Sally Salminen: Hiekalle rakettu

Tätä ennen olin lukenut Sally Salmisen (1906–1976) tuotannosta ainoastaan romaanin Kalastajakylän prinssi (1953). Hämmästyttävän luontevasti Ahvenanmaalta syntyisin oleva kirjailija siinä asettui bretagnelaiseen mielenmaisemaan. Romaanin kuvaama katolinen maaseutu ja sodanjälkeiselle ranskalaiselle kirjallisuudelle tyypilliset motiivit – natsien myötäily ja eksistentialismin värittämä aatemaailma – saivat minut ajattelemaan, että luin onnistuneesti toteutettua ranskalaista romaania. Myöhemmin luin jostain, että Salminen oli kirjoittanut romaanin yhdellä Bretagnen matkalla syntyneiden vaikutelmien varassa. Se on mielestäni lähes uskomaton osoitus kirjailijan lahjakkuudesta.

Tässä Hiekalle rakettu -romaanissa huomioni herätti ensin sen Agricolan Uuden testamentin suomennokseen pohjautuva nimi. Suomentajan ratkaisu oli outo: ruotsinkielisen alkuteoksen nimessä På lös sand ei ole samaa vanhahtavaa sävyä, vaikka uskonnolliseen vertaukseen sekin luonnollisesti vie ajatukset.

Uskonto on romaanikirjailijalle hankala elämänalue. Irlantilainen kirjailija Colm Tóibín toteaa esseekokoelmassaan A Guest at the Feast, että romaanille on luontevampi maallinen tila, jossa ihmiset kärsivät kuolevaisten vaivoista ja epäonnistumisista, missä heidän tavoitteensa ovat materiaalisia ja toiveensa käsin kosketeltavia. Uskoisin, että Sally Salminen olisi voinut allekirjoittaa tämän ajatuksen: vaikka hänen romaaninsa käsittelee uskovaisten yhteisöä ja sen päähenkilö haluaa menestyä saarnaajan uralla, romaanin ongelmat eivät ole uskonnollisia. Päähenkilön elämää ohjaava voima on kunnianhimo. Seurakuntaelämä vain sattuu olemaan se alue, jolla hän on päättänyt päteä. Yhtä hyvin se olisi voinut olla myös pokerinpeluu, kuorolaulu tai kilpahiihto.

Varoitan juonipaljastuksista.

Romaanin alku on lupaava. Vapaakirkollisen Betesdaseurakunnan jäsen, vanha postinkantaja Lukas Ström kulkee aamutuimaan halki ruotsinkielisellä Pohjanmaalla sijaitsevan kotikaupunkinsa. Hänen silmiensä kautta saamme ensimmäisen näkymän Sörbyn pikkukaupunkiin. Käy ilmi, että Lukas Ström on aiemmin ollut merkittävässä asemassa saarnaajana, mutta syyllistynyt sitten jonkinlaiseen tarkemmin määrittelemättömään häväistysjuttuun. Rike vaikuttaa seksuaaliselta, ainakin hän on valmis ymmärtämään muita tässä suhteessa horjuneita. Ahaa, ajattelin, tämä teema nousee varmaan myöhemmin esiin. No, romaanin alku antoi lupauksia, jotka eivät täyttyneet.

Viimeisenä postinkantajan kierros johtaa Lindin matkustajakotiin ja ravintolaan. Siellä saamme ikään kuin ulkopuolisen silmin ensikäsityksen romaanin varsinaisesta päähenkilöstä, nuoresta Edgar Lindistä. Kuva ei ole mairitteleva: Edgar Lind on kärsimätön, heti valmis nöyryyttämään myöhässä saapuvaa postinkantajaa.

Alkuluvun jälkeen näkökulma siirtyy Edgar Lindiin ja hänen kokemuksissaan ja ajatusmaailmassaan hän-muotoinen kerronta sitten pysyykin romaanin loppuun asti. En jaksa kovin tarkasti kertoa Edgarin kääntymyksestä ja hänen nousuja ja laskuja täynnä olevasta urastaan Betesdaseurakunnan saarnaajana eri paikkakunnilla Suomessa ja Ruotsissa. Muutama havainto saa riittää.

Heräämisensä jälkeen Edgar yrittää muiden seurakuntalaisten esimerkin mukaisesti tehdä pieniä laupeudentekoja. Hän käy pilkkomassa puita eräälle "huonoksi" mainitulle naiselle. Tunnustan, että minulle oli pettymys, kun kävi ilmi, että naisen huono maine johtui siitä, että hän oli kova juoruilija.

