Anatole France: Teatteritarina

Äskettäin lukemassani Georges Bernanosin romaanissa esiintyi henkilö, jonka mallina kirjailija oli käyttänyt Anatole Francea. France oli saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1921 ja kuollut vuonna 1924, kaksi vuotta ennen Bernanosin romaanin julkaisua. Bernanos ei muistanut vanhempaa kollegaa hyvällä: Anatole Francen ironinen elämänasenne ja vakavuuden puute olivat selvästi ärsyttäneet Bernanosia.

Luin nuorena useita Anatole Francen kirjoja ja pidin erityisesti Ranskan historiaa parodian keinoin käsittelevästä romaanista Pingviinien saari. Siinä likinäköinen pyhä mies tulee vahingossa kastaneeksi joukon pingviinejä. Tästä syntyneen teologisen ongelman Jumala ratkaisee muuttamalla pingviinit ihmisiksi. Romaani kertoo sitten pingviinien historian muinaisista ajoista nykypäivään. Onpa mukana myös ennustus tulevasta.

Georges Bernanos ei varmaan halunnut houkutella lukijoita Anatole Francen teosten pariin, mutta niin tässä nyt kävi. Omasta hyllystäni löysin tämän pikkuisen Teatteritarinan, jonka France julkaisi romaanina vuonna 1903 alun perin aikakauslehdissä ilmestyneiden kertomusten pohjalta. Suomennos ilmestyi vuonna 1926.

Teatteriväkeä ja heidän lähipiiriään kuvaava tapakomedia pilailee ennen kaikkea sukupuolimoraalin kustannuksella. Teatteriväki kuvataan juoruilevaksi ja iloluontoiseksi porukaksi, joka mieluusti pistää dramaattisen valheen totuuden edelle. Teoksessa viitataan kunnioittavasti Ranskan teatteritaiteen suuriin nimiin, Racineen ja ennen kaikkea Molièreen, jonka näytelmästä Naisten koulu romaanin päähenkilö, näyttelijätär Félicie Nanteuil, lausuu pitkät pätkät rakastetulleen. Suomennettuun teokseen nämä otteet on jostain syystä jätetty ranskaksi.

Juonipaljastuksia on taas luvassa.

Félicie Nanteuil, Odéon-teatterin nouseva tähti, on aloittanut suhteen ulkoministeriön nuoren diplomaatin, Robert de Lignyn, kanssa. Nuoren rakkauden nousut ja laskut muodostavat suuren osan romaanin juonesta. 

Molemmilla on ollut aikaisempiakin rakkaussuhteita. Félicie toteaa kuin itsestäänselvyyden, että hänen teatteritaiteen opettajansa on perinyt korvauksen opetuksestaan. Toimeentulon takia hänellä on myös ollut vanhempi tukija. Ongelmaksi muodostuu ainoastaan saman teatterin näyttelijä Chevalier, joka ei halua luopua Féliciestä. 

Chevalier jäljittää Félicietä ja Robertia ja ampuu itsensä heidän lemmenpesänsä ovelle lausuttuaan kohtalokkaat sanat: "Minä kiellän teidät kuulumasta toisillenne. Se on viimeinen tahtoni. Hyvästi, Félicie!"

Järkyttynyt Félicie alkaa nähdä unia ja näkyjä, joissa Chevalier esiintyy. Chevalier myös ilmestyy hänelle aina, kun hän yrittää intiimiä kanssakäymistä Robertin kanssa. Ei auta, vaikka hän vainajaa lepyttääkseen vie ruusuja Chevalierin haudalle. Hän toteaakin, että Chevalier on kaikkialla muualla paitsi haudassaan.

Robert on aluksi kärsivällinen, mutta arvelee sitten, että Félicie ei aidosti rakastakaan häntä. Hän ottaa vastaan virkapaikan Haagista. Yllätyksekseen Robert huomaa, että hänen kiinnostuksensa toisiin naisiin on kadonnut. Silloinkin kun hän antautuu suhteisiin heidän kanssaan, hän etsii heistä vain Félicietä.

Romaanin suhtautuminen sukupuolimoraaliin on huvittunut. On syytä huomata, että Félicie ei haaveile avioliitosta Robertin kanssa. Se ei kertaakaan käy edes hänen mielessään. Hän asuu yhdessä leskiäitinsä kanssa ja noudattaa tämän antamaa mallia. Äidin rakastajat, jotka myös huolehtivat äidin toimeentulosta, vaihtuvat useaan otteeseen romaanin mittaan. Äiti hehkuu ja nuorentuu suhteistaan samaan aikaan, kun kieltäymyksessä elävä Félicie riutuu.

Mustasukkaisuus on romaanissa selvä pahe. Lievänä se voi ryydittää suhdetta, mutta sille ei saa antaa valtaa. Chevalierin kohtalo on tästä selvä varoitus. Esimerkiksi Robert ei oikeastaan tunne mustasukkaisuutta Félicien aiemmista rakastajista. Hän on närkästynyt näiden kehnosta tasosta, joka heijastuu ikävästi häneen itseensä.

Félicien ja Robertin suhteen rinnalla kuvataan myös teatterilaisten elämää: näytelmien harjoituksia ja niiden ohessa kerrottuja anekdootteja. Teatteriväki haluaa järjestää Chevalierille kunnon hautajaiset, vaikka kollega ei olekaan ollut erityisen pidetty tai lahjakas. Kirkko ei kuitenkaan halua antaa itsemurhaajalle sielunmessua eikä hautapaikkaa.

Avuksi värvätään teatterin lääkäri, tohtori Trublet, josta teatterilaiset käyttävät nimitystä Sokrates. Sokrates suostuu kirjoittamaan lausunnon, jonka mukaan Chevalier on tehnyt tekonsa mielenhäiriössä. Varsinainen synti on nimittäin epätoivo. Jos itsemurhan syynä on mielenhäiriö tai kuume, kirkolliset menot voivat tapahtua esteettä.

Tohtori Sokrates tosin on sitä mieltä, että kaikki ihmisten toiminta on edesvastuutonta, joten kaikille voitaisiin saman tien kirjoittaa vapautus teoistaan. Kirkon mielipiteistä hän ei piittaa. "Katolilaisuus on uskonnollisen välinpitämättömyyden hyväksyttävin muoto", hän toteaa. Kun teatterin johtaja sanoo uskovansa tahtoon, moraaliseen edesvastuuseen ja hyvän ja pahan eroon, Sokrates vastaa: "Nuo ajatukset ovat typeriä, kunnioitettavia ja terveellisiä. Ihmiset ovat tunteneet, että ilman noita ajatuksia he tulisivat hulluiksi. He saattoivat valita ainoastaan joko typeryyden tai hulluuden, ja he ovat järkevästi valinneet typeryyden. Sellainen on moraalisten ideain perusta."

Sokrateen pitkähköihin ja välillä melko viihdyttäviin yksinpuheluihin kirjailija on luultavasti sijoittanut omia aatteitaan moraalin relativismista ja universaalista determinismistä. 

Chevalierille siis loppujen lopuksi järjestetään sielunmessu ja hautajaiset. Hän saa "täyden huoneen" Panthéonissa. Sielunmessun ajan teatterilaiset juoruilevat, keksivät valheita ja hakkailevat. Sama meno jatkuu ruumissaatossa Montparnassen hautausmaalle. 

Rakastavaiset Félicie ja Robert yrittävät vielä paluuta yhteen, mutta toteavat sen mahdottomaksi. Lopussa näyttää siltä, että Félicielle jää lohduksi ainoastaan teatteritaide. Hän on siirtynyt Odéonista arvostetumpaan Comédie-Françaiseen.

