Eric Neuhoff: La Petite Française

Elle était lumineuse et gaie comme une chanson de Simon et Garfunkel.

Tyttö on kahdenkymmenen, poika kymmenen vuotta vanhempi. Rakkaustarina, jota arki ei ehdi kunnolla koetella. Melkein vuoden seurustelun, useiden yhteisten matkojen ja šampanjapullollisten jälkeen he joutuvat eroamaan. He eivät ole edes ehtineet vielä riidellä kertaakaan. Mieleenpainuvimmat rakkaustarinat päättyvät kuolemaan. Nyt ei ole kyse aivan siitä.

Eric Neuhoffin (s. 1956) La Petite Française – Pikku ranskatar – voitti Prix Interallié -kirjallisuuspalkinnon vuonna 1997. Mielessäni se yhdistyy Neuhoffin varhaisempaan Les hanches de Laetitia -romaaniin ja toimii ikään kuin sen jatko-osana.

Romaanin minäkertoja, jonka nimeä ei mainita mutta joka hyvin voisi olla Laetitia-romaanin Antoine kymmenen vuotta vanhempana, on julkaissut yhden romaanin. Se ei ole menestynyt hänen toivomallaan tavalla. Hän asuu yksin Pariisissa. Lähes pakkomielteen omaisesti hän katsoo videolta uudelleen ja uudelleen Jean-Luc Godardin ohjaamaa Le Mépris -elokuvaa. (Suomessa sitä on esitetty nimillä Sen täytyi tapahtua ja Keskipäivän aave.)

Elantonsa kertoja saa kirjoittamalla arvosteluja elokuvista, kirjoista ja ravintoloista sekä haastattelemalla kirjailijoita ja elokuva-alan ihmisiä. Muuan ohjaaja on pyytänyt häntä auttamaan käsikirjoituksen laatimisessa elokuvaan, joka pohjautuu Barbey d'Aurevillyn romaaniin Une vieille maîtresse. Rahoituksen saaminen elokuvalle ei kuitenkaan onnistu.

Eräänä iltana elokuussa ovikello soi. Käytävässä seisoo tyttö, jonka kertoja on joskus aiemminkin nähnyt porraskäytävässä. Tytön asuntoon on murtauduttu, ja tyttö kysyy, olisiko kertojalla tiedossa lukkoseppää. He käyvät yhdessä tarkistamassa tytön asunnon. Mitään tärkeätä ei ole kadonnut. Tyttö arvelee, että hänellä saattaa jopa olla vakuutus. Puhelinluettelon keltaisilta sivuilta löytyy lukkosepän numero.

Tyttö, joka on ilmoittanut nimekseen Bébé, kysyy ja saa luvan jäädä yhdeksi yöksi kertojan sohvalle. Äkkiä tyttö kuitenkin muuttaa mielensä ja lähtee hotelliin yöksi. Hän kertoo asuvansa usein hotelleissa. 

Tytön tavassa puhua ja romaanin alkuasetelmassa oli jotain tuttua: naapurukset, mies aloitteleva kirjailija, tyttö kuin lepattava liekki. Tytön pilpatus: Minä teen vain tyhmyyksiä. En koskaan ajattele mitään. Huomenna lopetan tupakoinnin. Osaatteko pitää salaisuuden? Minun isäni ja minun välillä ei ole tapahtunut mitään.

Holly Golightly! Aamiainen Tiffanylla! Olisin arvellut tätä mielleyhtymää pelkästään omaksi päähänpistokseni, ellei romaani muutenkin olisi täynnä viitteitä elokuviin, romaaneihin ja musiikkiin. Bébé on sitä paitsi ollut huojentunut, kun murtovaras ei ole löytänyt hänen sydänkorujaan, joita hänen isänsä on ostanut hänelle New Yorkin Tiffany's-jalokiviliikkeestä.

Kertoja lumoutuu tytöstä, mutta tämä tuntuu olevan alituisesti liikkeellä, joten menee pitkälle syksyyn, ennen kuin Bébé pistäytyy uudelleen käymään. He tapaavat silloin tällöin. Kertoja pudottaa romaaninsa Bébén postilaatikkoon, mutta katuu tekoaan heti.

