisi harkita sen kääntämistä? Suosittelen joka tapauksessa niille, jotka jonkin verran ranskaa taitavat. Aika vähällä pärjää, omasta kokemuksesta tiedän.
Romaani on vuonna 2011 saanut Ranskassa kaksi kohtuullisen merkittävää dekkareille myönnettävää palkintoa: Prix Arsène Lupin ja Prix Historia du roman policier historique.
Frédéric Lenormand, La baronne meurt à cinq heures: Voltaire mène l'enquête. Éditions du Masque 2013. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2011. Kansikuva: yksityiskohta Jean-Honoré Fragonardin maalauksesta Varastettu suudelma. 332 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!