Minulle tuli mieleen toinenkin tulkinta tähän Félicien tarinaan. Aivan romaanin alussa Félicie mainitsee, että muuan toinen naisnäyttelijä, Jeanne Perrin, oli hakkaillut häntä lavalla. Hän toteaa sen olleen vastenmielistä. Paikalla oleileva tohtori Trublet selittää naisten kiintymyksen naisiin kertomalla antiikista tutun pallovertauksen, jonka näytelmäkirjailija Aristofanes esittää Platonin teoksessa Pidot. Sen, että ihmiset alun perin olivat pallon muotoisia ja heillä oli kaksi päätä, neljä jalkaa ja neljä kättä. Pallot muodostuivat joko kahdesta miehestä, kahdesta naisesta tai miehestä ja naisesta. Jumalat päättivät heikentää ihmisiä jakamalla heidät kahtia. Puoliskot etsivät alati toisiaan. "Miehet, jotka syntyivät noiden kaksineuvoisten jakautumisesta, lempivät naisia; naiset, jotka ovat samaa alkujuurta, rakastavat miehiä. Mutta naiset, jotka syntyivät alkuperäisten naisten jakaantuessa, eivät kiinnitä huomiotansa miehiin, vaan tuntevat vetovoimaa naisia kohtaan."

Huvittavasti Trublet kertoo "jättäneensä siitä erään osan pois". Miesten homoseksuaalisuuden mainitseminen oli siis liian arkaluontoista, toisin kuin naisten. 

Aihe jää vaivaamaan Félicietä. Hän seurailee tarkasti neiti Jeanne Perrinin seurustelua toisten naisten kanssa. Félicie kyselee usein, eikö sellainen muiden mielestä ole luonnotonta.

Romaanin lopussa, juuri ennen viimeistä tapaamistaan Robertin kanssa, Félicie pohtii mielessään ihmisen olemusta. Lukijalta, joka jo ennakoi rakastavaisten kohtaamista, tämä pieni kappale saattaa jäädä huomiotta. Ilmiselvästi Féliciellä on mielessään kahtia jakaantunut palloihminen:

 "Miksi ihminen on luotu näin: että hänellä on pää, käsivarret, jalat ja kädet? Miksi juuri näin eikä toisin. Tämä on hullunkurista."

     Sillä hetkellä ihmisen muoto tuntui hänestä mielivaltaiselta, kummalliselta ja oudolta. Mutta hänen hämmästyksensä lakkasi pian. Hän katseli itseänsä mielistyneenä. Hänessä oli elävä ja syvä rakkaus omaan ruumiiseensa. Hän paljasti rintansa, piti niitä sirosti kädessänsä, katseli niitä hellästi peilistä, ikäänkuin ne eivät olisikaan olleet hänen ruumiinsa osia, vaan hänelle kuuluvia esineitä; kuin kaksi elävää olentoa, kuin kyyhkysparvi.

     Hymyiltyään niille hän meni vuoteeseensa. Kun hän aamulla heräsi myöhään, oli hän hiukan hämmästynyt havaitessaan makaavansakin yksin. Joskus hän unessa muuttui kaksoisolennoksi, ja kun hän silloin tunsi oman lihansa, haaveili hän, että joku nainen hyväili häntä.

Ehkäpä Félicie ei vielä olekaan löytänyt omaa pallonpuoliskoaan. Se selittäisi sen, miksi rakkaustarina Robertin kanssa tuntuu lukijastakin loppujen lopuksi yhdentekevältä.

-----------   ------------  -----------  ------------   ------------

Haluan vielä tässä jakaa ranskalaisiin sukunimiin liittyvän havaintoni. Romaanissa mainitaan, että Félicien äiti on muuttanut sukunimensä muotoon Nanteuil. Alun perin se on ollut Nanteau. Tämä maininta toi mieleeni ranskalaisen tv-sarjan Dix pour cent, jota Suomessa esitettiin nimellä Agentit. Yksi sen päähenkilöistä käyttää sukunimeä Martel, vaikka myöhemmin käy ilmi, että se on alun perin ollut Marteau. 

Vasaraa tarkoittavalla marteau-sanalla on sivumerkitys 'tomppeli', mutta asiassa on muutakin. Miksi Nanteuil ja Martel kuulostavat hienommilta? No siksi, että ne ovat vanhojen sukujen nimiä. Niissä on hyvällä tavalla ajan patinaa.

Anatole France, Teatteritarina. Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta 1926. Ranskankielisestä alkuteoksesta Histoire comique (1903) suomentanut T. Halme. 160 s.

Georges Bernanos: Sous le soleil de Satan

Kun kirjailija antaa esikoisromaanilleen nimen Saatanan auringon alla, voi päätellä, että hänellä on vakavaa sanottavaa ja ettei hän päästä lukijaa helpolla. Georges Bernanos (1888–1948) kertoo päähenkilönsä suulla, että Paholainen hallitsee tämän maailman ruhtinaana. Romaani muistuttaa höyrykattilaa, jonka sisäinen paine uhkaa purkautua räjähdykseksi.

Kirjailijan vahva näkemys tulee selväksi. Siinä on kuitenkin se ongelma, että romaanin henkilöiden vapaus kaventuu. Osa heistä joutuu aatteidensa – tai niiden puutteiden – edustajiksi. Ainoastaan romaanin päähenkilö, maalaispappi Donissan, on kaikessa ristiriitaisuudessaan hahmo, joka ei täysin taivu ennalta määrättyyn rooliinsa "Lumbresin pyhimyksenä". Donissan herättää lukijassa sekä sääliä että ihailua. 

Kirjailija kipuilee selvästi myös valitsemansa välineen kanssa. Hän ei piittaa kaunokirjallisuuden konventioista. Kuvaavaa on, että romaanin kaikkitietävä kertoja huudahtaa teoksen loppupuolella: "Älköön Lumbresin sankarillinen pyhimys koskaan päätykö romaanihenkilöksi!"  

Aikamääreiden epämääräisyys on hämmentävää, aivan kuin maallinen ajanlasku olisi yhdentekevää tässä kärsivien sielujen maailmankaikkeudessa. Tapahtumien järjestyksen ja keston päätteleminen jää toisinaan lukijan tehtäväksi. Romaanin kertoja myös viittaa yllättäen tapahtumiin, jotka tapahtuvat vasta parikymmentä vuotta myöhemmin. Toisinaan Bernanos osoittaa ajan kulun jättämällä tyhjän rivin. Toisaalta hän käyttää samaa keinoa myös painottaakseen lausetta tai kappaletta.  

Romaanin tapahtumien tarkka ajoittaminen on mahdotonta, mutta todennäköisesti siinä eletään 1900-luvun ensimmäisiä vuosikymmeniä, siis vuosikymmen tai pari ennen romaanin ilmestymistä vuonna 1926.

Bernanos on laatinut tarinan, jossa on yllin kyllin draamaa, mutta hän on tehokas hidastelemaan ja syömään pois jännitteen. Tavallinen maallikkolukija – kaltaiseni – väsyy teologisiin keskusteluihin, joita papit tässä käyvät vähän väliä – ja mikäli sopivaa pappia ei ole käsillä, kirjailija pistää kaikkitietävän kertojan ruotimaan teologian hienouksia.

Kerron jatkossa romaanin juonesta, joten sisältövaroitus tässä kohden on paikallaan. Selostus jättää suurimmaksi osaksi huomiotta teologiset pohdinnat, jotka ovat keskeisessä osassa, mutta joiden analysointiin minun rahkeeni eivät riitä.

Prologue: Histoire de Mouchette

Sous le soleil de Satan alkaa pitkällä esinäytöksellä joka on nimetty Mouchetten tarinaksi (Histoire de Mouchette). Sitä ei pidä sekoittaa suomeksikin julkaistuun Bernanosin pienoisromaaniin Mouchette (Nouvelle histoire de Mouchette). Nimi Mouchette ('Pikku Kärpänen') on selvästi vedonnut kirjailijaan – ehkä siksi, että Raamatussakin esiintyvä Beelsebub on käännettävissä 'kärpästen herraksi'.