Saadakseen Bébén pois mielestään kertoja ajaa kuplavolkkarillaan Espanjaan. Sää on sateinen. Kertojan tarkoissa havainnoissa on alakuloinen sävy. Hänellä on pieni romanssinalku englantilaisen naisen kanssa, mutta kertoja katkaisee se heti alkuunsa.

Pariisiin palattuaan hän löytää lapun Bébéltä: Ette usko tätä mutta minä tarvitsen teitä. Kertoja lähes muuttaa Bébén asuntoon. He pelaavat šakkia, katsovat elokuvia, viihtyvät hyvin yhdessä. Seuraa episodeja heidän yhteisistä hetkistään ja eroistaan, joiden aikana kertoja ajattelee vain Bébéä.

Tyttö poistuu välillä omille asioilleen, joista kertojalla ei ole käsitystä. Poissaolo saattaa kestää jopa viikkoja. Hän on ilmeisesti jotenkin tekemisissä muodin ja jetsetin kanssa. Varakas isä on kuollut lento-onnettomuudessa, kun Bébé on ollut kymmenvuotias. Äiti on taidegalleristi. Kerran kertoja käy Bébén kanssa tämän äidin luona. Äiti käyttää tyttärestään tämän oikeaa nimeä. Sitä ei kuitenkaan kerrota. Veljestään Bébé ei halua puhua.

Bébé on välillä vaikeuksissa ylitettyään luottokorttirajansa, mutta oikeata rahapulaa hänellä ei ole. Joskus kertoja lähtee mukaan juhliin Bébén kutsumana, mutta tympiintyy niissä ja häipyy yksin kotiin katsomaan elokuvaa videolta.

Romaani ajoittuu 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen ja sijoittuu enimmäkseen Pariisiin, jonka kadut, ravintolat, kahvilat, elokuvateatterit, kaupat ja puistot ovat näkyvästi esillä. Säällä eri vuodenaikoina on tärkeä osa tunnelman luomisessa. Kertoja ja Bébé tekevät myös useita matkoja: he käyvät yhdessä muun muassa Nantesissa, Cap Ferratissa, Irlannissa, Roomassa ja laskettelulomalla Megèvessä.

Kertoja käy yksin haastattelumatkalla New Yorkissa ja saa Bébéltä listan sieltä tuotavista tavaroista. Esimerkiksi sydämen Tiffanylta. Bébén isä on asunut New Yorkissa, ja kaupunki on Bébélle tuttu jo lapsuudesta. Itselleen kertoja ostaa MOMAsta kymmenisen postikorttia, joissa on kuva maalauksesta Christina's World. Kyseinen maalaus oli Eric Neuhoffin Laetitia-romaanin kansikuvana.

Kerran kertoja pyytää Bébéä naimisiin kanssaan. Bébé nauraa ja kertoja yhtyy nauruun, tietämättä oikeastaan miksi. Bébé vannottaa, että kertoja ei koskaan saa ruveta sinuttelemaan häntä. Kertojasta tuntuu, että Bébé on heistä kahdesta vanhempi.

Romaani muistuttaa episodimaisessa muistelussaan Neuhoffin Laetitia-romaania. Molemmat ammentavat nostalgiasta. Minä pidin tästä kerronnan sävystä kovasti. Voi olla, että tästä romaanista eivät nauttisi yhtä paljon ne nuoremmat lukijat, joille siinä mainitut kirjat, elokuvat ja pop-musiikki eivät ole tuttuja tai joihin ei heillä liity omia muistoja. Heille jo puhelinluettelon keltaiset sivutkin voivat olla mysteeri.

On oikeastaan kummallista, miten hyvin meidät lukijat on opetettu siihen, että inhimillinen onni ei voi kestää. Vailla mitään varsinaista syytä odotin katastrofia. Enkä joutunut pettymään tässä odotuksessani (eli jouduin taas pettymään romaanihenkilöiden puolesta).

