Marie Darrieussecq: Kummitusjuttu

Vaikka Marie Darrieussecqin (s. 1969) esikoisromaani Sikatotta vuodelta 1996 ei kaikilta osin minulle avautunutkaan, se oli sen verran railakas äänenavaus, että halusin lukea kirjailijalta jotain muutakin. Ilmeisesti myös suomalainen kustantaja uskoi kirjailijaan, sillä jo vuonna 1999 WSOY julkaisi Marie Darrieussecqin toisen romaanin suomeksi nimellä Kummitusjuttu. Kääntäjänä jatkoi ilmeisesti aina luotettava Annikki Suni, vaikka kääntäjän nimi olikin ärsyttävästi unohtunut pois suomenkielisestä laitoksesta. 

Romaanin alussa sen minäkertojan aviomies tulee töistä. Kertoja ei ole laittanut ruokaa, ilmeisesti saamattomuuttaan. Mies lähtee ostamaan leipää, ehkä tyytymättömänä. Siinä ei kuitenkaan ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa, sillä kertojan mielestä bulevardin toisella puolella sijaitsevaan leipomoon on liian pitkä matka.

Miestä ei kuulu takaisin. Vähitellen kertojassa herää ärtymys, sitten huoli. Viiden tunnin kuluttua hän ottaa yhteyttä poliisiin. Aikaa on kulunut riittävästi, huoli otetaan vakavasti. Entä jos mies ei enää tule takaisin? "En ehkä enää koskaan saisi epäillä, vaania ja vastustaa petollista miestäni."

Avioliitto on kestänyt seitsemän vuotta. Nainen on kokenut useita keskenmenoja. Avioliitto ei ole naisen mielestä ollut tyydyttävä. Hän jopa ajattelee, että katoamisellaan mies on yrittänyt pelastaa suhteen.

Hysteerisestä kohtauksesta minut pelasti kolmen maissa aamuyöstä melkein varma ajatus, että mieheni oli lavastanut katoamisensa saadakseen minut tajuamaan rakkauden, ja kun hän (vuorostaan) saisi todisteen minun epätoivostani, hän haluaisi vain palata valloittajana ottamaan vastaan lukuisat korvapuustit, joita en jättäisi jakamatta, mikä moukka, kun oli hylännyt minut ties miten pitkäksi aikaa leskeyden kauhujen valtaan.

Kirjan minäkertojan passiivis-aggressiivinen asenne oli minulle kirjan parasta antia. Tällaista osittain kätkettyä saamattomuuden ja ärsyyntymisen yhdistelmää tapaa harvoin romaaneissa. Välillä hän moittii miestään, toisinaan itseään. Kirjan minäkertojan itsetuntemus myös kasvaa kirjan mittaan, joten kertojan asenteessa on myös kehitystä. Ahdistus saa hänet tunnustamaan itselleen, että arkipäiväinen ja tylsä mies on suojannut häntä hänen oman mielensä luomilta kummituksilta.

Muuten on sanottava, että Kummitusjuttu tuotti minulle pettymyksen. Sen sisältö ei avautunut, eikä sen muodossa ollut erityistä kekseliäisyyttä. Sikatotta-romaanin minimalistinen tyyli oli vaihtunut paikoittain pitsiseen runollisuuteen, jolla on minuun unettava vaikutus. Vain satunnaiset mehukkaat karkeudet pitivät minut hereillä. 

Kertoja kuvailee mielenliikkeitään. Joskus miehen hahmo tuntuu tiivistyvän esiin tyhjyydestä. Vuodenajat sekoittuvat. 

Kertojan "ärsyttävän nuorekas" äiti on lähdössä pitkälle matkalle ja järjestää läksiäisjuhlat, joihin osallistuvat myös kertoja ja hänen anoppinsa. Juhlien kuvauksessa – kuten romaanissa muutenkin – viljellään merellistä, hieman hämärää kuvastoa. Juhlissa syntyy riita, joka aiheutuu ilmeisesti jojangien kohtelusta (tätä nimitystä romaanissa käytetään johdonmukaisesti tummaihoisista). Juhlan loppupuolella aviomies tulee – tai ehkä ei tule – sisään ovesta. Hänen hahmonsa koossapitäminen vaatii joka tapauksessa kertojalta keskittymistä ja tarkkaavaisuutta. Ehkä kyse on toiveesta. Hetken kertoja vaikuttaa täysin rehelliseltä ja hänen kaipuunsa aidolta ja ehdottomalta.