Mouchette on oluenpanija Malorthyn 16-vuotiaan Germaine-tyttären kutsumanimi. Mouchette odottaa lasta ja kieltäytyy paljastamasta isää vanhemmilleen. Raivostunut isä painuu markiisi de Cadignanin puheille ja syyttää tätä lapsensa viettelemisestä – täysin aiheesta, kuten myöhemmin käy ilmi. Cadignan ei tunnusta, mutta säikähtää sen verran, että alkaa suunnitella tapoja hyvittää tekonsa.

Yöllä myös Mouchette hiipii salaa markiisin luo. Köyhtynyt markiisi lupaa Mouchettelle kolmanneksen valmistelemansa kiinteistökaupan tuotosta. Korvaus ei tyydytä Mouchettea. Hän on lapsellisesti elätellyt kuvitelmaa avioliitosta. Markiisia loukatakseen Mouchette alkaa kertoa asioita, joissa valhe ja tosi sekoittuvat. Emme voi tässä vaiheessa tietää, onko totta, että Mouchettella on ollut suhde myös tohtori Gallet'n kanssa, kuten hän väittää. Romaanin kertoja toteaa, että Mouchette on valehdellut lapsesta asti. Pahuus on ollut hänessä läsnä. Valheiden keksiminen tuo hänelle outoa mustaa iloa. 

Markiisi suuttuu ja raiskaa, tai ainakin yrittää raiskata, tytön. Mouchette tappaa markiisin ampumalla tätä kaulaan markiisin omalla pistoolilla.

Seuraavassa kohtauksessa Mouchette on myöhään illalla tohtori Gallet'n vastaanottohuoneessa tämän kotitalossa. Cadignanin kuolemasta on kulunut ehkä muutamia päiviä. Se on todettu itsemurhaksi. Gallet on itse tutkinut ruumiin. 

Mouchette pyytää lääkäriä tekemään abortin ja vihjaa, että lapsi on Gallet'n. Heillä on todellakin ollut sukupuolisuhde, mutta Gallet tietää olleensa varovainen ja että Mouchette valehtelee. Gallet kieltäytyy ryhtymästä aborttiin. Hän pelkää kuitenkin, että hänen vaimonsa saa tietää hänen syrjähypystään.

Vaikka käy ilmi, että Gallet on arvostettu lääkäri, alueensa kansanedustaja ja lainsäätäjä, romaanin kertoja käyttää tohtori Gallet'sta tuon tuostakin vähättelevää nimitystä "maalaislääkäri". Vähättelyyn onkin syytä. Gallet ajattelee vain itseään.

Mouchette pilkkaa tohtoria, joka "pelkää vaimoaan mutta ei helvettiä". Hän kertoo rakastaneensa tohtorissa juuri hänen paheellisuuttaan. Mouchette myös kertoo surmanneensa markiisi de Cadignanin. Järkyttynyt lääkäri ymmärtää, että Mouchette puhuu totta, koska Mouchette pystyy kertomaan teon yksityiskohdat. Tunnustaminen helpottaa Mouchettea, ja hän alkaa itkeä kovaan ääneen. 

Lääkärin poika ja vaimo saapuvat paikalle, jolloin lääkäri tainnuttaa Mouchetten nopeasti eetterillä. Hänet viedään oikopäätä parantolaan, josta hän pääsee pois kuukauden kuluttua "täysin parantuneena" – synnytettyään kuolleen vauvan.

Première partie: La tentation du désespoir (Ensimmäinen osa: Epätoivon houkutus)

Luku alkaa kahden vanhan kirkonmiehen keskustelusta jouluyönä. Tässä keskustelussa romaanin päähenkilöä – heidän alaistaan – kuvaillaan ensimmäisen kerran. Hänen nimensä – Donissan – mainitaan vasta pari sivua myöhemmin. Hän on "iso leveäharteinen poika, jonka naiivi hyväntahtoisuus raastaa hermoja, vielä tylsempi koska on hienotunteinen, piilottelee punaisia käsiään, lepuuttelee raudoitettuja kenkiään, pehmentää ääntään kuin puhuisi hevosille ja härille". 

"Koulutuksesta ei häivähdystäkään. Tietoa tuskin tarpeeksi lukeakseen tyydyttävästi rukouskirjaa. Epäilemättä hän piti messunsa kiitettävällä hurskaudella, mutta niin hitaasti, niin kömpelösti, että hikoilin kopissani, jossa oli vielä pirullisen kylmä."

Vanhemmat papit myös tietävät, että Donissan pahoinpitelee ja kiduttaa itseään. Herkimpien lukijoiden kannattaa jättää väliin veriset kohtaukset. Donissania moititaan tästä useaan otteeseen, ja hän antaa ymmärtää luopuneensa tavasta. Romaanin loppusivuilla paljastuu, että tässä suhteessa Donissan ei ole ollut aivan rehellinen. Myöhemmin paljastuu, että Donissan on myös nukkunut vain vähän ja käyttänyt tämän ajan perehtymällä syvällisesti hengelliseen kirjallisuuteen. Hänen yksinkertainen puhetapansa on hämännyt eleganttiin ilmaisuun pyrkiviä kirkonmiehiä. Muutamat heistä oppivat myöhemmin ymmärtämään ja arvostamaan Donissanin omalaatuista nöyryyden ja ehdottomuuden sekoitusta.

Nuoren papin elämä muuttuu ratkaisevasti, kun hänet eräänä pääsiäisenä pyydetään avuksi toiseen seurakuntaan kuulemaan ripittäytymisiä. Hän itse kertoo myöhemmin, että hän ei ollut nuorena tutustunut pahuuteen muuten kuin synnintekijöiden tunnustuksissa. 

Pitkällä öisellä patikkamatkalla toiseen seurakuntaan Donissan eksyy. Hän kiertää kehää, palelee, väsyy, nukahtaakin ehkä. Yhtäkkiä hänen rinnalleen ilmaantuu pieni mies, joka kertoo matkustelevansa hevoskauppiaan asioilla. Mies kertoo tuntevansa maaston kuin omat taskunsa. Hän ehdottaa lepohetkeä hiilenpolttajien majassa, jossa on tulisija. Pian Donissanille selviää, että hänen matkakumppaninsa on itse Saatana.

Paholaisen ensikosketus on lähes eroottinen.

Une bras ceignait ses reins d'une étreinte lente, douce, irrésistible. Il laissa retomber tout à fait sa tête, pressée au creux de l'épaule et du cou, étroitement. Si étroitement qu'il sentait sur son front et sur ses joues la chaleur de l'haleine.

     - Dors sur moi, nourrisson de mon cœur, continuait la voix sur le même ton. Tiens-moi ferme, bête stupide, petit prêtre, mon camarade. Repose-toi. Je t'ai bien cherché, bien chassé. Te voilà. Comme tu m'aimes ! Mais comme tu m'aimerais mieux encore, car je ne suis pas près de t'abandonner, mon chérubin, gueux tonsuré, vieux compagnon pour toujours !

Käsi kietoi hänen vyötäisensä hitaaseen, lempeään, vastustamattomaan syleilyyn. Hän antoi päänsä painua kokonaan alas, painettuna tiukasti olkapään ja kaulan syvennykseen. Niin tiukasti, että hän tunsi otsallaan ja poskillaan hengityksen lämmön. – Nuku minua vasten, sydämeni pienokainen, jatkoi ääni samaan sävyyn. Pidä minusta lujasti kiinni, tyhmä peto, pikku pappi, toverini. Lepää. Olen etsinyt sinua kovasti, ajanut takaa. Tässä sinä nyt olet. Kuinka rakastatkaan minua! Mutta kuinka paljon enemmän rakastaisitkaan minua, sillä en aio hylätä sinua, kerubini, ajeltupäinen kerjäläinen, vanha kumppanini ikuisesti!