Päähenkilöt saavat kutsun häihin. Uskollisesti palvellut kuplavolkkari – tai leppäkerttu kuten ranskalaiset sitä kutsuvat – on korjaamolla. He vuokraavat Saabin, joka suorastaan lentää...

Eric Neuhoff, La Petite Française. Albin Michel 1997. Kansikuva: Didier Paquignon. 158 s.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?

Laurent Binet'n (s. 1972) dekkarin ja vakoilujännärin keinoja hyödyntävä aikalaissatiiri ei varmaankaan avaudu parhaalla mahdollisella tavalla lukijalle, joka ei tunne Ranskan kulttuurielämän viime vuosisadan jälkipuoliskon suuria nimiä. Esimerkiksi Louis Althusser, Michel Foucault, Jacques Derrida, Jean-Paul Sartre, Bernard Henry-Lévy, Julia Kristeva ja Philippe Sollers esiintyvät henkilöinä tässä romaanissa. Poliittisesta eliitistä mukana ovat François Mitterrand, Giscard d'Estaing ja Jack Lang. Kielitieteen ja semiotiikan kansainvälisistä suuruuksista juoneen osallistuvat Umberto Eco, John Searle ja Roman Jakobson. Varmaan jokunen jäi vielä tässä mainitsematta.

Laurent Binet'n on täytynyt luottaa siihen, että niiden todellisten henkilöiden, jotka vielä olivat elossa romaanin julkaisuaikaan, huumorintaju riittää siihen räävittömään kohteluun, joka tulee heidän osakseen romaanissa. Varsinkin aviopari Julia Kristeva ja Philippe Sollers joutuvat konniksi tarinassa, jossa kertomuksen lakien mukaan paha saa tietenkin palkkansa: Philippe Sollers menettää kiveksensä. (Hän hautaa ne Venetsian hautausmaasaarelle ja aikoo käydä siellä niitä muistamassa kahdesti vuodessa – kerran kumpaakin.) 

Edellä kerrotusta voi päätellä romaanin tyylilajin. Tässä romaanissa mikään ei ole liian paksua.

Samalla se kuitenkin on ihan oikea dekkari. Se käynnistyy todellisesta tapahtumasta. Helmikuun 25. päivänä vuonna 1980 kuuluisa semiootikko Roland Barthes jäi Pariisissa pakettiauton alle ylittäessään katua. Hän oli tulossa lounastapaamiselta François Mitterrandin kanssa. Mitterrand voitti seuraavana vuonna presidentinvaalit sosialistipuolueen ehdokkaana. Kuukauden kuluttua onnettomuudesta Barthes kuoli sairaalassa.

Viralllinen historiankirjoitus ei kerro – mutta tämä romaani kertoo – että Barthes joutui monimutkaisen salaliiton uhriksi. Hänellä oli vielä vähän ennen kolaria hallussaan paperi, johon oli hahmoteltu kielen seitsemäs funktio. Onnettomuuden jälkeen hänellä ei tätä paperia enää ollut. Mihin se joutui? Mitä osuutta tapahtumiin oli sinne tänne putkahtavilla kahdella bulgarialaisella mustassa Citroën DS:ssä ja kahdella japanilaisella sinisessä Renault Fuegossa? 

Miksi kielen seitsemäs funktio sitten oli niin tärkeä? Venäläissyntyinen lingvisti Roman Jakobson oli eritellyt kielen kuusi tehtävää: niitä olivat esimerkiksi referentiaalinen funktio, jossa on kyse siitä, että kielellä annetaan tietoa todellisuudesta; ekspressiivinen funktio, jolla puhuja osoittaa omaa suhtautumistaan kerrottuun asiaan ja faattinen funktio, jossa puhuja pitää puheella auki viestintäkanavaa (esimerkiksi puhuessamme säästä). Jakobson vihjasi, että kielellä oli näiden melko ilmeisten tehtävien lisäksi vielä seitsemäskin funktio, maaginen tai loitsufunktio. Romaani väittää, että Jakobson oli myöhemmin määritellyt tämän funktion toimintaperiaatteet. Tämä määritelmä Barthesilla oli ollut mukanaan onnettomuuspäivänään. Se, jolla tämä määritelmä olisi hallussaan, pystyisi kielen avulla muuttamaan todellisuuden mieleisekseen. Väittelyssä hän olisi käytännössä voittamaton. 