Romaanin loppu on surrealistinen. Palaako mies? Älkää minulta kysykö! Kertoja toteaa, että lakkasi "miettimästä, tunsiko ja näkikö mieheni (tuntevatko ja näkevätkö kissat, linnut ja verkkosilmäiset kärpäset) asiat samalla lailla kuin minä". Oliko mies edes kateissa muualla kuin kertojan fantasioissa?

Kirjan takakannessa mainitaan Marie Darrieussecqin kertoneen, että "teos on syntynyt pimeän pelosta. Inspiraation lähteinä ovat olleet myös hänen ihailemansa kirjailijat Henry James ja Stephen King sekä fantasiakirjallisuus". Pelko ei välity lukijalle, joten on turha kuvitella saavansa tästä romaanista kylmiä väristyksiä kesäöiden kuumuuteen. Viittaukset satuihin, Liisa Ihmemaassa -romaaniin, Hitchcockin Psyko-elokuvaan ja fantasiaan oli helppo huomata, mutta ne jäivät ikään kuin akateemisiksi alaviitteiksi. 

Lukija ei haluaisi tuntea itseään tyhmäksi, joten ajattelin mieluummin, että kirjailija on tässä teoksessa käsitellyt omia pelkojaan melko yksityisellä tavalla. Joskus kirja voi olla suunnattu pienimmälle mahdolliselle yleisölle – kirjailijalle itselleen. Lukija vie mukanaan sen, mitä arvelee löytäneensä – ja lakkaa miettimästä, näkevätkö muut samalla tavalla.

Marie Darrieussecq, Kummitusjuttu. WSOY 1999. Ranskankielinen alkuteos Naissance des fantômes (1998). Kääntäjä (ilmeisesti) Annikki Suni. Päällys: Sanna Eiro. 122 s.

Marie Darrieussecq: Sikatotta

Ranskassa on useita kirjailijoita, jotka ovat käsitelleet naispäähenkilöitään korostuneen rajulla, groteskilla tavalla. Mielessäni ovat Virginie Despentes ja Claire Castillon, joiden kirjoissa hyväksi käytetyt naiset nousevat kapinaan keinoja kaihtamatta. Samaan ryhmään sijoitan myös Marie Darrieussecqin (s.1969), joka tässä esikoisromaanissaan vuodelta 1996 kuvaa viehättävän nuoren naisen muutoksen siaksi – eikä miksikään vertauskuvalliseksi siaksi vaan aidoksi nelisorkkaiseksi maata tonkivaksi kärsäkkääksi. Sikanainen ei kuitenkaan kapinoi osaansa vastaan. Loppujen lopuksi hän vaikuttaa melko tyytyväiseltä elämäänsä. Tässä kinkussa on sulattelemista.

Romaanin alussa sen nimeltä mainitsematon päähenkilö ja minäkertoja saa työpaikan kemikaalikauppaketjun yhden myymälän myyjättärenä. Työpaikkahaastattelussa ketjun johtaja istuttaa hänet polvelleen ja suorittaa soveltuvuustestin käsillään. Palkaksi sovitaan alle puolet vähimmäispalkasta, mutta vuosittaisessa varastontyhjennyksessä myyjättärellä "olisi oikeus saada kauneudenhoitotuotteita". Kalleimmat hajuvedet olisivat hänen ulottuvillaan!

Kertojan äänessä säilyy optimismi kaikissa hänen kokemuksissaan. Päähenkilö kertoo kaikesta suoraan ja koruttomasti ilman häpeää ja kauhistelua. Hän ei hämmästele sitä, miten häntä kohdellaan eikä omassa kehossaan tapahtuvia muutoksia. Onkohan minussa jokin vika, kun tällainen optimismi ja suoruus vaikuttaa yksinkertaisuudelta?

Työhön kuuluvat myös liikkeen takahuoneessa annetut seksipalvelut. Niihin päähenkilö suhtautuu mutkattomasti, mutta pitää ne kuitenkin salassa poikaystävältään. Hän ei kuitenkaan voi salata kehossaan tapahtuvia muutoksia. Nainen, jota kohdellaan kuin tuotantoeläintä, alkaa vähitellen muuttua juuri siksi. Monet miesasiakkaista kohdistavat erityisen kiinnostuksensa hänen takapuoleensa – tai pitäisikö sanoa kinkkuihinsa? Nainen myös huomaa, että aika ajoin häntä alkaa itseäänkin kovasti haluttaa. Hän tulee kiimaan.