Paholainen houkuttelee pappia puolelleen, mutta luopuu kun ei pysty murtamaan tämän tahtoa. Paholainen kuitenkin vihjaa, että he tapaavat vielä uudestaan. Hän jättää Donissanille lahjan nähdä ihmisten sieluun.

Ohikulkijat löytävät papin tienposkesta pyörtyneenä. Donissan miettii, onko nähnyt unta tai tullut hulluksi, mutta uskoo yliluonnolliseen kohtaamiseen, kun huomaa pystyvänsä tulkitsemaan ihmisten sielun tilaa.

Tässä vaiheessa Mouchetten ja Donissanin tarinat yhtyvät. Pappi kohtaa Mouchetten kaupungin ulkopuolella. Mouchette on tavalliseen tapaansa valmis pilkkaamaan, mutta vakavoituu pian kun huomaa, että Donissan tuntee hänen salatut tekonsa. Donissan pitää tytölle väkevän puhuttelun, jonka ytimenä on, että niin kauan kuin Mouchette pitää kiinni Saatanasta, hänellä ei ole vapaata tahtoa.

Mouchette palaa kotiinsa tuskaisena ja eristäytyy makuuhuoneeseensa. Hengellisen painin jälkeen hän kääntyy pois Jumalan armosta ja palaa Saatanan huomaan. Hänen mieleensä tulee syvä rauha. "Helvetilläkin on omat luostarinsa", toteaa romaanin kertoja. Mouchette menee kylpyhuoneeseen ja leikkaa kurkkunsa auki isänsä partaveitsellä.

Romaanissa on taas hypähdys ajassa. Käy ilmi, että Donissan on kantanut Mouchetten verisen ruumiin kirkkoon ja aiheuttanut skandaalin. Donissan on määrätty hoitoon ja sen jälkeen hän on ollut luostarissa. Lopulta hänen hoidettavakseen on uskottu pieni Lumbresin seurakunta.

Deuxième partie: Le saint de Lumbres (Toinen osa: Lumbresin pyhimys)

Romaanin jälkimmäisessä jaksossa kerrotaan Donissanin viimeisistä vaiheista ja hänen mahdollisesti tekemästään ihmeestä. Kertoja viittaa usein siihen, että Donissanin kuolemasta on kulunut jo pitemmän aikaa. Mukana on hänet tunteneiden ihmisten lausuntoja. Mainitaan myös, että on tehty ylemmän kirkollisen tahon määräämä tutkimus, jonka tuloksista osa on tuhottu. Kertoja myös astuu lähes itse näkyviin todetessaan, että  “meillä on joitakin hänen saarnojaan, ja hänen poikkeuksellisten tunnustustensa muisto elää yhä vahvasti eräiden sydämissä”. Kertomuksessa on paikoin pyhimyslegendan sävyjä.

Vanha Donissan on osittain särkynyt mies. Hän uskoo vankasti Paholaisen todellisuuteen ja pelkää pimeää. Paholainen kulkee hänen mukanaan. Hän ei voi häätää Paholaista sydämestään, koska silloin toisten sydämet olisivat vaarassa. Saarnoissaan hän antaa kuulijoilleen rauhan, jota ei itse tunne. Lähes leikkisään sävyyn kertoja toteaa, että Lumbresin pappirukka tietää paljon asioita, joista Sorbonnessa ei tiedetä.

Donissan on vierailulla Luzarnesin papin luona. Tämä pappi, nimeltään Sabiroux, on järkiperäinen mies, entinen kemianopettaja. Hänet tarvitaan kertomukseen epäilijäksi ja luotettavaksi todistajaksi.

Naapurikylästä tullaan noutamaan Donissania. Vanhemmat uskovat, että hän voisi parantaa heidän ainoan poikansa, joka on sairastunut aivokalvontulehdukseen. 

Kun Sabiroux ja Donissan saapuvat perille, lapsi on jo kuollut. Papit lähtevät jo paluumatkalle, kun Donissan saa varmuuden, että ihme voisi olla mahdollinen. Takellellen hän toteaa Sabiroux'lle, että hän uskoo – hänen on uskottava – että tämä varmuus tulee Jumalalta.

Miehet palaavat surutaloon. Donissan sulkeutuu yksin huoneeseen, jossa kuollut lapsi makaa vuoteella. Dramaattisesti kuvatun henkisen kamppailun jälkeen Donissan nostaa lapsen käsiinsä. Hän tuntee lämmön palaavan pieneen kehoon ja näkee silmien aukenevan. Hänen takaansa kuuluu huuto – lapsen äiti on hiipinyt salaa huoneeseen – ja kovaääninen nauru. Donissan ryntää ulos. Paholainen on petkuttanut hänet ottamaan omiin käsiinsä vallan, joka kuuluu vain Jumalalle.

Romaani ei suoraan kerro, että ihmettä ei tapahtunut. Siinä kuitenkin todetaan, että ainoa ihme, joka voidaan suoraan liittää Donissaniin, on henkisesti järkkyneen äidin ihmeellinen parantuminen. Tämänkin voidaan päätellä tapahtuneen vasta Donissanin kuoleman jälkeen.

Romaanin lopussa tapahtuu vielä yllättävä näkökulman vaihdos. Sen loppuosa kertoo kuuluisan kirjailijan vierailusta Lumbresissa heti Donissanin epäonnistuneen ihmeteon jälkeen. Antoine Saint-Marin on kaikenkattavasta ironiastaan tunnettu agnostikko. Hän on 70-vuotias Ranskan akatemian jäsen. Saint-Marinin mallina Bernanos käytti nobelkirjailija Anatole Francea, jota Bernanos ei suuresti arvostanut. Kirjailijan vakavuuden puute – tässä romaanissa Saint-Marinista käytetään toistuvasti nimitystä "ilveilijä" – luultavasti ärsytti vakaumuksellista katolista. Anatole Francen kirjat oli vuonna 1922 – neljä vuotta ennen Bernanosin romaanin julkaisua – liitetty katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen luetteloon.

Kirjailija haluaa tavata arvostetun papin. Donissania ei heti löydy, mutta kirjailijan annetaan tutustua hänen askeettiseen makuuhuoneeseensa. Risti, nahkaruoska ja veritahra seinällä järkyttävät Saint-Marinia. Hänet jätetään yksin kirkkoon odottelemaan, kun muut etsivät Donissania. “Pyhyys, hän myöntää itselleen, kuten kaikki tässä maailmassa, on kaunista vain näyttämöllä; kulissien takana on iljettävää ja rumaa.”

Kirjailija suunnittelee mielessään viimeistä teostaan, jossa hän voisi tehdä jonkinlaisen kompromissin kirkon opetusten kanssa. Uskon tuoma rauha houkuttelee häntä. Ripittäytymisessäkin voi nähdä jotain psykologisesti mielekästä. Uteliaisuuttaan hän kurkistaa rippituoliin ja löytää sieltä Donissanin ruumiin. Pappi on ankaran henkisen ponnistuksensa jälkeen saanut sydänkohtauksen.

Luin romaanin kriittisen laitoksen, johon on palautettu siitä ennen alkuperäistä julkaisua poistetut osat. Poistoja teki kolme eri lukijaa. Suurin osa oli yksinkertaisia parannuksia oikeakielisyyteen. Jonkin verran oli poistettu myös kertojan väliintuloa dramaattisissa osuuksissa. Romaanin esipuheessa mainitaan, että yksi lukijoista teki poistoja myös opillisista syistä. Ankaran uskonnollinen lukija ei ollut sulattanut sitä, että paholainen voi olla mukana papin ihailussa pyhimystä kohtaan saati läsnä pyhimyksen sielussa.

