Virginie Despentes: Maailmanlopun tyttö

Kirjoittelin vähän aikaa sitten Flore Vescon nuortenromaanista, jonka viihteellinen väkivalta ei ollut oikein makuuni. Mikähän masokismi minut sai tarttumaan seuraavaksi tähän Virginie Despentesin (s. 1969) romaaniin, jota suorastaan mainostetaan sen väkivaltaisuudella? Ja vielä pitämään tästä. 

Romaanissa on todellakin yllin kyllin väkivaltaa, mutta viihteelliseksi en sitä kutsuisi. Tunteettomuus, pahoinpitelyt ja lopun dystooppinen terrorismi taustoitetaan tässä romaanissa uskottavasti. Väkivalta ei ole hauskaa: siihen liittyy tekijän osalta kyvyttömyyttä ratkaista ongelmia muilla tavoilla, kärsimättömyyttä tai vallanhalua – ja kohteilleen teot aiheuttavat kipua, nöyryytystä ja pelkoa. 

Rakenneratkaisunsa romaani lainaa dekkareista, ennen kaikkea amerikkalaisista kovaksikeitetyistä rikostarinoista, joissa yksityisetsivä – illuusionsa menettänyt, kyyninen – etsii kadonnutta henkilöä. Amerikkalaisen perinteen etsivä on poikkeuksetta mies, Virginie Despentes nostaa tarinansa keskiöön naisetsivän, oikeastaan kaksikin.

Lucie Toledo, jonka minämuodossa kertoma tarina täyttää suunnilleen puolet romaanin sivuista, työskentelee pariisilaisessa etsivätoimistossa. Hän on ohittanut kolmenkymmenen ikävuoden rajapyykin ja tuntee vaihtoehtojensa huvenneen vähiin. Hän ei erityisemmin pidä työstään, mutta tuntee, että hänen on tarrauduttava siihen kiinni, koska parempaa ei enää ole luvassa.

Hieman aikaisemmin hän on saanut varjostettavakseen Valentine Galtanin, rikkaan suvun 15-vuotiaan villikkotyttären. Nyt Valentine on onnistunut karistamaan seuraajansa kannoiltaan ja kadonnut. Lucien on löydettävä hänet korjatakseen huolimattomuutensa.

Lucie Toledo tuntee joutuneensa tehtävään, joka ylittää hänen kykynsä. Onnekseen hän saa värvätyksi kumppanikseen "Hyeenan", lähes myyttisen maineen saavuttaneen naispuolisen urkkijan. Hyeena on aloittanut velkojen perijänä mutta siirtynyt sitten korkean tason tehtäviin tiedustelupalveluiden ja yritysten tiedonhankkijana. Kovat otteet ovat aina kuuluneet Hyeenan keinovalikoimaan. Tämän tehtävän, johon liittyy hänen tasollaan mitätön rahallinen korvaus, Hyeena ottaa vastaan, koska näkee kadonneesta Valentinesta otetuissa valokuvissa jotain poikkeuksellista – pelottavaa voimaa. Tämän erityispiirteen näkevät monet muutkin romaanin mittaan. Lucie Toledo on tässä suhteessa poikkeus, hänelle Valentine on lopun yllätykseen saakka vain "urheasti sinne tänne poukkoileva flipperikuula". 

Hyeena on myös seksuaalinen saalistaja. Hän on kiinnostunut ainoastaan naisista. Myös Lucie huomaa romaanin mittaan avautuvansa rakkaussuhteelle naisen kanssa. Ei kuitenkaan Hyeenan kanssa, joka on Lucien makuun liian kova ja karkea. Suhde Espanjasta löytyneeseen Zoskaan kannattelee Lucieta romaanin lopussa, kun häntä epäillään ja etsitään osallisuudesta vakavaan rikokseen.

Valentinen etsintä vie Lucie Toledon ja Hyeenan Pariisin hienostokortteleista maahanmuuttajataustaisiin esikaupunkeihin ja poliittisesti aktivoituneiden nuorten pariin ja myöhemmin Barcelonaan.

Lucien minäkerronnan lisäksi romaanissa on useita hän-muodossa kuvattuja näkökulmahenkilöitä, joiden ajatusten kautta tapahtumia ja henkilöiden suhteita valotetaan. Näitä esiin nostettuja henkilöitä ovat muiden muassa Valentinen isä, menestyskirjailija ja "pilluhaukka", joka elää toisessa avioliitossaan Clairen kanssa. Clairen näkökulma paljastaa alemmuudentunnoista kärsivän naisen, joka onnistuu voittamaan kehohäpeänsä ainoastaan sidontaleikeissä.

Romaanin naisten ulkonäkökeskeisyys ja hoikkuuden ihannointi viedään satiiriseen ääripisteeseensä Valentinen äidin, Vanessan, osuudessa. Ulkonäkö ja opportunismi ovat olleet aina hänen ainoa pääomansa. Hän asuu nyt Barcelonassa rikkaan arkkitehdin tyylikkäänä pariisilaisena puolisona. Uudessa kotikaupungissaan hän saa katsoa muita alaspäin. Hän saa tuntea "rasismin ilot", mikä ei ole hänelle maahanmuuttajataustansa takia ollut mahdollista Pariisissa. 