Edgar Lind, joka on aikaisemmin ollut määränpäätä vailla oleva maatalousopintonsa keskeyttänyt haahuilija, kouluttautuu pari vuotta määrätietoisesti evankelistan tehtävään. Käy kuitenkin selväksi, että häneltä puuttuu sisäinen uskonelämä. Hän esimerkiksi rukoilee vain julkisesti. Hänen uskontonsa on esitys. Hän on valmis kestämään köyhyyttä mutta samalla hän haaveilee taideteosten ostamisesta ja taloudellisesta menestyksestä. Kirjailija kuitenkin korostaa, että Edgar ei ollut “kylmä, itsetietoinen teeskentelijä”. Edgar tuntee häpeää pinnallisuudestaan ja ymmärtää, että hengellisen elämän alueella monet tiedoiltaan vähäisemmät uskonveljet ovat häntä suurempia.

Lindin perhe edustaa monipuolista läpileikkausta toista maailmansotaa edeltävästä suomalaisesta ajatusmaailmasta. Isä ja vanhin veli Nils ovat omaisuuden kartuttamiseen suuntautuneita suojeluskuntalaisia. Alfhild-sisko on käytännöllinen ja työteliäs terveyssisar, sovinnaisen moraalin tukipylväs. Nuorin veli Birger on kommunisti. Linda-sisko liittyy Betesdaseurakuntaan pian Edgarin jälkeen. Hän ihailee veljeään rajattomasti mutta näkee samalla hänen hengellisyytensä kapeuden. Äiti pysyttelee irrallaan aatekiistoista, hän näkee lapsissaan heidän yksilölliset heikkoutensa ja vahvuutensa.

Linda oli niin onnistunut romaanihenkilö, että olisin mieluummin lukenut romaanin, jossa hän olisi päähenkilönä. Linda on hyvässä uskossa ja miehen julistaman vapaan rakkauden hengessä aloittanut sukupuolisuhteen erään kommunistin kanssa. Käy kuitenkin ilmi, että mies on levittänyt aatettaan muuallakin. Muuan konttoristi synnyttää hänelle lapsen. Kohu vältetään, kun mies lupautuu menemään naimisiin naisen kanssa. Mies kuitenkin katoaa ennen häitä. Lapsen synnyttyä konttoristi hukuttautuu, ja lapsi päätyy Betesdaseurakunnan lastenkotiin. Linda häpeää hairahtumistaan. Hänen uskonnolliselle kiinnostukselleen on siis uskottava syy.

Edgarin kunnianhimolle on tärkeää väittelyiden voittaminen. Hänen käännytystyönsä perustuu tähän. Varsinkin kommunistit ovat hänelle kova pala. Heidän näkökulmastaan uskonto on "oopiumia kansalle", joten sen perusteleminen heille tuottaa vaikeuksia. Vanhempi saarnamies kehottaa Edgaria vain julistamaan evankeliumia, missään ei sanota, että kommunistit pitäisi voittaa väittelyssä.

Edgarin puhujakokemuksissa tulevat esiin kaikki tuskat, jotka kokee sellainen puhuja, joka keskittyy itseensä eikä asiaansa:

Pelko kuristi hänen kurkkuaan: miksi hän ei aloittanut? Eikö hän ollut seisonut siinä liian kauan? Oliko hän jollakin tavoin omituinen? Ihmettelivätkö ihmiset hänen käyttäytymistään? Miten oli hänen solmionsa laita, oliko se suorassa? Ei, jollei hän pian aloittaisi, niin ihmiset luulisivat hänen sekaantuneen puheessaan ennenkuin hän oli sen alkanutkaan.
     Hän aloitti. Ääni oli kuiva ja samea, ja hänen täytyi kerran toisensa jälkeen kakistella kurkkuaan. Vähitellen hän kuitenkin lämpeni puhuessaan ja sai äänensä kantavaksi. Mutta samalla kun hän esitti perusteellisesti valmistettua puhettaan, lause lauseelta, askarteli osa hänen aivoistaan edelleen muissa asioissa. Puhuiko hän kenties kyllin kovalla äänellä, jotta myöskin salin perällä olijat saattoivat kuulla? Eikö hän näyttänyt liian jäykältä seisoessaan siinä kädet puhujan pöydällä? Eikö hänen pitäisi kääntyillä ja puhua milloin oikealle, milloin vasemmalle saliin?

Umpisuolentulehdukseen sairastuttuaan Edgar löytää itselleen puolison sairaalasta. Sairaanhoitaja Aina Reen tuo Edgarin elämään yhtä aikaa rauhaa ja toimeentulohuolia.

Juuri ennen talvisodan syttymistä Edgar Lind tekee romaanin teeman kannalta ratkaisevan päätöksen. Hän peruu Suomesta saamansa viran ja lähtee kahden kuukauden apupapin pestiin Ruotsiin. Kyse on paosta. Hän uskoo, että maailmansota leviää Suomeen. Neuvostoliitto tulee väistämättä voittamaan. Sitä auttavat Birger-veljen kaltaiset "kamarikommunistit". Hän itse, samoin kuin isä ja Nils-veli, päätyisivät Siperiaan. 

Edgar uskoo, että taistelussa hän kyllä olisi paikkansa täyttänyt. Ateenalaisten laulun sanat liikuttavat häntä.

Ei voinut olla mahdollista saada kaatua ja uhrautua jalossa taistelussa. Heidät pyydystettäisiin kaikki loukkuun kuin eläimet. Eikä hän voinut ajatellakaan sellaista kohtaloa, että häneltä riistettäisiin liikkumismahdollisuudet ja että hänet karkotettaisiin maasta ja että hänen persoonallinen vapaa kehittymisensä keskeytettäisiin. Kaikki hänessä nousi sitä vastaan. Hän tahtoi ensin saada maistaa elämää, tahtoi saada omat tilaisuutensa, tehdä työnsä, osoittaa, mihin hän kykeni.

Talvisota syttyy ja Suomi puolustautuu. Suuri yksimielisyys valtaa Suomen. Apua virtaa kaikkialta maailmasta.  Pari nuorta miestä Edgarin ruotsalaisesta seurakunnasta lähtee vapaaehtoisina Suomeen taistelemaan. Birger-velikin on kunnostautunut erityisen urhoollisena sotilaana sen jälkeen, kun Helsingin pommitukset olivat romahduttaneet hänen käsityksensä Neuvostoliiton rauhantahdosta. Kotoa tulevat kirjeet syyttävät Edgaria pelkuruudesta välillä peitellysti, välillä aivan suoraan.

Juuri kun Edgar on tehnyt päätöksen palata taistelemaan Suomen puolesta, solmitaan rauha. Edgar ei enää pysty todistamaan muille mielensä muuttumista. Aina-puolisokin on sodan aikana sairastunut vakavasti. Puhutaan epämääräisistä "sydänkohtauksista", mutta niin Edgarille kuin lukijallekin on selvää, että Ainan sydämen särkee Edgarin päätös jättää isänmaa pulaan. Isä ja Nils-veli ovat luovuttaneet ison osan omaisuuttaan Suomen hyväksi. Birger on menettänyt molemmat jalkansa, Linda-sisko henkensä.

Romaanin lopussa Edgar viimein löytää eräänlaisen uskonnon ja isä-Jumalan, jonka luo hän kuin tuhlaajapoika palaa – tämä on tietenkin hänen itse käyttämänsä vertaus. Isä jonka luo hän palaa, on isänmaa. Näin tehdään isänmaasta jumala ja nationalismista uskonto. 

Tämän romaanin julkaisu vuonna 1941 oli epäilemättä Sally Salmisen panos Suomen asialle. Sen tunnelataus on ymmärrettävä historiallisessa yhteydessään. Vielä pari vuotta sitten olisin sanonut, että se on auttamattoman vanhentunut propagandistisessa isänmaallisuudessaan. Voi olla, että joku voisi juuri nyt saada tästä rohkaisua isänmaallisuuteensa – jos sellaista tuntee kaipaavansa.

Minä toivoin koko ajan, että kirjalla olisi jokin muu sanoma kuin se, että ihmisen pitää hävetä, jos ei ole antanut isänmaalleen ruumiinsa jäseniä, omaisuuttaan tai henkeään. Minulle tämä romaani toimi propagandistista tarkoitustaan vastaan. Luin tämän varoituksena. Tällaisiin nationalistisiin asenteisiin meitä ollaan kovasti ohjailemassa. Katsokaapa keskustelua, joka on herännyt siitä, että kirjailija Magdalena Hai kieltäytyi linnanjuhlista. Veteraanien häpäisijä, maanpetturi, jäkäjäkäjäk! Suu suppuun, tyttö, sananvapauden käyttäminen on epäisänmaallista, koska jos veteraanit eivät olisi puolestamme taistelleet, meillä ei olisi sananvapautta! Naurattaisi jos ei itkettäisi.

Yksimielisyyden vaatimuksilla on juuret syvällä suomalaisuudessa. Ehkä se on ollut vahvuus. Ainakin silloin, kun yksimielisyys on vaatinut omasta luopumista heikommassa asemassa olevien hyväksi. En oikein usko sellaiseen yksimielisyyteen, joka vaatii luopumaan muutenkin hyväosaisten hyväksi tai joka haluaa vaientaa toisin ajattelevat. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on suuri sovinnon ja yksimielisyyden ylistys. Kun Kivi sitten joutui omassa elämässään kokemaan kulttuurieliitin kääntymisen itseään vastaan, pettymys oli raskas. Tekisi joskus mieli huutaa kuin Kivi mielisairaalassa: "Concordia satan!" 

Sally Salmisella on oiva kyky kuljettaa tarinaa. Vaikka huokailin ja pyörittelin silmiäni, tulin kuitenkin lukeneeksi loppuun. 

Sally Salminen, Hiekalle rakettu. Otava 1941. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta På lös sand suomentanut Aukusti Simojoki. 256 s.