Jacqueline Harpman: En quarantaine / Le placard à balais / La forêt d'Ardenne

On murheellista, että belgialainen Jacqueline Harpman (1929–2012) ei ehtinyt nauttia huomiosta, joka on viime vuosina kohdistunut hänen romaaniinsa En ole koskaan tuntenut miehiä. Toisaalta on ilahduttavaa, että hyvä romaani kestää aikaa ja voi nousta uuteen suosioon kauan ilmestymisensä jälkeen. Jacqueline Harpmanin tuotannossa olisi muitakin teoksia, joille soisi uuden tulemisen. Kolme pitkää novellia ilmestyykin piakkoin englanniksi kokoelmassa nimeltä We Were Forbidden. 

Kyseiset novellit ilmestyivät alun perin itsenäisinä pikku kirjoina. Ihastuttuani Harpmanin kauniiseen klassiseen tyyliin ja hieman sarkastiseen huumoriin olin jo ehtinyt hankkia ne itselleni alkuperäisinä painoksina ranskalaisesta nettiantikvariaatista. 

Harpmanin tyyli-ihanteet ovat 1700-luvun kirjallisuudessa. Esimerkiksi imperfektit ovat miltei poikkeuksetta passé simple -muotoisia. Tämä muoto on nykyään selvästi kirjallinen, puhekielessä passé composé on lähes sääntönä. 

Novellit (tai novellat tai pienoisromaanit – mitä nimeä itse kukin niistä haluaakaan käyttää) eroavat toisistaan selvästi. En quarantaine ('Karanteenissa') on kiukkuinen selonteko lapseen kohdistuneesta vääryydestä. Se vaikuttaa vahvasti omaelämäkerralliselta. Aikuisen katse lapsen ehdottomuuteen tuo tarinaan kuivaa huumoria. Le placard à balais ('Siivouskomero') on leikkisä tarina nuoren naisen voimaantumisesta. Novelli alkaa elämäkerrallisesti, mutta mielikuvituksen voimalla sen minäkertoja vaihtaa persoonaa yksitoikkoisen junamatkan ratoksi. La forêt d'Ardenne ('Ardennen metsä') on kertomuksista sävyltään vakavin. Sen perusasetelma muistuttaa romaania En ole koskaan tuntenut miehiä. Ihmisjoukko vaeltaa päämäärättä tietämättä, onko maailmassa enää jäljellä muita ihmisiä. Miksi Harpman palasi aiemman romaaninsa teemoihin? Minun veikkaukseni on, että hän halusi osoittaa, että eksistentiaalinen ahdistus on koko ihmiskunnan osa, ei ainoastaan naisten kuten aiemmassa romaanissa.

Kerron tässä vielä hieman lisää näistä novelleista. Lue lisää, jos et pelkää juonipaljastuksia. 

En quarantaine ('Karanteenissa')

Novellin minäkertoja ja Henriette Serrano ovat parhaat ystävykset. He ovat 15-vuotiaita ja samalla luokalla koulussa Casablancassa, minne heidän perheensä ovat paenneet toista maailmansotaa. Vaikka ovatkin ystäviä, tytöt väittelevät lähes kaikesta. Kertojan ateismi aiheuttaa kiihkeimmät kiistat. Novellin kertoja perustaa väitteensä järkeen ja tekee mielellään naurunalaisiksi Henrietten tunneperäiset argumentit.

Novellissa on paljon pohdintaa siitä, miten 1940-luvun lasten elämä erosi myöhemmistä ajoista. Koulu oli elämän keskus ja siihen suhtauduttiin vakavasti. Teinitytöt olivat lähes täysin tietämättömiä seksiin liittyvistä asioista. Susanne Pinédaa oli kuulemma jo kuitenkin suudeltu. Kertojakin on lukenut Proustia ja Coletten Claudine-romaaneja ymmärtämättä mitään niiden seksuaalisista viittauksista. 

Koulussa annettu kirjoitustehtävä rikkoo tyttöjen välit. Tehtävä perustuu Horatiuksen säkeeseen "Dulce et decorum est pro patria mori" (On suloista ja sopivaa kuolla isänmaan puolesta) ja oppilaiden tulee tässä hengessä pohtia runoilija Charles Péguyn säkeitä "Onnellisia ne jotka kuolivat maansa puolesta – Onnellisia kypsät tähkät ja korjattu vilja." 