Kielen seitsemännen funktion haltija voisi nousta huipulle kansainvälisessä väittelijöiden salaseurassa, Club Logosissa. Olisihan siitä tietysti hyötyä myös esimerkiksi presidenttiehdokkaiden väittelyssä.

Presidentti Giscard d'Estaingin määräyksestä Barthesin onnettomuuden hämäriä taustoja ryhtyy tutkimaan komisario Jacques Bayard. Istuvan presidentin julkilausumattomana tarkoituksena on saada pikkuisen lokaa tarttumaan Mitterrandiin, tulevaan vastaehdokkaaseen. 

Jacques Bayard on perusjamppa, joka on tottunut hieman toisenlaisiin rikoksiin ja rikollisiin. Saadakseen jotain tolkkua semiotiikasta ja kulttuurihenkilöiden taustoista hän värvää apurikseen Simon Herzogin, muun muassa James Bondia tutkineen yliopistomiehen. Nuoren tutkijan sherlockmainen kyky tulkita henkilöitä heidän puheensa ja käyttäytymisensä perusteella tekee Bayardiin suuren vaikutuksen. Simon Herzog toimi tulkkina myös minunkaltaiselleni lukijalle, jonka semiotiikan opinnoista on vierähtänyt jo useampi vuosikymmen. Seikkailujen (myös eroottisten) värittämät tutkimukset alkavat Pariisista ja päättyvät sinne. Välillä käydään myös Italian Bolognassa ja Venetsiassa sekä Yhdysvalloissa.

Romaanin juonen selostaminen ei olisi kovin mielekästä. Se on kyllä taitavasti rakennettu: kaikki johtolangat solmitaan lopussa siististi yhteen. Se on yhtä aikaa räikeän parodinen ja koukuttava. Ranskan älyköt ovatkin helppo parodian kohde. Ei oikeastaan tarvitse kuin siteerata suoraan heidän hämärimpiä teorioitaan, jotka tuntuvat täysin vierailta arkiajatteluumme verrattuina. Laurent Binet tuntee kohteensa: hän kirjoittaa kunkin suuren ajattelijan suuhun sopivia älykkäitä pastisseja. Komisario Bayardin raikas anti-intellektualismi kostuttaa mainiosti liian kuivaksi menevän parodian.

Romaanissa on minäkertoja, joka ei varsinaisesti osallistu tapahtumiin. Hän pysähtyy välillä pohtimaan, mahtavatko hänen tietonsa pitää paikkaansa tai oliko jokin asia yleisesti tiedossa tapahtuma-aikana. Kertoja myös menee sisään henkilöiden ajatuksiin ja tunteisiin, mutta tekee selväksi, että kyse on hypoteeseistä: näin saattoi tämä henkilö tällä hetkellä ajatella. 

Tässä esimerkki tyylin leikkisyydestä:

On torstai 27. maaliskuuta 1980, ja Simon Herzog lukee sanomalehteä kuppilassa, joka on täynnä nuoria istumassa jo kauan sitten tyhjäksi juodun kahvikuppinsa ääressä; minä sijoittaisin kuppilan rue de la Montagne-Sainte-Genevièvelle, mutta jälleen kerran te voitte sijoittaa sen minne lystäätte, ei sillä niin väliä. Käytännöllisintä ja loogisinta olisi olla latinalaiskorttelissa, kun kuppilassa kerran on paljon nuoria. Salissa on englantilainen biljardipöytä, ja toisiinsa osuvien pallojen kolahtelu on kuin pulssi iltapäivän puheensorinassa. Myös Simon Herzog juo kahvia, koska hänen psykososiaalisten käsitystensä mukaan on vielä liian aikaista tilata olutta.

