Suljen heti alkuun pois sen mahdollisuuden, että Amisin kilpailuhenkisestä vertauksesta huolimatta tässä olisi kyse ainoastaan kateellisen panettelusta. Uskon, että Amis on yhtä vilpitön omassa näkemyksessään kuin Coetzeekin. Heidän kirjallisuuskäsityksensä ja luultavasti myös persoonallisuutensa vain eroavat toisistaan. Amisille kirjallisuus on ensisijaisesti kieltä ja tyyliä. Amisin teksti on leikkisää ja yllättävää – se rokkaa. Kunhan tämä puoli toimii, Amis antaa itselleen luvan käsitellä vakavia eettisiä valintoja.
Coetzee puolestaan tuntuu lähtevän liikkeelle eettisistä ongelmista, joita hän yrittää ratkoa mahdollisimman rehellisesti. Hänen teksteissään tulee ilmi hämmennys ja epätoivo, kun kieli ei tunnu riittävän siihen, mihin kirjailija yrittää sen pakottaa.
Fedja-sedän Musti-koiraa lainatakseni: Minusta ihmisellä pitää olla iloinen luonne – makkaraa tarjoava. Mutta hänellä oli päinvastoin kova luonne. Luudalla jahtaava. Amis tarjoaa makkaraa ja Coetzee jahtaa luudalla. Onneksi minun lukijana ei tarvitse tehdä valintaa näiden lähestymistapojen välillä. Molempia tarvitaan. Voin lukea yhtenä päivänä tätä, toisena jotain ihan muuta, ja nauttia molemmista. Jomman kumman pois jättäminen tekisi maailmastani – ja kirjastostani – köyhemmän ja tylsemmän.
Elizabeth Costello on romaani, jossa J. M. Coetzee käy häntä askarruttavien ongelmien kimppuun harvinaisen suoraan. Pieni kaunokirjallinen kikka siihen kuitenkin sisältyy. Coetzeen alter egona ja ajatusten tulkkina toimii iäkäs australialainen kirjailija Elizabeth Costello, joka kiertää pitämässä esitelmiä eri puolilla maailmaa. Tutustumme Elizabethin lisäksi myös hänen poikaansa Johniin ja tämän perheeseen. John on vanhan äitinsä saattajana muutamassa esitelmätilaisuudessa. Mielipiteidensä ehdottomuuden kanssa kipuilevan ja väsyvän äidin ja rakastavan pojan suhde antaa mielenkiintoisen lisänäkökulman romaanin henkilöihin.
Enimmäkseen romaani muistuttaa esseekokoelmaa, jossa käsittelynsä saavat muiden muassa romaanikirjallisuuden nykytila ja tulevaisuus, eläinten oikeudet, humanististen tieteiden ja uskonnon suhde, pahuuden esittämisen oikeutus kirjallisuudessa ja erotiikan jumalallisuus. Luvuissa ovat mukana myös keskustelut ja vastaväitteet, joita Elizabeth Costellon esitelmät herättävät. Jokainen luku on täten kuin pieni filosofinen symposiumi.
Jos jokin edellä mainituista aiheista kiinnostaa, suosittelen tätä romaania lämpimästi. Valmiita vastauksia tämä kaunokirjallinen teos ei anna, mutta paljon ajattelemisen aihetta kuitenkin. Lukiessani huomasin yllätyksekseni, että olen osan tästä kirjasta lukenut jo aiemmin. Kaksi lukua, jotka käsittelevät eläinten oikeuksia, on vuonna 1999 julkaistu omana niteenään nimellä The Lives of Animals.
Näissä luvuissa Elizabeth Costello vastustaa voimakkaasti kartesiolaista käsitystä eläimistä koneina. Eläinten olemassaolo ei asetu ihmisjärjen rajoihin. Niin kauan kuin ihminen pitää arvossa vain järkeä tai muita inhimillisiä ominaisuuksia, hän tulee käyttämään eläimiä hyväkseen tavalla, jonka Elizabeth Costello näkee eettisesti ongelmallisena.