Henriette saa kirjoitelmastaan kiitettävän arvosanan sen kielivirheistä huolimatta. Minäkertoja saa omastaan vain keskinkertaisen. Henrietten tunteisiin perustuva teksti on miellyttänyt opettajia enemmän kuin kertojan kielellisesti täydellinen kirjoitelma, jossa hän oli todennut omasta mielestään rationaalisesti, että Péguy sai mitä halusi: hän kuoli ensimmäisen maailmansodan taisteluissa. 

Kertojaa loukkaavat opettajien kommentit siitä, että hänen tunteensa ovat jotenkin puutteelliset, koska hän ei ole ranskalainen. Jacqueline Harpman oli belgialainen kuten ilmeisesti novellin kertojakin. Opettajien puolelta kyseessä saattoi tosin olla myös peitelty viittaus kertojan juutalaisuuteen. Sen takia häntä ei ollut huolittu yhteen Casablancan kouluista.

Tyttöjen kiista jatkuu vielä kotimatkalla. Henriette on huolissaan vanhemmasta veljestään, joka on rintamalla. Kertoja ei voi olla ihmettelemättä, miksi Henriette murehtii. Velihän pääsee Henrietten mielestä suoraan paratiisiin, jos kuolee isänmaan puolesta. Tosin tasapuolisuuden nimissä niin varmasti pääsevät myös kuolleet saksalaiset sotilaat, joten paratiisissa saattaa olla ahdasta. 

Henriette paljastaa seuraavana päivänä rehtorille, mitä kertoja on sanonut. Kertoja ja Henriette kutsutaan rehtorin kansliaan.

Asioiden tavanomainen kulku oli muuttunut: koulussa oli skandaali ja minä olin siihen osallisena. Tuohon aikaan ja siinä paikassa kyse ei voinut olla seksistä eikä huumeista: vietin nuoruuteni ihailtavalla vuosisadalla, jolloin voitiin vielä järkyttyä ajatuksista, niin tärkeiltä ne tuntuivat. Minussa näette jäänteen menneeltä ajalta.

Kertojaa loukkaa se, että opettajat asettuvat Henrietten puolelle edes kuuntelematta hänen perustelujaan. Kun hän haluaa tietää, miksi hänen ja Henrietten yksityinen keskustelu on muuttunut julkiseksi asiaksi, häntä syytetään huonosta käytöksestä. Häneltä vaaditaan anteeksipyyntöä. Jos hän kieltäytyy, hän joutuu neljänkymmenen päivän karanteeniin. Toisin sanoen hän saa käydä koulua ja hänen täytyy tehdä koulutehtävät, mutta kukaan ei saa puhua hänelle eikä hän saa puhua kenellekään. Jos hän puhuu, muut eivät saa kuunnella.

Nyt seuraa novellin ydin. Kertoja oli tunnollinen oppilas. Hän kammosi ajatustakin karanteenista. Hänellä ei ollut mitään anteeksipyytämistä vastaan. Oli järkevää välttää karanteeni pyytämällä anteeksi. Opettajatkin uskoivat hänen järkevyyteensä. Kukaan ei uskonut, ettei hän antaisi periksi.

Ja kuitenkin, kuten kertoja toteaa: "Onko syytä ottaa sellaisia riskejä viisitoistavuotiaan tytön kanssa?" Kertoja ei pysty sanomaan syyttäjilleen sanaakaan. (Hän kertoo, että hänen aviomiehensä käytti tästä piirteestä kolmekymmentä vuotta myöhemmin nimitystä cogitus interruptus.)

Oliko kyseessä ylpeys? "Luulin olevani ujo lapsi: sisälläni oli teräksinen tyttö, leppymätön ja taipumaton."