Jollain tavalla ymmärrän, että Bernanos antoi kustantamon lukijoille vapaat kädet. Sen täytyi johtua siitä, millainen sielullinen kamppailu kirjan kirjoittaminen oli ollut. Hänen höyrykattilansa oli nyt päästänyt ulos paineensa. Hän oli menettänyt kiinnostuksensa.

Tätä kirjaa olisi ollut vaikea lukea kovin kriittisellä asenteella. Mieleni ei tehnyt pilkata kirjailijan vakaata uskoa ja kunnioitettavaa pyrkimystä. En halunnut myöskään nähdä symboleja siellä missä kirjailija kertoi kokemastaan todellisuudesta. Tuskin kuitenkaan ihan heti tartun toiseen tämänkaltaiseen kirjaan. Olen samaa mieltä irlantilaisen kirjailijan Colm Tóibínin kanssa, joka on maininnut, että Jumala muodostaa ongelman romaanikirjailijalle: "Romaani viihtyy paremmin maallisessa tilassa, jossa ihmiset kärsivät kuolevaisten vaivoista ja epäonnistumisista, jossa heidän pyrkimyksensä ovat aineellisia ja toiveensa käsin kosketeltavia."

Le Monde -lehden listalla kaikkien aikojen mieleenpainuvimmista kirjoista Sous le soleil de Satan on sijalla 45. Arvelen tosin, että kirjan pohjalta tehty elokuva, jonka ohjasi Maurice Pialat ja joka voitti Kultaisen palmun Cannesissa vuonna 1987, on ollut monien kirjaa äänestäneiden mielessä. Elokuvassa oli pakko jättää pois lavertelu ja keskittyä henkilöihin ja tapahtumiin.

Georges Bernanos, Sous le soleil de Satan. Première édition conforme au manuscrit original révélé par René Guise et Pierre Gille et comportant de nombreaux passages retranchés des éditions. Texte etabli et annoté par William Bush. Avant-propos de William Bush. France Loisirs 1987. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1926. Tämä kriittinen laitos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1982. Kansikuva: otos romaaniin pohjautuvasta elokuvasta, jonka ohjasi Maurice Pialat. 349 s.

Isabel Colegate: The Shooting Party

Downton Abbey -televisiosarjalla on Suomessakin paljon ystäviä. Kun uutta tuotantokautta tai elokuvaa ei ole näköpiirissä, sarjan ystävät voisivat löytää lohtua tästä englantilaiseen kartanoon sijoittuvasta Isabel Colegaten (1931–2023) romaanista, joka julkaistiin alun perin vuonna 1980. Elokuvaversio sai ensi-iltansa vuonna 1985. Brittinäyttelijä James Mason teki siinä viimeisen elokuvaroolinsa.

Romaanin tapahtumat keskittyvät yhteen viikonloppuun lokakuun lopulla vuonna 1913. Siinä on tavalla tai toisella mukana suurin piirtein kaikki, mitä sisältyisi sosiologiseen raporttiin brittiläisestä yhteiskunnasta ja ennen kaikkea englantilaisesta maaseudusta juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa: maaseudun perinteisen elämäntavan murros, suhtautuminen tilattoman väestön äänioikeuteen, naisten roolin vapautuminen, Irlannin itsenäisyyskamppailu, buurisodan aiheuttama trauma, sosialismin eteneminen intellektuellien ja teollisuusväestön parissa, eläinten oikeuksien esiin tuominen.

Romaanin henkilöt vaikuttavat aluksi samasta sosiologisesta raportista napatuilta ihmistyypeiltä. Muutamat olivat lähes karikatyyreja. Romaanin viimeisen luvun jälkeen minulla oli kuitenkin vettä silmissä. Jotain oli tapahtunut. Ihmistyypeistä oli tullut yksilöitä, joiden kohtaloon lukija oli sitoutunut omilla tunteillaan.

Syksyn suureen metsästykseen, jossa ammuttiin pääasiassa kesän aikana kasvatettuja fasaaneja, osallistui kaikkiaan noin sata henkeä, kun mukaan laskettiin vieraiden ja oman väen lisäksi kartanon palvelijat ja ajomiehiksi värvätyt kylän asukkaat. Ennen tärkeimmän metsästyspäivän viimeistä ajoa saaliiksi oli saatu viisisataaneljä fasaania, muutamia jäniksiä, kaniineja ja lehtokurppia sekä yksi närhi. 

Romaanin lukuisiin juoniin näyttää aluksi sisältyvän vain kevyttä dramatiikkaa. Muutaman ihmisen rahahuolet, yhden pelivelat; ampujien keskinäinen kilpailu joka toistuu myös heidän lataajiensa välillä; rakkauskirje joka päätyy väärälle ihmiselle; lemmikkisorsa joka on kateissa ja uhkaa tulla ammutuksi. Jo romaanin alussa viitataan kuitenkin myös vakavaan metsästysonnettomuuteen, joka olisi voinut aiheuttaa enemmän kohua, ellei alkava sota olisi painanut tapahtumaa taka-alalle.

Romaanissa on kaikkitietävä kertoja, joka luontevasti liikkuu useiden henkilöiden ajatuksiin. Yhteiskunnan eri kerrokset tulevat valaistuksi sisältäpäin. Kartanon yläluokan lisäksi kuvataan salametsästäjää, riistanvartijaa ja hänen poikaansa sekä kartanon ja vieraiden palvelusväkeä. Mukana on myös kartanon omistajien lastenlapsia sekä muutamia kylän asukkaiden lapsia. 

Melko paljon huomiota saa entinen opettaja, joka on omaksunut vaikutteita tolstoilaisuudesta ja sosialismista. Hän epäonnistuu yrityksissään käännyttää salametsästäjän kasvissyöjäksi ja palkolliset pubissa tilattoman väestön äänioikeuden taakse. Palkolliset ovat sitä mieltä, että jos he saavat äänioikeuden, sen saavat siinä sivussa myös vahingolliset tahot: kaiken maailman kaupunkilaiset, slummien asukkaat ja mustalaiset.

Tämä karikatyyriopettaja kokee suuren muodonmuutoksen, kun hän heti metsästysonnettomuuden jälkeen näkee oman aktivisminsa voimattomuuden ja merkityksettömyyden. Romaanin viimeisessä luvussa, jossa kerrotaan päähenkilöiden vaiheet maailmansodan aikana ja heti sen jälkeen, opettaja on päätynyt munkiksi.  

Pienenä väriläiskänä mukana on unkarilainen Tibor Rakassyi, joka haaveilee puolisokseen kartanonomistajan pojantytärtä Cicelyä. Mannereurooppalaisen aatelismiehen arvomaailma osoittautuu kuitenkin liian vanhoilliseksi Cicelylle, joka edustaa uudenlaista suhtautumista esimerkiksi palveluskuntaan. 

Huvittavalla tavalla tuodaan esiin ihmisten erilaista arkea. Esimerkiksi koiransa kanssa kahdestaan elelevä salametsästäjä Tom Harker selviytyy hyvin niin ruoan hankkimisesta kuin sen valmistamisestakin. Hän myös pyykkää itse vaatteensa. Kartanossa aikuiset ihmiset tarvitsevat apua niin peseytymisessä kuin pukeutumisessakin. 

Sir Randolph Nettlebyn jokavuotinen metsästysviikonloppu kartanossaan Oxfordshiressa kerää paikalle maan parhaat ampujat ja koko joukon muuta yläluokkaa. Edesmennyt kuningas Edward VII oli aiemmin vakiovieras. Sir Randolphin puoliso Minnie viihtyi erityisen hyvin kuninkaan kanssa. Kuinka hyvin, sitä sir Randolph ei ole koskaan selvittänyt. Hän on ollut "mukautuva" aviomies. Hän uskoo, että Minnie on ollut uskollinen, vaikka myöntääkin itselleen, että joskus “kuninkaallinen toive oli saatettu tulkita kuninkaalliseksi käskyksi”.

