Äiti-Afrikan poika

J. M. Coetzee, Poikavuodet: Kohtauksia syrjäisestä elämästä. Otava 2004. (Ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1999.  Suomentaja Seppo Loponen. Alkuteos Boyhood: Scenes from Provincial life ilmestyi vuonna 1997.)
J. M. Coetzee, Nuoruus: Kohtauksia syrjäisestä elämästä II. Otava 2003. (Suomentaja Seppo Loponen. Alkuteos Youth: Scenes from Provincial Life II ilmestyi vuonna 2002.)

Coetzeen fiktiivinen omakuva lapsuuden ja nuoruuden vuosilta on kuvaus päähenkilön, John Coetzeen, yrityksestä irrottautua perheestä ja lapsuuden kotimaasta. Molemmat onnistuvat vain osittain: tuskan tuottaminen äidille on vielä parikymppisen Johnin pahin pelko ja Etelä-Afrikkaa hän kantaa kuin haavaa sielussaan.

Äiti opiskeli vuoden yliopistossa ennen kuin joutui väistymään nuorempien veljiensä tieltä. Isä on pätevä asianajaja; hän on töissä Standard Cannersissa vain siksi, että toimiston avaaminen (näin äiti selittää) edellyttäisi enemmän rahaa kuin heillä on. Vaikka poika soimaa vanhempiaan siitä, että he eivät ole kasvattaneet häntä normaaliksi lapseksi, hän on ylpeä heidän koulutustasostaan.

Johnista, josta Poikavuodet-romaanissa käytetään yleensä vain nimitystä poika, ei ole kasvatettu "normaalia", toisin sanoen vanhemmat eivät ole lyöneet häntä niin kuin muita afrikaansilapsia on lyöty. Koulussakin käytetään ruumiillista kuritusta; poika pelkää sitä niin kovasti, että hänen on pakko olla täydellinen oppilas, jottei hänen koskaan tarvitse alistua siihen.

Etelä-Afrikka näyttäytyy lukemattomien jakolinjojen maana. Poika elää perheessä, joka jakaantuu jyrkästi isän sukulaisiin ja äidin sukulaisiin. Maan väestö jakaantuu värillisiin, afrikaanseihin ja englantilaisiin. Poika ei tunne kuuluvansa kunnolla mihinkään ryhmään: vanhempien tausta sijoittaisi hänet afrikaansien yhteisöön, mutta hän inhoaa ja kammoaa näitä kolhoja "sarvikuonoja", jotka puhuvat karkeasti ja joiden ympärillä leijuu fyysisen väkivallan uhka. Vanhempien koulutus nostaa hänet "englantilaisten" joukkoon. Heillä myös puhutaan kotona englantia.

Koulussa lapset jakautuvat protestanttikristittyihin, roomalaiskatolisiin ja juutalaisiin. Kotona ei ole uskonnosta puhuttu, joten poika ilmoittautuu roomalaiskatoliseksi, koska arvelee heillä olevan jotain yhteyttä ihailemiinsa antiikin roomalaisiin. Kun erehdys paljastuu, on liian myöhäistä enää vaihtaa ryhmää, ja koko kouluaikansa poika joutuu elämään valheessa ja pelkäämään paljastumista.

Häpeä on pojan hallitseva tunne siitä huolimatta, että koulumenestys on erinomainen. Häpeää ei helpota isän vararikko ja alkoholismi.

Suhde vanhempiin on kuin freudilaisuuden oppikirjasta: pojan mielestä äidin pitäisi mahdollisimman ripeästi hankkiutua eroon isästä, joka onkin lähes ulkoistettu perheen päätöksenteosta. Piilottaakseen riippuvuutensa äidistä muilta ja itseltään poika kohtelee äitiä kylmäkiskoisesti, mikä taas aiheuttaa ankaria itsesyytöksiä.

Lapsen maailma alkaa romaanin lopussa jäädä taakse.

Pyöräily pitkin katuja on oikeastaan alkanut tuntua typerältä. Myös muut ennen niin kiehtovat harrastukset ovat menettäneet viehätyksensä: mekanomallien rakentelu, postimerkkien keräily. Hän ei ymmärrä enää, miksi hän tuhlasi niihin aikaansa. Hän viettää tuntikausia kylpyhuoneessa tutkien itseään peilistä, pitämättä näkemästään. Hän lakkaa hymyilemästä, harjoittelee murjotusta.

Muistelmien toisessa osassa, Nuoruus-teoksessa, John opiskelee Kapkaupungin yliopistossa pääaineenaan matematiikka. Koulussa kaikki on ollut helppoa, mutta nyt John huomaa muiden opiskelijoiden menevän hänen ohitseen. John alkaa suunnata opintojaan kirjallisuuteen, joka muutenkin on vallannut täysin hänen mielensä. Vanhempi tyttöystävä, ja muutkin naisystävät, joista yhden hän saattaa jopa raskaaksi, haittaavat myös opiskelua.

Poikavuodet-teoksesta tuttu epävarmuus ja hämmennys vaivaa myös nuorta Johnia:

Sisimmässään hän tuntee olevansa vain kahdeksanvuotias, enintään kymmenen. Kuinka lapsi voi olla isä?