Postmodernissa romaanissa kun ollaan, myös henkilöiden todellisuus kyseenalaistetaan. Simon Herzogilla on romaanin loppuun asti epämiellyttävä tunne, että hän esiintyy henkilönä romaanissa. Lopun jännittävissä vaiheissa tämä James Bondin tutkija uskaltautuu luottamaan siihen, että todellisuus (tai romaani johon hän on joutunut) todellakin noudattaa kertomuksen lainalaisuuksia. Uhkapeli johtaa haluttuun tulokseen.

Kirjailija tekee muistakin henkilöistä romaanihenkilöitä muokkaamalla heidän henkilöhistoriaansa selvästi todellisuudesta poikkeavaan suuntaan. Tällä tavalla voi ehkä välttää kunnianloukkaussyytteet. Esimerkiksi: Louis Althusser kuristaa vaimonsa kuoliaaksi (totta), koska tämä on heittänyt roskiin Althusserin mielestään poemaisen nerokkaasti näkyvälle paikalle piilottaman kielen seitsemännen funktion (tuskinpa totta). Jacques Derrida kuolee kuin Orfeus koirien raatelemana (ei totta, kuoli paljon myöhemmin haimasyöpään). Filosofi John Searle tekee itsemurhan (ei totta, elää edelleen). Pystymättä tarkemmin asiaa tutkimaan uskallan väittää, että Philippe Sollersillakin on edelleen kiveksensä tallella.

Cornellin yliopiston kirjallisuusseminaarissa, jossa romaanissa vieraillaan, puhujien joukossa on Morris J. Zapp. Hauskaa tässä on se, että Morris Zapp on David Lodgen yliopistomaailmaan sijoittuvissa romaaneissa esiintyvä kirjallisuudentutkija. Suomeksi näistä romaaneista on ilmestynyt Maailma on pieni (Kirjayhtymä 1986), Binet'n romaanin ilmeinen sielunkumppani. David Lodge käytti Morris Zappin esikuvana amerikkalaista Stanley Fishiä. Tämänkin Binet on selvästi tiennyt, sillä Morris J. Zappin esitelmän aihe tämän romaanin seminaarissa on "Fishing for supplement in a deconstructive world".

Ajatus kielen maagisesta funktiosta voisi olla vakavammankin pohdinnan aiheena. Se voisi toimia vertauskuvana suggestion voimasta. Paikoin Binet´n romaani nostaa esiin huolen kielen "väärinkäytöstä", mutta se ei ole tässä romaanissa keskeistä. Ei kaikkea pidä ottaa vakavasti. Satuhan tämä on. Hupsun hauska jännäri.

Lotta Toivasen käännös on erinomainen. Kääntäjä on joutunut perehtymään melkoiseen tyylien kirjoon selvitäkseen tästä urakasta. Ei ole reilua nostaa esiin virheitä hyvästä käännöksestä, mutta metonymian ja metaforan käsitteitä selvittelevässä osuudessa metonymiasta on esimerkkinä ilmaus parkettien partaveitsi. Alkuperäinen ranskalainen ilmaus on varmaan ollutkin metonyyminen, mutta parkettien partaveitsi on mielestäni selvä metafora.

Romaanista on pidetty myös ainakin blogeissa Kirsin Book Club, Bibbidi Bobbidi Book, Kirjaluotsi ja Reader, why did I marry him?

Laurent Binet, Kuka murhasi Roland Barthesin? Gummerus 2017. Ranskankielisestä alkuteoksesta La septième fonction du langage (2015) suomentanut Lotta Toivanen. 378 s.

Yannick Haenel: Jan Karski

Yannick Haenelin (s. 1967) sivumäärältään pieni elämäkertaromaani koostuu kolmesta luvusta. Ensimmäinen luku kuvailee teoksen päähenkilön, Jan Karskin, esiintymistä Claude Lanzmannin elokuvassa Shoah. Tässä yli yhdeksän tuntia kestävässä elokuvassa kerrotaan juutalaisten kärsimyksistä toisen maailmansodan aikana. Omassa osuudessaan Jan Karski, katolilainen puolalainen ja Puolan vastarintaliikkeen jäsen, kertoo vierailustaan Varsovan getossa vuoden 1942 puolivälissä. Tuohon mennessä yli puolet Varsovan juutalaisista oli jo murhattu.