Sir Randolph kokee raskaasti maaseudun muutoksen ja kartanoiden omistajanvaihdokset. Perinteinen maanviljelys ei enää tuota riittäviä tuloja kartanoiden ylläpitoon. Monet kartanot ovat siirtyneet uusrikkaiden liikemiesten omistukseen. Metsästys on osa perinnettä, jota sir Randolph haluaa pitää yllä. Metsästys on hänelle urheilua mutta ei kilpailua. Kilpailu saaliin määrässä ei ole "herrasmiesmäistä". Tapahtuman ystävällinen luonne ja kaikkien viihtyminen on hänelle tärkeintä.

Sir Randolphin puoliso Minnie kokee maaseutuelämän pitkästyttäväksi. Hän matkustelisi mielellään enemmän. Metsästyksen seuraaminen ei ole hänelle hupia vaan velvollisuus. Kuten niin monet asiat elämässä, hän miettii itsekseen.

Aiemmin lukemassani Isabel Colegaten romaanissa The Summer of the Royal Visit minua viehätti rakkaustarina, jossa voimakas tunteiden palo ei sumentanut asianosaisten järkeä. (Yleensähän kunnon rakkaudeksi ei lasketa suhteita, jotka eivät ole muista piittaamattomia ja itsetuhoisia.) Tässä romaanissa samankaltaisen rakkauden kokevat Olivia Lilburn ja Lionel Stephens.

Olivia on naimisissa liikemies Bob Lilburnin kanssa. Heillä on yksi lapsi. Bobin kiinnostus kohdistuu liiketoimiin ja metsästykseen. Romaanissa hän ei esitä ainoatakaan omaperäistä ajatusta. Olivia on toista maata. Hän sivistää itseään määrätietoisesti. Hänellä on aina kesken ainakin kaksi kirjaa, joista toinen on tietoteos ja toinen kaunokirjallisuutta. Hänen makunsa kirjallisuuden suhteen suuntautuu esimerkiksi Turgeneviin mieluummin kuin ajan suosikkikirjailijaan E. F. Bensoniin.

Olivia saa vastakaikua ajatuksilleen Lionel Stephensiltä. Romaanin alkupuolella he keskustelevat esimerkiksi siitä, kuka määrää miehisyyden säännöt ja kuuluuko niihin tappaminen. Lionel on tavoiteltu poikamies, lincolnshirelaisen kartanonomistajan ainoa poika, jolla on ura pankissa ja lupaava alku politiikassa. Oliviassa hän pian tunnistaa ihannenaisensa. Hänen romanttiseen rakkauskäsitykseensä kuuluu nainen, jota hän voisi palvoa ja jonka puolesta voisi uhrautua. Siihen voi yhdistyä myös fyysinen puoli, josta Lionel ajatuksissaan käyttää ilmausta beastliness ('eläimellisyys') ja johon hän on tutustunut suhteissaan näyttelijättäriin. Olivia ja Lionel tunnustavat melko pian rakkautensa toisilleen.

Lionel on myös loistava ampuja. Hänen taitonsa saa lisäpotkua Olivian rakkaudesta. Kuin huomaamattaan hän ajautuu kilpailuun toisen huippuampujan, Gilbert Hartlipin, kanssa. Kilpailusta seuraa lopulta huolimattomuus ja vakava onnettomuus. 

Parissa seuraavassa kappaleessa on merkittävä juonipaljastus. 

Lionel syyttää itseään harkintakyvyn puutteestaan. Olivia puolestaan katsoo, että he olivat ylittäneet rajan tunnustaessaan toisilleen rakkautensa. Yksi rajan ylitys johti toiseen. Olivia tekee selväksi, että heidän suhteensa ei etene fyysiseksi. 

     'We were allowing ourselves to think extravagances. We were not testing them against reality.'

     'It was not an extravagance. It was true.'

     'It was a dream.'

     'I will always dream it.'

     'But we have to live in the real world, a world with other people in it, not a dream world, with only us.'

Romaanin loppuluku paljastaa, että heidän kirjeenvaihtonsa jatkui ja Olivia kasvatti omat lapsensa Lionelin antaman esimerkin mukaisiksi. Lionel puolestaan pääsi sodassa uhrautumaan rakastettunsa ja isänmaansa puolesta. 

Gilbert Hartlip, Lionelin kilpailija fasaaninmetsästyksessä, kärsii paitsi lähes sairaalloisesta kilpailunhalusta, myös pahasta päänsärystä, jota juuri ammunta hänelle aiheuttaa. Gilbertin puolisolla Alinella on ollut useita sivusuhteita. Tällä hetkellä hänellä on suhde häntä kylmästi kohtelevaan Charlie Farquhariin. Suhde on myös Gilbertin tiedossa. Kun Gilbert hakeutuu illalla puolisonsa seuraan, tämä toteaa kuin sovitun asian: “My dear, it’s not one of our weeks."

Vastaavia sopimuksia näyttää olevan muillakin pareilla, mikä on hieman yllättävää, kun kyseessä on nimenomaan englantilainen yläluokka. Romaani vihjaa, että sopivaisuuden rajoja pidettiin yllä vain julkisuudessa.

Romaani pohtii ansiokkaasti myyttiä, johon englantilaisten käsitys itsestään pohjautuu. Siinä on kyse nostalgiasta ja kaipuusta yksinkertaiseen elämäntapaan ja maaseutuidylliin, jota kosmopolitismi uhkaa. Se, että myytti elää edelleen, kävi selväksi brexitistä käydyssä julkisessa keskustelussa.

Isabel Colegate,  The Shooting Party. Penguin Books 1984. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1980. Kansikuva: otos Alan Bridgesin romaanin pohjalta ohjaamasta elokuvasta. 181 s.

Jean-Philippe Toussaint: TV

Belgialaisen Jean-Philippe Toussaintin (s. 1957) La Télévision ilmestyi alun perin vuonna 1997. Suomeksi se julkaistiin vuonna 2000 Erkki Jukaraisen suomentamana ja napakalla nimellä TV. Romaani on käännetty useille muillekin kielille. 

Romaanin huumori, joka perustuu ristiriitaan sen päähenkilön ja minäkertojan ylimielisen asenteen ja vastuuttoman oikullisen käytöksen välillä, sattui mukavasti minun nauruhermooni, mutta klassikoksi en tätä luonnehtisi. 

Romaanin nimettömäksi jäävä päähenkilö on ranskalainen tai belgialainen taidehistorian professori, joka viettää sapattivuotta Berliinissä laatiakseen tutkielman taiteiden ja poliittisen vallan suhteista. Heinäkuun alussa hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä ovat matkustaneet lomalle Italiaan. Vaimo odottaa perheen toista lasta. Professorin ruutuaika television äärellä on kuin huomaamatta lisääntynyt.

Pysyin kotona melkein kaikki iltapäivät parta ajamattomana ja ylläni kaikkein mukavin vanha villapaita ja katsoin televisiota kolme neljä tuntia peräkkäin, rönötin sohvannurkassa suunnilleen yhtä mukavasti kuin koriinsa käpertynyt kissa, paljasjaloin ja kädet haarojen välissä.

Romaanin päähenkilö päättää luopua television katselusta. Hän uskoo sen käyvän helposti. Voisi kuvitella, että tutkimus alkaa tämän jälkeen edistyä. Ei sinne päinkään. Vapautuneen ajan professori käyttää epämääräiseen haahuiluun Berliinissä: nakuiluun puistossa, uimiseen, seikkailuihin ystävänsä John Doryn kanssa. He päätyvät muun muassa pienlentokoneeseen, jota ohjaa John Doryn nuori naispuolinen ystävätär. John Dory hallitsee "iskemisen taidon" ja hänen naisystävänsä vaihtuvat tiuhaan. Myös kesäleskeksi jääneen professorin katse harhautuu usein viehättäviin naisiin, mutta lähempään kontaktiin hän ei kuitenkaan pyri aktiivisesti.

