William Shakespeare ja John Fletcher: Kaksi jalosukuista

Vuonna 2016 William Shakespearen kuolemasta tuli kuluneeksi 400 vuotta. Huomasin tuolloin, että Shakespeare-harrastukseni oli kohdistunut vain puoleen tusinaan hänen näytelmistään, joten käytin juhlavuotta syynä loppujenkin lukemiseen. Luin siis kaikki ne Shakespearen draamat, jotka ovat tallella ja joiden kirjoittajasta vallitsee yksimielisyys. Enimmäkseen luin Cajanderin suomennoksia, jotka kielen vanhahtavuudesta huolimatta ovat mielestäni erinomaisen tarkkoja. Osan näytelmistä luin WSOY:n uudehkoina Shakespeare-suomennoksina, jotka ovat poikkeuksetta erittäin helposti lähestyttävää nykykieltä. Muutamat näytelmät luin lisäksi alkukielellä. Shakespeare-kaanonin ulkopuolelta luin myös näytelmän Arden of Faversham, koska silmiini sattui tuore lingvistinen tutkimus, jossa tekstivertailun perusteella pidettiin todennäköisenä, että näytelmän olivat kirjoittaneet William Shakespeare ja Christopher Marlowe yhdessä.

Tämän Kaksi jalosukuista -näytelmänkin olen siis lukenut kertaalleen aiemmin. Silloin luin sen alkukielellä. Nyt oli vuorossa Lauri Siparin sujuva suomennos.

Näytelmässä on kyse Arciten ja Palamonin, kahden jalosukuisen serkuksen rakkaudesta samaan naiseen, Emiliaan, amatsonien kuningattaren, Hippolyten, sisareen. Arcite ja Palamon ovat olleet ylimmät ystävät, mutta rakkaus muuttaa heidät kilpailijoiksi ja toistensa vihamiehiksi. Emilia ei osaa tehdä valintaa sulhasehdokkaiden välillä, varsinkin kun kumpikin on tehnyt selväksi, ettei voi elää, mikäli tulee hylätyksi. Loppujen lopuksi Ateenan kuningas Theseus määrää, että riita täytyy ratkaista taistelussa, johon kumpikin serkuksista saa tuoda kolme soturia avukseen. Voittaja saa Emilian puolisokseen; hävinnyt ja hänen avustajansa menettävät päänsä.

Ennen ratkaisevaa taistelua Arcite rukoilee sodanjumala Marsin alttarilla, Palamon puolestaan rakkauden jumalan, Venuksen, alttarilla ja Emilia neitsyiden suojelijan, Dianan, alttarilla – ehkäpä koska mieluimmin säilyttäisi neitsyytensä jatkossakin, jos se vain olisi mahdollista. Emilia on huomattavasti mielenkiintoisempi hahmo kuin kumpikaan kilpailevista serkuksista. Emilian suurin rakkaus on kohdistunut samaan sukupuoleen, lapsuudenystävä Flaviaan, eivätkä miehet kiinnosta häntä kuin velvollisuuden vuoksi.

Näytelmä loppuu näppärästi siihen, että jumalten apu toteutuu molemmille kosijoille. Arcite saa voiton taistelussa sodanjumalan avulla, mutta voittoa juhliessaan jää kaatuvan hevosen alle ja kuolee. Ennen kuolemaansa hän ehtii kuitenkin suudella Emiliaa kerran ja antaa siunauksensa Palamonin ja Emilian liitolle. Rakkaudenjumala siis antaa rakkauden Palamonille. Win-win?