Se, mitä Jan Karski näki tuona päivänä getossa, muutti hänen koko elämänsä. Hänestä tuli todistaja ja viestinviejä. Kertoessaan kokemuksestaan elokuvakameralle omassa kodissaan New Yorkissa kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin, hän yhä liikuttuu lähes puhekyvyttömäksi. 

"Se ei ollut ihmisten maailma." Hän yrittää sanoa, mitä se oli, hän etsii oikeaa sanaa: "Se oli kuin... kuin... helvetti."

Karskin oppaat getossa, kaksi juutalaismiestä, pyytävät, että Karski kertoisi maailman johtajille, mitä Puolassa on tapahtumassa. Että juutalaiset tullaan tuhoamaan täysin. Oppaat vaativat, että Saksaan on lentokoneista pudotettava lentolehtisiä, joissa tavallisille saksalaisille kerrotaan, mitä heidän maansa on tekemässä. Liittoutuneiden on uhattava Saksaa laajoilla pommituksilla, myös siviilikohteisiin, jollei juutalaisten murhaamista lopeteta. Maailman omatunto on herätettävä.

Voiko maailman omaatuntoa kolkuttaa?

Sillä kohtaa elokuvaa, Jan Karskin ääntä kuunnellessa, katsoja tietää, että vastaus on ei. Kuusikymmentä vuotta Keski-Euroopan tuhoamisleirien vapauttamisen jälkeen tiedetään, että maailman omaatuntoa on mahdotonta kolkuttaa, että mikään ei koskaan voi kolkuttaa sitä, koska maailman omaatuntoa ei ole olemassa, maailmalla ei ole omaatuntoa eikä koko käsitettä "maailma" epäilemättä enää ole olemassa.

Romaanin toinen luku on kirjailija Yannick Haenelin laaja referaatti Jan Karskin 400-sivuisesta muistelmateoksesta Story of a Secret State (1944). Tiivistelmä on kirjoitettu preesensmuodossa ja kertoo Jan Karskin henkilöhistorian ja vaiheet Puolan vastarintaliikkeessä. Jan Karski, alkuperäiseltä nimeltään Jan Kozielewski, oli Puolan armeijan nuori upseeri siinä vaiheessa, kun Saksa miehitti Puolan. Miehitys ja Puolan nopea antautuminen oli Karskille järkytys. Sitä lisäsivät huhut siitä, että Englanti ja Ranska olivat suhtautuneet kielteisesti Puolassa ennen sotaa suunniteltuun liikekannallepanoon. Länsivallat eivät olleet halunneet "provosoida" Hitleriä.

Vastarintaliike kuitenkin järjestäytyi nopeasti ja muodosti sotilaallisen osan Puolan "salaista valtiota", jonka poliittinen osa työskenteli ensin Pariisissa ja sitten Ranskan saksalaismiehityksen aikana Lontoossa. Jan Karskista tuli salaisen valtion kuriiri, joka henkensä kaupalla kuljetti viestejä vastarintaliikkeen ja pakolaishallinnon välillä.

Jan Karski joutui vangiksi useita kertoja. Neuvostoliittolaisten liikkuvasta vankijunasta hän pakeni siten, että hänen toverinsa työnsivät hänet pää edellä ulos pienestä ilmanvaihtoikkunasta. Natsien vankina häntä kidutettiin, kunnes hän leikkasi molemmat ranteensa auki varastamallaan partaterällä. Sairaalassa hänet virvoitettiin henkiin, ja toveriensa avulla hän pääsi pakenemaan.

Varsovan gettoon todistajaksi viety mies oli siis nähnyt yhtä ja toista. Hän oli karaistunut sotilas. Hän oli nähnyt tarkoituksetonta raakuutta ja ymmärtänyt, että pahuuteen ei tarvinnut syytä. Silti se, mitä hän getossa koki, ylitti kaiken hänen itse kokemansa henkilökohtaisen kärsimyksen. Muistelmissaan Jan Karski kertoo myös vierailustaan tuhoamisleirillä. En pysty tähän kirjoittamaan hänen siellä kokemistaan kauhuista. Rajansa kaikella.