Televisiostakaan professori ei pääse täysin eroon. Hän antaa itselleen luvan katsoa televisiota muualla kuin kotonaan. Suostuttuaan kastelemaan yläkerran pariskunnan kasveja näiden lomamatkan aikana professori viettää aikaa naapurien makuuhuoneen sängyllä televisiota katsellen. Sanomattakin on selvää, että kasvit jäävät kastelematta. Kiusallinen episodi naapureiden palattua on yksi romaanin koomisista kohokohdista.

Muunkinlaiset ruudut tunkeutuvat päähenkilön elämään: työ edellyttää tietokoneen ruudun tuijottamista, kirjastossa hän tutkii artikkeleita mikrofilmien lukulaitteen ruudulta ja museossa valvontamonitorit kiinnittävät hänen huomionsa. Sanomalehdistäkin hän kääntää esiin tv-osion, joka näyttää olevan jatkuvasti kasvamassa niin, että se uhkaa lopulta nielaista koko lehden.

Aina välillä professori yrittää päästä kiinni tutkimukseensa. Sen erityiseksi kohteeksi on valikoitunut 1500-luvun Italiaan sijoittuva pieni tapahtuma. Anekdootin mukaan keisari Kaarle V poimi lattialta taidemaalari Tizianin pudottaman siveltimen ja ojensi sen takaisin taiteilijalle. Tästä tutkielmansa avainkohtauksesta hän yrittää löytää tietoa – jokseenkin huonolla menestyksellä.

Kuvaavaa on, että professori ei pysty päättämään edes mitä nimeä käyttää taidemaalarista tutkielmassaan: Titien, Vecellio, Tiziano Vecellio, Titien Vecelli, Titien Vecellio, Tizian vai le Titien. Kuten professori aikanaan huomaa TV on läsnä myös hänen tutkimuskohteensa alkukirjaimissa. Saatuaan selville, että Alfred de Musset on kirjoittanut novellin, jossa kuvaa keisarin ja taiteilijan tapaamista, professori käyttää ensin tuntikausia etsimällä kyseistä novellia ja laatii siitä sitten lausetta tutkielmaansa.

Matkalla puistosta kotiin mielessäni oli muotoutunut lauseen alku. Toistelin sitä hiljaa ja sormeni valmistautuivat naputtamaan. "Kun Musset puuttuu novellissaan...." Ei, tuo ei sovi, "puuttuu" ei sovi. Kohotin katseeni kattoon. Ehkä "tarttuu"? Sekään ei sovi. "Kun" vaikuttaa kuitenkin hyvältä. "Kun" on mielestäni moitteeton. Ja "Musset" on yksinkertaisesti Musset, sitä on vaikea parannella. Kun Musset, sanoin puoliääneen. Joo, ei hullumpaa. Nousin seisomaan, astelin työhuoneessa vähän aikaa edestakaisin, avasin lasioven ja menin parvekkeelle miettimään. Kun Musset, toistin hiljaa. Hyvä alku, ei mitään moittimista. Sanoin sen hieman kovemmin: Kun Musset. Nojasin kyynärpääni kaidetta vasten ja kokeilin huutamalla: Kun Musset! Kun Musset! Toistelin sitä parvekkeella. Kun Musset! Hiljaa! kuului äkkiä jostain, voitteko ystävällisesti olla hiljaa! Alhaalta. Kumarruin katsomaan. Voi, suokaa anteeksi, sanoin parvekkeen kaiteen yli kuikuillen.

Kahta sanaa pitemmälle professori ei tekstissään pääse. Jean-Philippe Toussaintia on verrattu muun muassa Samuel Beckettiin ja tuon edellisen kohtauksen ansiosta ymmärrän miksi. Jotain samaa heidän komiikassaan on. 

Koomisuus tulee esiin myös professorin suhtautumisessa saksan kieleen, jota hän uskoo osaavansa hyvin, vaikka ei ymmärrä likimainkaan kaikkea – tai ymmärtää väärin – eikä saa itseään ymmärretyksi. Saksan kieli on hänen mielestään kiusallisen pikkutarkka eikä muutenkaan miellyttävä. 

Museon vartija kieltää häntä menemästä liian lähelle taideteoksia. "Selvä, selvä, minä sanoin ja siirryin loitommalle (yrittäkää kuitenkin olla hihkumatta, lisäsin, muistakaa että puhumanne kieli on saksaa)."

Samaiselta museokäynniltä poimin tähän vielä yhden melko pitkän esimerkin romaanin komiikasta. Professorille on ominaista, että hän jollain liian rehellisellä ylimielisellä huomautuksella tuhoaa aiemmat päätelmänsä. 

Seurasin vuosisatoja vastavirtaan kohti renessanssia enkä hidastanut vauhtiani 1700-luvun ranskalaiselle ja englantilaiselle taiteelle omistetuissa saleissa, joissa ohitin pitkiä rivejä Nattiereja, Bouchereita, Largillierreja, Hoppnereita ja Raeburneja luoden niihin ohimennen vain pikaisen silmäyksen ja varoen tarkoin arvostelemasta ainuttakaan. Olen nimittäin sitä mieltä, että ihailussaan voi kyllä olla ehdoton, mutta halveksuntaa on osoitettava sitäkin varovammin. Tietämättömyyttä, esiintyypä sitä millä alalla tahansa, ei voida koskaan kohottaa hyveeksi, kuten ei myöskään ymmärtämättömyyttä eikä kyvyttömyyttä ihastua tai edes mieltyä johonkin (siinä on kerrankin ajatus, joka on minulle kunniaksi, tuumin kiirehtiessäni noiden töherrysten ohi).

Hämmentävällä tavalla romaani tuntuu yhtä aikaa vanhentuneelta ja edelleen ajankohtaiselta. Se on historiallinen dokumentti ajalta, jolloin kerrostalon kaikki ikkunat välkkyivät sinistä valoa samaan tahtiin asukkaiden katsellessa Baywatchia. Lineaarisen television valtakausi on kuitenkin auttamatta takanapäin. Samalla on kuitenkin todettava, että muihin ruutuihin olemme addiktoituneet ennen kokemattomalla tavalla. 

Lopussa päähenkilön perhe saapuu kotiin. Tuliaiseksi professori saa videonauhurin. Pian kotiin hankitaan myös toinen tv-vastaanotin. 

Romaanissa esiintyy pienessä cameoroolissa hollantilainen kirjailija Cees Nooteboom, jonka romaaneja on käännetty suomeksikin. Päähenkilö kohtaa Nooteboomin, jota ei ennestään tunne, rantatiellä jolle on vaeltanut nakuilualueelta ilman rihmankiertämää.

Jean-Philippe Toussaint, TV. Basam Books 2000. Ranskankielisestä alkuteoksesta La télévision (1997) suomentanut Erkki Jukarainen. Kansi: Jari Silvennoinen. 173 s.

Robin Black: Life Drawing

Kuvataiteilija Augusta ja kirjailija Owen ovat viisissäkymmenissä. He ovat olleet yhdessä lähes kolmekymmentä vuotta. Molemmat ovat rahoittaneet taiteellista työtään opettamalla. Radikaalissa nuoruudessaan he päättivät elää omanlaistaan elämää ja luoda itse omat perinteensä. Ei avioliittoa, ei autoa, ei lapsia, ei kiitospäivän illallista.