Eläinten käyttäytymistutkijoita Elizabeth moittii tutkimusasetelmista, joissa ennalta on määritelty, mikä on eläimen kannalta oikea ajatus ja toimintamalli. Esimerkiksi kun simpanssin täytyy keppiä apuna käyttäen tavoittaa häkin ulkopuolella olevat banaanit, vain banaanien noukkiminen kepin avulla on "oikea" ratkaisu. Täysin epäolennaisena sivuutetaan simpanssin aivan mahdollinen ajatus, että se on tehnyt jotain väärin, kun ihminen joka ennen antoi ruokaa ilman tehtäviä, tekee sille nyt tällaista kiusaa.
Jos minulle ihmisenä kerrottaisiin, että niissä kokeissa eläimiä arvioidaan ihmisstandardien mukaan, niin minä loukkaantuisin. Imbesillejä ovat itse kokeet. Niiden behavioristiset suunnittelijat väittävät, että me ymmärrämme vain sellaisen prosessin avulla, että luomme ensin abstrakteja malleja ja sitten testaamme niitä malleja todellisuutta vasten. Hölynpölyä. Me ymmärrämme syventymällä älymme avulla monimutkaiseen asiaan. Tieteellinen behaviorismi suorastaan häpäisee itsensä kavahtaessaan elämän monimutkaisuutta.
Elizabeth suututtaa osan kuulijoistaan vertaamalla teurastamoja natsien keskitysleireihin. Hän näkee ongelmana ne ihmiset, jotka kieltäytyvät näkemästä pahuutta lähellään. Muutamat runoilijat, esimerkiksi Ted Hughes, voivat Elizabeth Costellon mielestä opettaa meitä näkemään eläimen aidossa fyysisessä todellisuudessaan, siinä olemisen täyteydessä, joka on eläimille luonteenomaista.
Elizabeth Costellolla on vahvoja näkemyksiä asioista, joista hän puhuu, mutta hän ei ole erityisen nokkela argumentoija. Hänen esitelmänsä eivät tavoita yleisöään, ne jäävät ikään kuin puolitiehen. Aivan kuin vastauksena Martin Amisin väitteisiin tyylin puuttumisesta, kirjailija Elizabeth Costello ei voi hyväksyä halpoja debattivoittoja, jotka edellyttäisivät monimutkaisten asioiden yksinkertaistamista.
Pahuuden kuvaamisen oikeutusta pohtivassa luvussa Elizabeth Costello tulee esittäneeksi ajatuksia, joista nykyisin kovasti esillä oleva cancel-kulttuuri kumpuaa. Tässä seuraavassa lainauksessa näkyy myös selvästi, miten vaikeaa kääntäminen on. Seppo Loponen kääntää vakuuttavasti, mutta hänkään ei mahda mitään sille, että jollekin englannin sanalle ei ole suomenkielistä vastinetta, jolla olisi sama etymologia.
Obseeni. Se on oikea sana, sana jonka etymologia on kiistanalainen, sana josta hänen on pidettävä kiinni kuin talismaanista. Hän päättää uskoa, että obscene tarkoittaa poissa näyttämöltä. Suojellaksemme ihmisyyttämme tietyt asiat, jotka ehkä haluaisimme nähdä (ehkä haluaisimme nähdä, koska olemme ihmisiä!), on pidettävä kulissien takana. Paul West on kirjoittanut obseenin kirjan, hän on näyttänyt sellaista, mitä ei saisi näyttää. Tämän on oltava Elizabethin esitelmän punainen lanka, kun hän kohtaa yleisön, siitä hän ei saa päästää irti.
Romaanin lopuksi Elizabeth Costellon matkat vievät hänet taivaan portille käymään kafkamaista oikeusjuttua tuomareidensa kanssa. Päästäkseen portista kirjailijan pitäisi todistaa uskovansa edes johonkin tai ainakin osoittaa intohimonsa johonkin, jonkinlainen vakaumus. Tässä tulee erinomaisesti esiin Coetzeen käsitys kirjoittamisesta jonkinlaisena uskonnon vastineena. Rehellinen kirjailija toteaa, ettei kirjailijalla ole varaa vakaumuksiin.