Näytelmässä on paljon kierrätystavaraa: kaksi kilpailevaa veljestä oli yksi Shakespearen suosituimmista juonikaavoista. Tässä näytelmässä veljeksistä on kylläkin tullut serkukset. Shakespeare hyödyntää myös muun muassa Juhannusyön uni -näytelmän juonta. Kuten tuo vanhempi ja tunnetumpi näytelmä tämäkin alkaa Theseuksen ja Hippolyten häistä. Tässäkin on esitys näytelmän sisällä: käsityöläisten näytelmän korvaa tässä Morris-tanssiesitys, jonka maalaiset järjestävät kuninkaalleen. Sipari muuten kääntää tanssin moriskoksi. Tämä oli kelpo käännöksessä ainoa minulle nieleskelyä aiheuttanut ratkaisu. Minulle moriskot tuovat mieleen renessanssi-Espanjan uskonnolliset ryhmät: kristinuskoon kääntyneet maurit tai salaa islamia harjoittavat katoliset.

Hamletista on tähän näytelmään päätynyt ilmiselvä Ofelia-hahmo. Vanginvartijan tytär rakastuu Palamoniin niin tulisesti, että menettää järkensä. Itsemurhaa hän ei kuitenkaan pääse tekemään, vaan hänet parannetaan vähitellen hyvän tohtorin neuvoilla. Tohtorin periaatteen mukaisesti harhat parannetaan harhoilla. Tytölle valehdellaan, että hänen aiempi hylätty sulhasensa on Palamon. Parannukseen kuuluvat sulhasen anteliaat suudelmat, ja tarvittaessa täytyy sulhasen myös maata tytön kanssa. Vanginvartija-isälle hoitokeino on ymmärrettävästi pieni järkytys. 

Vanginvartijan tyttären ikä muuten vaihtuu näytelmän aikana neljästätoista vuodesta kahdeksaantoista. Tämä on luultavasti kahden kirjoittajan synnyttämä sekaannus. Näytelmässä on useita kohtia, joissa Shakespearen ja Fletcherin ajatukset ovat kulkeneet eri suuntiin. Näistä ristiriidoista syntyy ikävä keskeneräisyyden vaikutelma.

Suurin ongelma näytelmässä on kuitenkin sen dramatiikan puute. Arcite ja Palamon ovat molemmat niin jaloja ja urheita, ettei heidän välilleen synny minkäänlaista eroa eikä edes kunnon riitaa. Lukijasta – kuten Emiliastakin – on loppujen lopuksi yhdentekevää, kumpi voittaa ja kumpi joutuu mestauspölkylle. Nuorempi Shakespeare olisi luultavasti tehnyt toisesta serkusta saatanallisen pedon, jonka voittoa Emilia olisi pelännyt tosissaan ja yleisö kauhistunut tai toivonut – jokainen omien mieltymystensä mukaisesti. Se aika oli kuitenkin ohi – ehkä Shakespeare oli jo väsynyt sielua raastaviin ongelmiin. Fletcher puolestaan näytti kiinnittävän huomiota ennen kaikkea sujuvasti etenevään juoneen. Henkilöiden psykologiset syöverit eivät häntä liikuttaneet.

Lauri Siparin esipuheessa on runsaasti hyödyllistä tietoa muun muassa näistä kahden kirjoittajan erilaisista pyrkimyksistä. Esipuheessa on myös kerrottu, mitkä näytelmän osat ovat lähteneet Shakespearen kynästä ja mitkä Fletcheriltä. Sipari myös kertoo, miksi renessanssiajan näytelmissä oli viisi näytöstä: teatteri oli valaistu kynttilöillä ja niiden vaihtoväli määräsi taukojen paikat.

Vuoden 2022 aikana haluaisin taas lukea läpi koko Shakespearen draamatuotannon. Olen sitä varten pikkuhiljaa kerännyt itselleni melkein kaikki WSOY:n uudet suomennokset. En ole ihan varma, kirjoitanko näytelmistä tähän blogiin. Ehkä vain siinä tapauksessa, että löydän niistä jotain sellaista, jota en voi olla jakamatta.

William Shakespeare ja John Fletcher, Kaksi jalosukuista. WSOY 2012. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Two Noble Kinsmen suomentanut Lauri Sipari. 191 s.

----------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 25: Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa.