Pidin kovasti Wes Andersonin The Grand Budapest Hotel -elokuvasta, ja kun jostain haastattelusta luin elokuvan perustuvan osittain tähän Malttamaton sydän -romaaniin, yritin antikvariaatti- ja kirpputorikäynneilläni pitää silmät auki. Noin vuoden etsiskelyn jälkeen annoin periksi ja ostin kirjan antikvaari.fi-sivustolta, jolta ihan henkilökohtaisista finanssisyistä yritän yleensä pysytellä poissa. Sain edullisesti hienon vintagekirjan, jossa kansipaperitkin ovat tallella.
Kuten niin usein olen havainnut, kirja puhuu jokaiselle lukijalle tämän omalla äänellä. Wes Anderson on tästä kirjasta onnistunut poimimaan oman absurdin elämänkatsomuksensa mukaisia henkilöitä ja tilanteita; minulle tämä näyttäytyi lähes puhtaana psykologisena realismina. Hyvän kirjan voi lukea monella tavalla, kukin oman elämänkokemuksensa ja aiempien lukukokemustensa läpi.
Romaani lähtee liikkeelle kehyskertomuksella, jossa kertojana on nimeltä mainitsematon tunnettu kirjailija, mutta suurimmaksi osaksi tarinan kertojana toimii entinen upseeri Anton Hofmiller, joka teoksen tapahtumien aikana oli 25-vuotias ulaanirykmentin luutnantti. Hofmiller taas välillä kertoo, mitä hänelle on kerrottu; parhaimmillaan laskin kuuntelevani jo viidettä sisäkkäistä kertojaa. Kirja ei kuitenkaan ole millään tavalla vaikealukuinen; enimmäkseen pysytään nuoren luutnanttimme kokemusmaailmassa.
Anton Hofmiller saa kutsun von Kekesfalvan aateliskartanoon, jossa hän pyytää talon tytärtä Edithiä tanssiin. Pyyntö aiheuttaa skandaalin: kukaan ei ole tullut maininneeksi Hofmillerille, että tyttö on halvaantunut liikuntakyvyttömäksi. Korjatakseen kömmähdyksensä ja tuntemansa säälin takia Hofmiller alkaa vierailla tytön luona lähes päivittäin.
Sääli on tämän romaanin ydinongelma. Rampaa tyttöä ja tämän vanhaa, sairasta isää kohtaan tuntemansa säälin takia Hofmiller vähitellen ajautuu antamaan harkitsemattomia lupauksia, kertomaan suoranaisia valheita ja toimimaan moraalisesti kyseenalaisella tavalla. "Eihän ihmisen tekeminen onnelliseksi voi koskaan olla synti eikä vääryys", hän lohduttaa itseään.
Teos osoittaa, miten vahvoja psykologisia vaikuttimia sääli ja myötätunto ovat. Usein kuitenkin sääli aiheuttaa harkitsemattomia tekoja, joiden tarkoituksena on ahdistavasta säälintunteesta vapautuminen, ei säälin kohteen auttaminen. Tähän viitataan teoksen nimellä: malttamaton sydän pyrkii oman ahdistuksensa välttämiseen. Tällainen sydän on aivan teoksen loppusivuille asti luutnantti Hofmillerillä.
Toisenlaista sääliä edustaa tohtori Condor, ramman tytön lääkäri, jonka sääli pyrkii aina potilaan auttamiseen, ja joka on omassa elämässään kantanut säälinsä seuraukset ottamalla puolisokseen naisen, jonka sokeutumista ei lääkärinä ole kyennyt estämään. Filosofi Spinoza oli muistaakseni sitä mieltä, että säälistä vapautuu toimimalla säälin kohteen hyväksi, muuttamalla passion aktioksi. Näin toimii tohtori Condor.
Yhdenlainen versio säälistä tulee esiin myös ulaanirykmentin komentajan eversti Bubecicin hahmossa. Tämä ankara sotilas ei siedä sääliä itseään eikä muita kohtaan; rykmentin kunnia ja armeijan ohjesääntö ovat hänellä korvanneet omantunnon. Tällä yksinkertaisella etiikallaan hän kuitenkin tulee estäneeksi ahdistuneen luutnantti Hofmillerin itsemurhan. Teoksen lopussa, kun hän katsoo rykmentin kunnian menneen, hän kuitenkin itse tarttuu juuri siihen poispääsyyn, jonka hän luutnantiltaan kielsi.
Aivan loppusuoralla tämän yksilöiden psykologiaan sinnikkäästi pureutuvan romaanin päähenkilöiden yksityinen tragedia sivuaa koko Euroopan yhteistä tragediaa: arkkiherttua Ferdinandin murha sekoittaa ja hidastaa sähke- ja puhelinliikennettä. Kirjeet ja viestit, joilla luutnantti Hofmiller olisi voinut korjata aiheuttamansa vahingon, eivät ehdi perille ajoissa.
Mietin kirjan luettuani, miksi Zweig oli päätynyt tässä romaanissa pitkään romaanimuotoon (tämä on hänen romaaneistaan pisin), eikä esimerkiksi pienoisromaaniin, joita hän kirjoitti selvästi useammin. Tulin siihen tulokseen, että Zweig pyrkii perusteellisuudella psykologiseen uskottavuuteen; kiihdytetty tahti olisi tehnyt tapahtumista epäuskottavia, mahdollisesti jopa koomisia. Wes Anderson kiihdytti tahtia elokuvassaan, ja sen sävy on täysin toinen kuin tässä romaanissa.
Suomentaja Lauri Hirvensalo on tehnyt hyvää työtä. Täsmällistä ja ilmaisuvoimaista kieltä koko matkan. Jotkin -hen ja -ksen -päätteiset refleksiivimuodot tuntuivat jo vanhahtavilta (vaikka käyttäähän Hannu Salamakin niitä, ehkä kylläkin ironisesti). Vastaan tuli myös minulle uusi mukava sana ukonkoira, joka siis tarkoittaa perhosen toukkaa. Hirvensalon mittavaan käännösuraan kuuluu niinkin erilaisia teoksia kuin Hitlerin Taisteluni ja Mannin Joosef ja hänen veljensä.
Tämän enempää en aio romaanista kertoa, mutta koska tämä on blogi, ihan omani, pohdin vielä vähän niitä näitä kirjan minussa herättämiä ajatuksia.
Sääli on nimittäin asia, jota joudun usein pohtimaan opettajantyössäni. Otetaan kaikille opettajille tuttu tilanne. On sovittu, että tekemättömät läksyt tehdään koululla koulupäivän jälkeen. Lapsella on läksyt tekemättä. Oltiin kylässä myöhään, en ehtinyt. En osannut, joten en edes yrittänyt. Kyyneleitä.
Opettaja A ahdistuu mutta jättää oppilaan tekemään läksyt koulun jälkeen. Ärsyttävä nipottajaope! Opettaja B ahdistuu ja käskee tehdä kotona seuraavaksi päiväksi. Kiva ope!
Kysymys kuuluu, kumman opettajan luokassa on seuraavalla viikolla kaikki läksyt tehtyinä? Kumpi ajattelee oppilaan etua eikä omaa malttamatonta sydäntään?
Jäin myös miettimään Tukholma-syndroomaa, jolla siis tarkoitetaan sitä psykologista ilmiötä, että kaapattu tai panttivangiksi otettu henkilö alkaa suhtautua myötämielisesti kaappaajiinsa ja jopa auttamaan heitä. Voisiko siinäkin olla taustalla yksinkertaisesti sääli?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!