Kertojalle on järkytys, että muut oppilaat noudattavat karanteenia myös koulun ulkopuolella. Kun se päättyy, muut alkavat jutella hänelle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei kuitenkaan puhu koulutovereilleen. "Pistin kaikki karanteeniin." Kesäloman aikana sota päättyy ja kertoja poistuu Casablancasta puhumatta enää kertaakaan Henrietten kanssa. "Olin löytänyt yksinäisyyden ja ylpeyden, kaksi hirviötä jotka liittoutuvat helposti ja syövät isäntänsä."

Novelli laajenee lopussa esseeksi, joka puolustaa rationaalista ajattelua. Kertoja toteaa, ettei siedä nuorille annettuja neuvoja, koska aina ne kuullessaan hän on taas viidentoista ikäinen ja raivoissaan. Hän myös toteaa, ettei koskaan aloita dekkaria varmistumatta ensin siitä, että siinä hyvät voittavat ja pahoja rangaistaan.

Entinen päivätyöni opettajana sai minut lukemaan tämän novellin vahvasti eläytyen. Murrosikäisten opettajana opin jo varhain, ettei opettajan pidä antautua tilanteeseen, jossa hän arvovaltansa säilyttääkseen joutuu menettelemään julmasti tai epäoikeudenmukaisesti.

Le placard à balais ('Siivouskomero')

Kotimatkalla Pariisista, jossa on ollut signeeraamassa kirjojaan, kertoja vaihtaa vaunua junassa. Yllättäen hän vaihtaa myös aikakautta. Hän päätyy 1920-luvulle. Hänen vaatetuksensa vaihtuu kyseisen aikakauden mukaiseksi. Mikä hämmästyttävintä hänestä tulee kaunis 22-vuotias nainen, joka on ollut kuusi vuotta naimisissa tuomarin kanssa. Madame d’Afflighem on palaamassa kotiin hyvästeltyään juuri rakastajansa.

Rouva d’Afflighem ja komea tykistöupseeri Ulrich ovat tavanneet eräissä juhlissa ja tunteneet heti vetoa toisiinsa. He ovat lähteneet etsimään hotellihuonetta mutta päätyneet kiireissään rakastelemaan siivouskomeroon. Seksi on täysin erilaista ja tyydyttävämpää kuin aviopuolison kanssa.

Rouva d'Afflighem – Hortense, kuten kertoja huomaa hänet nyt nimenneensä – alkaa suunnitella aviopuolisonsa murhaa. Kertoja miettii kuitenkin myös muita vaihtoehtoja tarinan etenemiseen. Novelli leikkii nopeilla näkökulman vaihdoksilla. Uudessa fantasiassa vanha rakastaja, herra X, ottaa naiseen yhteyttä vaimonsa kuoleman jälkeen. Palaisivatko he yhteen? Kannattaako kertojan luopua vapaudestaan? "Kun nainen lyöttäytyy yhteen rakastajan kanssa, tästä tulee aviopuoliso ja kaikki alkaa alusta."

Novellin kertoja miettii: "Olisiko rouva d'Afflighemilla viisautta pysyä leskenä?" Sitten hän muistaa: "Ensin hänen täytyy tulla leskeksi."

Kertoja on edelleen junassa. Vaatetus on vaihtunut taas nykyaikaiseen. "Tajusin, että Hortense oli vaihtunut yksikön ensimmäisestä kolmanteen persoonaan; en ollut enää rouva d'Afflighem: siitä syystä hän oli vielä enemmän olemassa."

Hortense suostuttelee palkkamurhaajan tappamaan miehensä, joka tosin on kaikkien – paitsi kertojan – tietämättä kuolemassa vakavaan tautiin muutenkin. Seuraa kertojan pitkä pohdinta omasta kuolemastaan ja kuolemasta yleensä.

Lopuksi kertoja palaa vielä leskeksi jääneeseen Hortenseen. Hän ei koskaan saa lasta. Kertoja toteaa, että Barbey d'Aurevillyn romaanissa Le bonheur dans le crime on mukana 1800-luvun uskomuksia: liiallinen rakastelu estää sen rakastavaisia Hauteclairea ja Savignya saamasta lapsia. (Sivumennen sanoen myös Jacqueline Harpman on kirjoittanut romaanin nimeltä Le bonheur dans le crime.)

