Hogarth-kustantamon sarja, jossa tunnetut romaanikirjailijat kirjoittavat oman versionsa Shakespearen näytelmistä, näyttää tuottaneen erinomaista satoa. Myrsky-näytelmään pohjautuvasta Margaret Atwoodin upeasta romaanista kirjoitin täällä jo aiemmin.
Edward St Aubynin tulkinta Kuningas Learista on aivan yhtä koukuttava. Syntyy vaikutelma, että St Aubyn ei oikeastaan hyödynnä Shakespearen näytelmää, vaan Shakespearen teksti on jo pitemmän aikaan kaihertanut St Aubynin sielua. Olen aiemmin lukenut St Aubynin omaelämäkerrallisen Patrick Melrose -romaanisarjan kolme ensimmäistä teosta, ja on helppo ymmärtää, miksi St Aubynin mielikuvitus on syttynyt näytelmästä, jonka keskiössä on perhettään ja muita ihmisiä kuin esineitä kohteleva ylimielinen isä.Mediamoguli Henry Dunbar on 80 vuotta täytettyään siirtänyt konserninsa johdon kahdelle vanhimmalle tyttärelleen, Abigailille ja Meganille, ja jättäytynyt itse taustavaikuttajaksi. Nuorin tytär Florence ei ole halunnut osallistua yrityksen hoitoon ja on tämän takia suututtanut äkkipikaisen isänsä.
Teoksen alussa Henry Dunbar on sekava ylilääkitty potilas kalliissa yksityisessä hoitolaitoksessa (lue: mielisairaalassa) jossain Englannin järvialueen pohjoisosassa. Sinne ovat Henryn järjestäneet hänen vanhemmat tyttärensä, joiden aikomuksena on kaapata mediakonserni kokonaan omiin nimiinsä, kohottaa kovalla saneerauksella osakkeiden arvoa ja sitten myydä pois koko isänsä elämäntyö. Apuna siskoksilla on tohtori Bob, joka sopivalla lääkityksellä on saanut Henryssä aikaan paranoian, jolla pakkohoito on perusteltu.
Edward St Aubyn kirjoittaa tuskasta farssia ehkä paremmin kuin kukaan toinen. Shakespearen Goneril ja Regan ovat vallanhaluisia kyynikkoja, mutta St Aubyn pistää vielä paremmaksi - tai pahemmaksi: Abigail ja Megan ovat hirviöitä, joiden sadistisuus ja itsekeskeisyys saa sarjakuvamaiset mittasuhteet. Heidän koomisuutensa perustuu siihen, että he elävät niin täysin yläluokan pöyhkeän solipsismin kuplassaan, että kaikki heidän inhimilliset tunteensa ovat teeskentelyä.
Tohtori Bob on samanlainen koominen luomus: hän on täysiverinen opportunisti, joka kirjoittaa huume- ja lääkereseptejä molemmin käsin, kiemurtelee sisarusten sadistisen seksin leikkikaluna ja juonittelee samalla yrityskaappausta valmistelevan kilpailevan mediakonsernin hyväksi.
Hoitolaitoksessa Henry Dunbar saa auttajakseen alkoholismin takia kuivumassa olevan tv-koomikon ja imitaattorin Peter Walkerin, joka tässä romaanissa hoitaa kunniakkaasti Shakespearen narrin roolin. Peterin avulla Henry karkaa hourulasta ja lähtee sitten yksin harhailemaan järvialueen hyiseen luontoon. Hänen jäljillään ovat Abigailin ja Meganin palkkaamat etsijät sekä nuorin tytär Florence, joka haluaa pelastaa isänsä vanhempien sisarten vallasta. Takaa-ajo Cumbrian jylhissä maisemissa on täyttä toimintatrilleriä.
Vaelluksella luonnossa Henryn huumatut ja katumuksen ja kostonhimon sekoittamat aivot alkavat vähitellen selkiytyä. Hän törmää toiseen sekavaan hortoilijaan, erakkona elävään entiseen pappiin, jonka Dunbarin keltainen lehdistö on jyrännyt ihmisraunioksi. Hienossa jaksossa Henry Dunbar joutuu kohtaamaan tekojensa seuraukset. Hän pesee omin käsin Simon-papin verta vuotavat jalat ja pyyhkii ne kalliilla huivillaan. Yhdessä kaksi kovaosaista kompuroi eteenpäin:
Dunbar, joka ihaili uutta kumppaniaan, alkoi jäljitellä tämän kävelyä, ja jokaisella osittaisella polvistumisella, joka heijastui kaukaisten vuorenhuippujen lumen heittämää aavemaista valoa vasten, hän kuvitteli menevänsä polvilleen anomaan anteeksiantoa, yhdeltä toisensa jälkeen, kaikilta ihmisiltä, joita hän oli vahingoittanut.(Tämä järkyttävän kömpelö käännökseni muuten kertoo siitä, että vaikka St Aubynin kieli on kirkasta kuin lähdevesi, se kätkee hienouksia, joiden saaminen sujuvaksi suomeksi on todella haastavaa. Toivotan onnea tämän teoksen tulevalle suomentajalle.)
Teoksen päätös on esikuvalleen uskollinen. Onnellista loppua on siis turha odottaa. Silti tragedia päättyy seesteiseen tunnelmaan: Henry Dunbar ymmärtää itseään paremmin ja hänen arvomaailmansa on kokenut perusteellisen mullistuksen. Se mitä mediayhtiölle tapahtuu, on osoittautunut merkitykseltään tuuleen hajoaviksi akanoiksi.
Edward St Aubyn on tiivistänyt Shakespearen juonta yhdistämällä Learin ja Gloucesterin jaarlin yhdeksi henkilöksi. Muuten St Aubyn on oikeastaan yllättävän uskollinen Kuningas Learille. Selailin aina välillä Matti Rossin hienoa Lear-suomennosta, ja oli hauska huomata, kuinka esimerkiksi monet Peter Walkerin vitseistä olivat lähes sanatarkasti Shakespearelta lainattuja.
Yritysmaailma teoksen juoniaineksena ei yleensä houkuttele minua, mutta tähän teokseen se istui erinomaisesti. On vaikea kuvitella, missä muualla Shakespearen valtaproblematiikkaa voisi näin raadollisesti käsitellä. No, politiikassa ehkä, mutta demokratia asettaa vallantavoittelulle ainakin jonkinlaiset rajat.
Shakespearen ihmiset ovat jollain tavalla arkielämää suurempia. He eivät tallaile meitä vastaan kadulla. Siksi Margaret Atwoodin ratkaisu sijoittaa oma Shakespeare-tarinansa vankilaan, toimi erinomaisesti. Samassa tarkoituksessa Edward St Aubyn pistää henkilöt mielisairaalaan ja yksityislentokoneilla lentelevän yläluokan piiriin.
Hogarth-kustantamon Shakespeare-sarjaa kannattaa seurata. Ymmärtääkseni ainakin Anne Tylerin romaani, joka pohjautuu Kuinka äkäpussi kesytetään -näytelmään, on ilmestymässä suomeksi, ellei ole jo ilmestynytkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!