Augusta – Gus – on romaanin minäkertoja. Hän paljastaa Owenin kuolleen äskettäin. Kerronnassa on ymmärrettävästi haikea sävy. Kuolema on romaanissa läsnä monella tasolla. Gusin isä sairastaa Alzheimerin tautia ja hänen minuutensa on vähitellen hiipumassa näkymättömiin. Kuolema on mukana myös Gusin taiteessa. Yksityiskohtaisesti maalaamiinsa teoksiin, jotka kuvaavat hänen kotiaan, hän lisää ensimmäisessä maailmansodassa kuolleiden nuorten miesten muotokuvia. Remontoidessaan taloaan hän on löytänyt vanhoista sanomalehdistä sodassa menehtyneiden nuorukaisten muistokirjoitukset ja valokuvat.

Elävästä mallista maalaaminen – life drawing – on aina ollut Gusille vaikeaa. Hieman ironisesti se alkaa sujua paremmin, kun mallit ovatkin kuolleita.

Kuolema on koskettanut myös Augustan lapsuudenperhettä. Äiti on kuollut varhain. Kolmesta sisaresta ainoastaan vanhimmalla, Charlottella, on ollut hänestä aitoja muistoja. Myös Charlotte on nyt kuollut. Romaani pohtii paljon myös erilaisia perheen sisäisiä suhteita. Gusin perheeseen on kuulunut kolme hyvin erilaista sisarta. Charlotte oli sydän, nuorin sisar Jan on aivot. Gus arvelee itse olevansa nahka, jonka tehtävänä on erottaa maailma minästä ja pitää minä kasassa. Hieman itsekeskeistä ehkä?

Kolme vuotta ennen romaanin nykyhetkeä Gus ja Owen ostivat satavuotiaan talon maaseudulta, jättivät taakseen Philadelphian taiteilijapiirit ja muuttivat luonnon helmaan. Samassa yhteydessä he menivät naimisiin ja ostivat pakettiauton. He olivat myös huomanneet, että sittenkin halusivat lapsia. Owenin steriiliyden takia tämä toive ei toteutunut. Omat perinteet – esimerkiksi keskiviikkoiltaisin kuunneltu Billie Holidayn Ain't  Nobody's Business – jäivät pois. Puolittain ironisesti he saavat hupia perinteisistä juhlapäivistä: kiitospäiväksi Augusta leipoo kurpitsapiirasta ja naapurit tulevat kylään.

Elämänmuutokselle oli syynsä. Tärkein niistä oli se, että Augustalla oli ollut suhde lakimies Billin kanssa. He ovat tutustuneet, koska Billin tytär Laine on ollut Augustan taideoppilas. Kiihkeä suhde on päättynyt, kun Bill on päättänyt pysyä omassa avioliitossaan. Augusta on tunnustanut suhteen Owenille ja luvannut, ettei ole enää missään yhteydessä Billiin. Owen on vaikean henkisen kamppailun jälkeen antanut anteeksi. Vaikeinta hänelle oli hyväksyä sitä, että Gus oli valehdellut hänelle. He ovat luvanneet olla vastedes ehdottoman rehellisiä toisilleen. Owenin kirjallinen luomiskyky ei kuitenkaan ole kriisin jälkeen palannut. 

Lupauksestaan huolimatta Augustalla on edelleen salaisuuksia. Hän pitää yhteyttä Billin tyttäreen Laineen ja kirjoittaa myös yhden viattoman onnittelusähköpostin Billille, joka on loppujen lopuksi jättänyt vaimonsa ja on menossa uusiin naimisiin. Billin uusi suhde synnyttää Augustassa mustasukkaisuutta, jonka voima yllättää hänet itsensäkin. Gus on jossain määrin sokea omille virheilleen. Hän on kuitenkin kertojana sen verran rehellinen, että lukija pystyy näkemään hänen luonteeseensa kuuluvan kateuden ja kärsimättömyyden.

Romaanin keskeinen teema on se, miten salaisuudet syövät ihmissuhteita. Salaisuuksiin sisältyy valtava tuhovoima, varsinkin jos ihmiset ovat luvanneet olla enää koskaan valehtelematta toisilleen.

Romaanin alussa Augusta ja Owen saavat uuden naapurin. Viereiseen, pitkään asumattomana olleeseen taloon muuttaa väkivaltaisesta avioliitosta toipuva Alison. Ilahtuneena uudesta naapurista ja runsaiden viinilasillisten vaikutuksesta Augusta kertoo Alisonille oman liittonsa kipukohdista ja tunteistaan Billiä kohtaan. Spontaani tunteiden ilmaiseminen on Augustalle ollut yleensä vaikeaa. Avomielisillä paljastuksillaan Gus haluaa piilottaa – myös itseltään – kateuden jota tuntee siitä, että Alisonilla on tytär.

Alisonin hieman yli kaksikymmenvuotias tytär Nora haaveilee kirjailijanurasta. Käydessään äitinsä luona Nora alkaa viettää paljon aikaa ihailemansa Owenin seurassa. Pian käy ilmi, että Nora on rakastunut vanhempaan kirjailijaan. 

Nuoren naisen ihailu herättää Owenin uinuneen luomiskyvyn. Augusta puolestaan huomaa mustasukkaisuuden haittaavan omaa työskentelyään. Romaanissa Owenin ja Gusin suhde ajautuu kriisiin, kun käy ilmi, että Alison on kertonut Augustan salaisuudet edelleen tyttärelleen, joka sitten käyttää niitä voittaakseen itselleen Owenin kiintymyksen. Salaisuudet ja niiden paljastuminen vievät kohti väkivaltaa ja tragediaa.

Vanha kirjailija, nuori häntä ihaileva nainen – tässä olisi kliseen ainekset, kuten minäkertoja Gus itse toteaa. Owen ei kuitenkaan ole klisee, hänessä on harvinaista moraalista voimaa. Gus on aiemmin romaanissa pohtinut sitä, että elämä alkaa koko ajan uudelleen. Se on ollut hänen tapansa välttää vastuuta. Owen on kuitenkin sitä mieltä, että elämä on pitkä kokonaisuus. Hän on valinnut Gusin: "You and me. Our own fucked-up, beautiful, inexplicable universe.” 

Owenin ja Gusin suhde olisi ehkä selviytynyt, ellei nuoren tytön loukattu itsetunto olisi johtanut kohtalokkaisiin väärinkäsityksiin. Romaanin väkivaltainen loppuratkaisu tulee yllätyksenä, vaikka jälkeenpäin huomaa, miten huolellisesti sitä on valmisteltu pitkin matkaa.

Olen ennenkin maininnut, että olen mieltynyt minäkertojaan kertojaratkaisuna. Tarkoitan siis kerrontaa, jossa minämuodolla rakennetaan todellisuussuhde, jossa rajoitutaan yhden henkilön tiedossa oleviin asioihin. Tällainen rajaus luo tekstiin aitoutta ja toden tuntua ihan riippumatta siitä, miten fantastisista asioista kertoja kertoo. Mieltymykselläni ei siis ole mitään tekemistä autofiktiobuumin kanssa. Haluan, että kirja on harkiten rakennettu, ei pelkästään julkaistu päiväkirja. Life Drawing on erinomainen esimerkki hienosti käytetystä minäkerronnasta. 

Kirjailija Robin Black tuli tietoisuuteeni Marjatan kirjat ja mietteet -blogista. Tarkoitukseni oli lukea Marjatan esittelemä novellikokoelma, mutta tämä romaani houkutteli sittenkin tällä hetkellä enemmän. Novellikokoelmakin pysyy lukulistallani. 

Robin Black on kertonut julkisuudessa ADD-diagnoosistaan ja haasteista, joita tarkkaavaisuushäiriö synnyttää kirjailijalle. Hänen tuotantonsa ei ole kovin laaja, mutta on rohkaisevaa, että hän on vaikeuksista huolimatta saanut päätökseen korkeatasoisia kirjallisia teoksia. Hyvää kannattaa odottaa.

Robin Black, Life Drawing. Picador 2014. Kansikuva: Alberto Seveso. 240 s.