Turhauttavin osa Jan Karskin muistelmissa käsittelee hänen yrityksiään saada maailman johtajat reagoimaan juutalaisten joukkomurhaan. Hänen viestiään kuunneltiin kohteliaasti, mutta se ei johtanut mihinkään. Ei löytynyt halua toimia. Tässä suhteessa maailma ei näytä muuttuneen: pelätään kriisitilanteen eskaloitumista tai uskotellaan, että jos sulkee silmät, ongelma katoaa. Kärsivien ihmisten annetaan käristyä säästöliekillä.

Romaanin kolmas luku on tosiasioihin pohjautuvaa fiktiota, minkä Yannick Haenel itsekin toteaa romaaninsa jälkihuomautuksissa. Jan Karskin ajatukset, puhe ja yksittäiset elämäntilanteet ovat tässä luvussa kirjailijan keksimiä.

Tässä jaksossa kuvaillaan minämuodossa Jan Karskin pohdintoja unettomina öinään. Hän muistelee puolalaisia upseeritovereitaan, jotka vietiin Katyniin ja teloitettiin Stalinin määräyksestä. Hän olisi kuollut heidän mukanaan, ellei olisi neuvostoliittolaisten vankina näytellyt työmiestä ja tavallista rivisotilasta.

Joskus Jan Karskin Puolan juutalainen puoliso, Pola, istuu yöllä sohvalla hänen kanssaan. He eivät puhu mitään. Pola oli sukunsa ainoa juutalaisvainoista hengissä selvinnyt.

Karskin pohdinnoissa käy ilmeiseksi, että natsit eivät olleet ainoat kansanmurhan syylliset. Länsimaat eivät yrittäneet estää sitä, vaikka niillä oli riittävästi tietoa ja keinot sen estämiseksi. Ehkä pelättiin, että puuttumalla asioihin jouduttaisiin vastuuseen juutalaisten uudelleen asuttamisesta. Natseja syyttämällä pystyttiin myös kohdistamaan sotaponnistelut tehokkaasti. (Natseja syyttivät myös neuvostoliittolaiset itse toteuttamastaan Katynin joukkomurhasta.)

Jan Karski muistelee käyntiään presidentti Rooseveltin puheilla. Kun Karski kertoo Varsovan geton tapahtumista, Roosevelt peittää haukotuksen. Rooseveltin puolustukseksi on syytä muistaa, että tämä on fiktiivinen osuus tässä romaanissa. Karskin tunnetta siitä, että häntä ei haluttu kuulla, kohtaus kuitenkin kuvittaa onnistuneesti.

Onko tällaisia kirjoja syytä kirjoittaa tai lukea? Onko tämä nyt sitä "holohölinää", josta tämänhetkinen Suomen eduskunnan puhemies vaikuttaa saaneen kyllikseen? Annetaan kirjailija Yannick Haenelin vastata Jan Karskin suulla:

Ajattelin, että Roosevelt avustajineen oli tahallaan tukkinut korvansa, kuten Odysseuksen matkakumppanit tekivät seireenit ohittaessaan. Ajattelin, että he eivät halunneet kuulla, koska halusivat suojautua pahalta. Tuona iltana aloin ounastella, että kun kääntää selkänsä pahalle ja kieltäytyy kuulemasta sen olemassaoloa, tulee itse osaksi sitä. Niistä, jotka kieltäytyvät kuulemasta, että pahuutta on, tulee pahan rikostovereita.

Suomennos on hyvä, jos lukija ei edes kiinnitä siihen huomiota. Kirsi Kinnusen työn jälki oli tässä suhteessa moitteetonta.

Romaania on käsitelty perusteellisesti myös blogissa Café Voltaire.

Yannick Haenel, Jan Karski. Like 2010. Samannimisestä ranskankielisestä alkuteoksesta (2009) suomentanut Kirsi Kinnunen. Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen. 189 s.