Totuus on, että Madame d'Afflighem oli Hauteclairen tavoin hedelmätön; joskus luonto ei asetu moraalin palvelukseen, ja raskaus, tuo rangaistus, jonka kirjallisuus mieluusti langetti naisten huonolle käytökselle, ei kohdannut häntä.

     Tuli aika, jolloin junamatkat tuntuivat hänestä tylsiltä. Hänellä oli toinen rakastaja. Ei tiedetä, tapahtuiko tämä siivouskomerossa.

La forêt d’Ardenne ('Ardennen metsä')

Sotilasosasto on jo vuosia vaeltanut äärettömältä vaikuttavassa metsässä. Alun perin heitä oli 150, nyt jäljellä on 37. Ryhmään kuuluu sekä miehiä että naisia. Heillä on aseet, mutta ammukset ovat vähissä. Naiset on koulutusvaiheessa steriloitu, jotta leirioloissa vaarallisilta raskauksilta vältyttäisiin. Sterilointi on peruttavissa, mutta se edellyttäisi leikkaussalia. Heidän vaatteensa ovat repaleina. He pyydystävät jäniksiä ja villisian porsaita ruoakseen. He puhuvat kuiskaten, silloin harvoin kuin puhuvat. Menneisyys on heille jo tuttu, heillä on yhteiset kokemukset, tulevaisuudesta ei ole tietoa. "Ruoan hankkimisen ja kävelemisen lisäksi meillä ei ollut mitään tekemistä."

Novellissa on minäkertoja mutta usein hän puhuu me-muodossa aivan kuin pitkä yhteinen vaellus olisi tehnyt heistä yhden olennon. Useita henkilöistä mainitaan myös nimeltä, varsinkin silloin kun he tekevät jotain juuri heille ominaista tai esittävät muista poikkeavia ajatuksia.

Joskus he yrittävät elvyttää muistojaan: Sylvain oli opettaja, Dominique arkkitehti, Renaud ja Albert olivat lääkäreitä…  He toteavat, etteivät enää osaisi käyttää ammattiensa työvälineitä. Nyt heidän pitää osata valmistaa ansoja ja onkia.

He eivät tiedä, onko sota jo loppunut. Koskaan ei näy lentokoneita, ei kuulu tykkien ääntä. Joskus he kohtaavat asfalttiteitä, jotka luonto on valtaamassa. He eivät voi olla varmoja edes siitä, onko muita ihmisiä enää ollenkaan jäljellä. He ovat epätietoisia siitä, pitääkö heidän odottaa uusia määräyksiä tai etsiä muita eloonjääneitä, joita voisivat aseillaan suojella. Heille on kerrottu, että heihin on istutettu jälkihypnoottisia määräyksiä, mutta he eivät tiedä, mikä ne laukaisisi. Aline arvelee, että he ovat kuolleet; se mitä he pitävät metsänä, on kiirastuli. Novellin lopussa vihjataan myös siihen, että kaikki on ennallaan ja kyseessä on yhteinen uni.

Novelli kuvaa ihmisryhmää, joka seuraa ohjesääntöä ja pelkää rikkovansa ohjeita, vaikka ohjeet ovat jo kauan sitten menettäneet merkityksensä. Näiltä osin näen tässä allegorian ihmiskunnan toiminnasta: seuraamme vakiintuneita toimintamalleja, vaikka niillä ei ole käyttöä nykyisessä tilanteessamme ja vaikka ne saattavat jopa olla vahingollisia. Ajatelkaapa vain, kuinka yksimielisesti jatkuva talouskasvu nähdään välttämättömäksi. Sen kai kuvitellaan korjaavan ilmastommekin, vaikka hyvin tiedämme, että talouskasvu nopeuttaa ilmastokatastrofia.

Huomattava muutos yksitoikkoisuuteen tulee, kun osasto saapuu tyhjään kylään, jonka rakennukset ovat täysin ehjiä aivan kuin sieltä olisi poistuttu hyvässä järjestyksessä. Kulkiessaan läpi kylän sotilaat nimeävät tuttuja asioita, joita eivät ole nähneet pitkään aikaan: ikkunat, ovi, parveke...