Abortti hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä ja taas nuori runoilija on saanut arvokasta kokemusta.
Kaikki kokemukset, varsinkin ikävät, hän katsoo valmistautumiseksi runoilijan uraan. Suuresta kärsimyksestä syntyy suurta runoutta, hän romanttisesti kuvittelee. Ezra Pound ja T. S. Eliot näyttävät hänelle suuntaa ja vaikuttavat hänen makuunsa. Shakespeare "paasaa", Keats on "makeaa vesimelonia", Chaucer menettelee. Hän myös haaveilee yksinkertaisesta virkamiesurasta, joka vapaa-ajalla mahdollistaa runoilemisen samoin kuin Eliotilla, Wallace Stevensillä ja Kafkalla. John kammoksuu fyysistä rumuutta ja juopumusta, joten hän arvelee, ettei  boheemielämä hänelle sopisikaan. Halu tulla runoilijaksi vaikuttaa suuremmalta kuin halu kirjoittaa.

Coetzeen muistelmateosten sävy varsinkin tässä Nuoruus-osassa on välillä suorastaan ilkikurisen ironinen. Luettuaan läpi D. H. Lawrencen tuotannon nuori snobi viehättyy sisäisestä pimeydestään.

Lawrence upposi myös hänen opiskelutovereihinsa. Lawrencelta he oppivat murtamaan sivistyneen sovinnaisuuden hauraan kuoren ja päästämään esiin olemuksensa salaisen ytimen. Tytöt kulkivat liehuvissa leningeissä, tanssivat sateessa ja antautuivat miehille, jotka lupasivat viedä heidät pimeään ytimeensä.

Alemman loppututkinnon suoritettuaan John jättää Etelä-Afrikan, lopullisesti, kuten hän ajattelee. Työpaikka löytyy Lontoosta, IBM:n ohjelmoijana. Työ vie lähes kaiken ajan, mutta siitä huolimatta myös kirjalliset haaveet elävät. John myös alkaa valmistella maisterintutkielmaansa Ford Madox Fordin romaaneista. Fordista tulee uusi jäljittelyn kohde:

Ford sanoo, että provencelainen sivistys saa kiittää kepeydestään ja viehkeydestään ruokavaliota, joka koostuu kalasta, oliiviöljystä ja valkosipulista. Muutettuaan uuteen asuntoon Highgateen John ostaa kunnioituksesta Fordia kohtaan makkaroiden sijasta kalapuikkoja, paistaa ne voin sijasta oliiviöljyssä, ripottaa päälle valkosipulisuolaa.

Lontoossa John tuntee itsensä juntiksi: hän pukeutuu väärin, puhuu väärin, ei tunne ketään. Lahjakkaan ihmisen heikko itsetunto hämmästyttää lukijaa, eikä ironinen jälkivalotuskaan peitä tätä kirjoittajan todellista kipukohtaa. Kalvava epävarmuus aiheuttaa kuitenkin myös myönteistä kehitystä, se alkaa paljastua luovuuden lähteeksi. John, joka tekee päivätyötään binaarisen logiikan parissa, alkaa tutkia muunlaisen logiikan mahdollisuutta, sellaisen, joka mahdollistaisi ja/tai-ajattelun joko/tai-logiikan asemesta.

Satunnainen tutustuminen kirjastossa eteläafrikkalaisiin tutkimusretkiin herättää kiinnostuksen vanhaan kotimaahan. Syntyy ajatus kirjoittaa fiktiivinen teos, joka sijoittuu historiaan, kun apartheidia ei vielä ollut ja maa oli siinä suhteessa puhdas ja täynnä mahdollisuuksia.

Teoksen lopussa jätämme Johnin synkkiin ajatuksiin berkshireläiseen alivuokralaiskämppäänsä. Hän tuntee nuoruuden lipuvan käsistään, ajautuneensa nurkkaan ja tappioon.

Lukijoina onneksi tiedämme, mitä tulevaisuus on tuova mukanaan, loistavan uran ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Eräänlainen sovitus Etelä-Afrikan kanssa syntyi kirjojen kautta: Coetzee on varmaan se nimi, joka monille tulee mieleen, kun puhutaan eteläafrikkalaisesta kirjallisuudesta. Sovinto vanhempien kanssa tuli ehkä liian myöhään, Nobel-päivällispuheessa, josta lainaan tähän loppuun pätkän:

Äitini olisi ratkennut ylpeydestä Minun poikani Nobelin palkinnon voittaja. Ja ketäpä varten me muuten teemme ne asiat, jotka johtavat Nobelin palkintoihin, ellemme äitejämme varten?

"Äiti, äiti, minä voitin palkinnon!"

"Se on hienoa, kulta. Syöhän nyt porkkanasi ennen kuin ne jäähtyvät."

Miksi täytyy äitien olla yhdeksänkymmentäyhdeksänvuotiaita ja jo pitkään haudassa, ennen kuin voimme tulla juosten kotiin sen palkinnon kanssa, joka hyvittää kaiken huolen, jonka olemme heille aiheuttaneet?

Alfred Nobelille, jo 107 vuotta haudassa, ja säätiölle, joka niin uskollisesti täyttää hänen tahtonsa ja joka on luonut tämän ihmeellisen tilaisuuden meille, sydämellinen kiitollisuuteni. Vanhemmilleni, kuinka pahoillani olen, ettette voi olla täällä.

Kiitos.