Hän huokaisee. "Hyvät herrat, minä en suinkaan väitä olevani täysin vailla vakaumuksia. Minulla on niin sanottuja mielipiteitä ja ennakkoluuloja, jotka eivät luonteeltaan eroa niistä, mitä tavallisesti kutsutaan vakaumuksiksi. Kun väitän olevani vakaumukseton sihteeri, tarkoitan ihanneminääni, minää joka kykenee pitämään mielipiteensä ja ennakkoluulonsa kurissa silloin, kun hänen välitettäväkseen määrätty sanoma kulkee hänen kauttaan."
Kun Elizabeth yrittää puhua tuomareille intohimoistaan, hän alkaa kertoa tarinoita. Hänen uskonsa elämään muuttuu allegorioiksi. Näyttää siltä, että taivaan portit eivät kirjailijalle avaudu.
Romaani päättyy jälkisanojen kaltaiseen fiktiiviseen kirjeeseen, jonka lady Chandos – toinen Elizabeth C. – lähettää renessanssifilosofi Francis Baconille. Kirjeessä Elizabeth kertoo kielen vajavaisuudesta todellisuuden ja elämän hurmoksen tavoittamisessa.
J. M. Coetzeen näkemys kielen kyvystä todellisuuden kuvaajana on siis täynnä epäilyksiä. Tuntuu siltä, että hyvä yritys on parasta, mihin kirjailija voi päästä. Tässä suhteessa Coetzee on pessimistisempi, piinatumpi ja epävarmempi kuin alussa mainittu Martin Amis, joka antautuu täysin rinnoin kielelliseen leikkiin. Coetzeen kirjat jäävät kyllä yleensä vaivaamaan mieltäni pitemmäksi aikaa.
Vielä lopuksi yksi lainaus Elizabeth Costellolta:
Omasta puolestani sanoisin, ettei kirjoilta pidä vaatia muuta kuin että ne opettavat meitä ymmärtämään itseämme. Kaikkien lukijoiden pitäisi tyytyä siihen. Tai melkein kaikkien lukijoiden.
J. M. Coetzee, Elizabeth Costello. Otava 2006. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2005. Samannimisestä englanninkielisestä alkuteoksesta (2003) suomentanut Seppo Loponen. Kannen kuva: Didier Gaillard. 291 s.
-----------------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 40: Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista.
Ihan erilainen kirja kuin millaiseksi olen tätä luullut.
VastaaPoistaTuosta eläinten tutkimisesta tuli mieleen muutama vuosi sitten lukemani Frans de Waalin kirja "Olemmeko riittävän älykkäät tunnistamaan, miten älykkäitä eläimet ovat?" Kirjassa on monia esimerkkejä siitä, että eläinten älykkyyttä ei ole saatu tutkimuksissa esiin nimenomaan sen takia, että tutkimusasetelma on ollut väärä ja ihmiset ovat ajatelleet tehtävää vain omasta, ei eläimen näkökulmasta.
Yksi hauska esimerkki tästä oli se, kun simpanssit eivät pystyneet erottamaan toisistaan niille näytettyjä eri ihmisten valokuvia ja ajateltiin, että niiden aivot eivät kykene tällaiseen visuaaliseen prosessointiin. Mutta kun niille näytettiin kuvia simpansseista eikä ihmisistä, tehtävä oli niille helppo. :)
Kuulostaa todella kiinnostavalta tuo de Waal. Aivan samanlaista ajattelua kuin Coetzeen kirjassakin.
VastaaPoistaCoetzee/Costello viittaa filosofi Thomas Nagelin artikkeliin 'Millaista on olla lepakko?' Nagelin mielestä emme tähän kysymykseen pysty vastaamaan, sillä ihmisen mieli ei ole lepakon mieli. Niillä ei ole riittävästi yhteistä. Coetzee/Costello on sitä mieltä, että ihminen poikkeuksellisen eläytymiskykynsä ansiosta voi ainakin jollain tasolla ymmärtää eläimen kokemusmaailmaa ja tämän eläytymiskykymme ansiosta meidän tulisi kohdella eläimiä kunnioittavammin.