Joudun ikäväkseni nyt sanomaan, että kun ryhdyin itse osalliseksi, asiakkaat muuttuivat kuin koiriksi. Menetin silti muutamia, jotka tuntuivat kaipaavan yrityksemme entistä tyyliä ja paheksuvan muutosta. Mutta minua halutti liikaa, ymmärrättehän. Alussa pelkäsin että menettäisin liikaa asiakkaita ja se näkyisi kassassa. Mutta suureksi hämmästyksekseni sain aivan uuden asiakaskunnan, sana oli ilmeisesti kiertänyt. Uudet tuntuivat hakevan juuri minunlaistani myyjätärtä, joka todella haluaa ja värisee ja kaikkea, säästän teidät yksityiskohdilta.

Tasapainoilu sian ja ihmisen välillä ei ole helppoa. Poikaystävä heittää hänet ulos yhteisestä asunnosta. Hän saa potkut työstään. Ahkera seksin harjoittaminen johtaa raskauksiin ja abortteihin. Pystyasento rasittaa selkää. Puhekyky katoaa toisinaan. Muuttuneen kehon vaatettaminen on ongelmallista. Välillä päähenkilö elää viemäreissä, toisinaan Pariisin puliukkojen ilona. Romaanin äärimmäisen keholliset kuvaukset saattavat olla monille lukijoille liikaa.

Päähenkilön muutos siaksi ei ole suoraviivaista. Hän muuttuu välillä myös takaisin ihmisen suuntaan, osittain tahdonvoimalla, osittain toimintansa – esimerkiksi kirjojen lukemisen – vaikutuksesta. Sikamaisissa vaiheissa hän nauttii mudassa rypemisestä, juurten kaivelusta ja pähkinöiden syömisestä puistossa. Kun ihmismäiset piirteet lisääntyvät, miesten kiinnostus herää välittömästi.  

Romaani kuvaa myös poliittista dystopiaa. Se ajoittuu vuosituhannen vaihteeseen, siis muutaman vuoden kirjoitusajankohdastaan eteenpäin. Nouseva poliitikko Edgar valitsee päähenkilön vaalijulisteensa kuvaan. Kuvassa hän on nainen pienine viehättävine sikapiirteineen. Edgar voittaa vaalit. Hänen lyhyen valtakautensa aikana Ranska ajautuu jonkinlaiseen fasismiin: arabeja vainotaan, mielisairaalat asukkaineen poltetaan napalmilla, virkamiehet ottavat käyttöön koppalakit. Edgaria kiinnostaa kovasti, mikä saa aikaan päähenkilön kehon muutokset. Hän muuttaisi näet mielellään vankilat sikaloiksi. Joutoaineksesta saataisiin hyödyllistä proteiinia.

Sian elämässä on myös lyhyt lähes täydellisen onnen jakso. Eräänä iltana Seinen rannalla hän rakastuu Yvaniin, Saint-Suden hajuvesitehtaan eläkkeelle jääneeseen johtajaan, joka sattuu olemaan ihmissusi. He molemmat tuntevat sekä ihmisen että eläimen osan. He ymmärtävät toisiaan täydellisesti. Täydenkuun aikaan he pysyttelevät sisällä ja tilaavat pitsaa. Kertoja syö pitsan, johtaja lähetin.

Tosi-TV-ohjelma, jossa kertojan äiti etsii tytärtään, pilaa rakastavaisten onnen. Koko kansakunta jäljittää heitä. Ja kuten olemme saaneet oppia, sudelle käy köpelösti ihmisten parissa. Sika välttää teurastamon vain niukin naukin.

Romaanin voi varmasti tulkita monella tavalla. Ehkä se on jonkinlainen feministinen allegoria tai dystooppinen satiiri. Kun tällaista kirjaa lukee, on ihan pakko havainnoida, luokitella, hakea yhteyksiä ja rakentaa tulkintaa – toisin sanoen toimia ihmislajille ominaisella tavalla. On kuitenkin hauska huomata, että lukemisen tuoma mielihyvä ei sanottavasti vähene, vaikka yksi yhteen tulkinta ei avautuisikaan. Toisinaan on hyvä päästää irti ja kokea vapaan pudotuksen nautinto.

Annikki Sunin luonteva ja nokkela suomennos ansaitsee erityismaininnan. Kirjan suomenkielinen nimi on kekseliäs ja yhdistää mainiosti alkukieliseen nimeen sisältyvät konnotaatiot. Myös kustantamo on tehnyt tehtävänsä hyvin. En huomannut ainoatakaan painovirhettä.

Marie Darrieussecq, Sikatotta. WSOY 1997. Ranskankielisestä alkuteoksesta Truismes (1996) suomentanut Annikki Suni. 117 s.