Karkumatkalla oleva Valentine saapuu Barcelonaan tapaamaan äitiään, joka edelleen haluaa pitää tyttärensä salassa uudelta aviomieheltään. Mitäpä tämä tyylikäs leidi kysyykään heti kättelyssä teini-ikäiseltä lapseltaan, jota ei ole tavannut lähes viiteentoista vuoteen: Miksei tämä pidä tarkempaa huolta linjoistaan?

Valentinen muslimiserkku,Yacine, tuntee vihaa ranskalaisuutta kohtaan. Hänellä on ollut lyhyt suhde Valentinen kanssa ennen tämän katoamista. Yacine on katkaissut suhteen, koska on pelännyt sitä voimaa, jonka on Valentinessa nähnyt. 

Carlito, anarkisti, on muuttanut Valentinen, nautintoa hakevan biletytön, ajattelutavan. Hänen kapinansa on muuttunut poliittisesti tietoiseksi. Carliton vaikutuksesta Valentine on lopettanut nettiriippuvuutensa yhdellä iskulla vähän ennen katoamistaan. Hän on poistanut somekanavansa ja sähköpostinsa. Sitten hän on heittänyt kännykkänsä jokeen.

Elisabeth on nunna, jonka johtamaan yhteisöön Valentine päätyy Barcelonassa. Elisabeth on poliittinen kameleontti, joka on toiminut Englannin tiedustelupalvelun vakoojana. Nyt hän groomaa Valentinen kaltaisia nuoria lapsisotureiksi taisteluun. Minkä puolesta? Ehkä ei minkään, ainoastaan vääryyttä vastaan. Jumalaan Elisabeth ei usko.

Etsivät löytävät lopulta Valentinen, joka palaa entiseen elämäänsä näennäisesti rauhoittuneena. Vain näennäisesti. Hyeenalla on kyky aavistaa, mitä ihmiset ajattelevat. Hän vaistoaa, mihin suuntaan Valentine on menossa ja ravistaa hetkeksi pois kyynisyytensä. Hän tekee vielä viimeisen epäonnisen yrityksen pelastaakseen tytön. 

Pääsemme viimein kurkistamaan myös Valentinen omiin ajatuksiin. Hän on ollut omaa tyyliään hakeva rikas tyttöraukka, jonka mieltymykset ovat vaihdelleet nopeasti. Hän on maannut mahdollisimman monen kanssa, koska on uskonut, että seksissä voi kehittyä kuin pianonsoitossa. Hänen ajattelunsa on kuitenkin politisoitunut ja syventynyt. Paljastuu, että Valentinen isoisä on kasvattanut häntä kapinalliseksi – ja suuromaisuuden perijäksi. Henkilökohtainen ja poliittinen kietoutuvat yhteen – kuten ne aina tekevät. Aivopesun on viimeistellyt Elisabeth-nunna.

Valentine on pettynyt aikuisten luomaan maailmaan. “Hän aikoo viskata kapulan rattaisiin. Hän aikoo luoda järjestystä heidän rakentamaansa maailmaan.“ Hänen mielestään poliittinen liike voi oikeuttaa olemassaolonsa vain kuolonuhreilla. “Muuten se on pelkkää feminismiä: ylläpidettyjen naisten harrastus.”

Esittelyni on varmaan sekava ja hajanainen. Ehkä se kertoo siitä, miten tämä kirja hämmensi minua. Varsinkin kun samaan aikaan kotikaupungissani Oulussa on nähty maahanmuuttajiin kohdistuneita väkivallan tekoja, joista toisen tekijä on samanikäinen kuin Despentesin romaanisankari. Virginie Despentes vaikuttaa tämän edelleen ajankohtaisen – tai juuri nyt ajankohtaisen – romaanin perusteella ymmärtävän hyvin turhautumista ääriliikkeiden taustalla. Nuori voi radikalisoitua nopeasti, koska elämä ei ole vielä opettanut siihen, että muutokset vievät aikaa. 

Tämän kirjan luettuani ymmärrän yhä selvemmin, että empatia kuuluu politiikkaan ja talouselämään. On suuri epäonnistuminen, jos ne sieltä karkotetaan.

Maailmanlopun tyttö voitti Renaudot-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010.

Kääntäjä Einari Aaltonen on löytänyt sopivan räväkät ja rennot suomenkieliset vastineet Despentesin rajulle tyylille ja aggressiiviselle sanastolle.

Romaanista on kirjoitettu myös blogissa Reader, why did I marry him?

Virginie Despentes, Maailmanlopun tyttö. Like 2012. Ranskankielisestä alkuteoksesta Apocalypse bébé (2010) suomentanut Einari Aaltonen. Kansi: Tommi Tukiainen. 352 s.