Antoine on ollut lukkoseppä, ja Alberte, joka on juuri ennen sotilaskoulutustaan valmistunut sähköasentajaksi, on ohjesäännön vastaisesti piilottanut työkalunsa varusteidensa joukkoon. Heidän avullaan päästään sisään taloihin, joista löytyy enemmän tarvikkeita kuin sotilaat osasivat toivoa: vaatteita, ompelutarvikkeita, säilykkeitä, suolaa, öljyä, viiniä, jauhoja... Talojen villiytyneet puutarhat tuottavat yhä yrttejä. Päätetään jättää taloihin viesti, jossa luvataan korvata kaikki, mitä on otettu. Kurinalainen käytös järjettömässä tilanteessa vaikuttaa huvittavalta.

Illalla järjestetään juhla-ateria. Piano tuodaan ulos, on soittoa ja tanssia. "Muistimme että olimme miehiä ja naisia." Yöpuulle hiivitään pareittain.

Viikon päästä sotilaat jatkavat matkaa. Vaellus jatkuu kuten ennenkin, kunnes uudetkin vaatteet ovat lopussa. Päät ovat harmaantuneet, kasvot uurteilla. Naisten ei enää tarvitse huolehtia kuukautisten vuoksi. Kun enää seitsemäntoista on jäljellä, he haluaisivat palata kylään ja nukkua vuoteissa sen ajan, mikä heillä vielä on jäljellä. Kylää ei kuitenkaan enää löydy. Kaikki kukkulat ovat samannäköisiä.

Novellin kertoja pohtii lopuksi sitä, miten heidän taloihin jättämänsä viestit vähitellen menettävät merkityksensä. Ei voi olla ajattelematta, että Jacqueline Harpman kirjoittaa tässä myös kirjallisen luomistyön katoavasta luonteesta:

Vain lukija antaa merkityksen kirjoitetulle viestille; ilman sitä se on kuin mikä tahansa sattumanvarainen jälki; oksa, jota tuuli hakkaa seinään, ei ole morsetusta eikä puhu kenellekään. Vähitellen huolellisesti muodostetuista kirjaimista tulee merkityksestään riisuttu ilmiö.

Jacqueline Harpman, En quarantaine. Éditions mille et une nuits 2001. 53 s.

Jacqueline Harpman, Le placard à balais. Le grand miroir 2003. 55 s.

Jacqueline Harpman,  La forêt d'Ardenne. Le grand miroir 2004. 41 s.

Jacqueline Harpman: La Fille démantelée

Rose-äiti on kuollut. Sitä on vaikea uskoa. Edmée, romaanin minäkertoja, varmistuu siitä moneen kertaan. Mitä hänen nyt pitäisi tehdä, kun ihminen, jota hän on koko elämänsä pelännyt ja vihannut, on poissa? Edmée toteaa olevansa kuin palkkasoturi, joka turhaan etsii taistelua rauhalliseksi muuttuneesta maailmasta. 

Edmée alkaa kirjoittaa ylös muistojaan. Näin syntyy kuva äidistä ja isästä sekä heidän suvuistaan. Valokuvien ja eri tahoilta saamiensa tiedonmurujen avulla Edmée rekonstruoi äitinsä ja isänsä elämän. Äiti ei ole halunnut hautamuistomerkkiä; Edmée tekee sen sanoista. Hän lupaa, ettei valehtele. Samalla Edmée purkaa paperille oman elämänsä. Tästä siis romaanin nimi – Purettu tyttö. Entinen on purettava pois, jotta uutta voi rakentaa tilalle.

Rosen ja Edméen, äidin ja tyttären, yhteensopimattomuus tulee esiin jo varhain. Heidän suhtautumisensa elämään on ollut täysin erilainen. Edmée ottaa esimerkin piilosilla olosta. Hänen mielestään piiloutujan piti pysyä piilossaan, kunnes hänet löydettiin. Äiti oli niitä, jotka kesken leikin vaihtoivat paikkaa. 

Edmée odotti aina loogisia perusteluja säännöille. Äidin perusteluksi riitti: koska minä sanon. Vastaan sanomista hän ei sietänyt. Riidat päättyivät korvapuustiin tai Edméen itkuun. Tätä mielen pahoittamistakaan äiti ei hyväksynyt, vaan uhkasi antaa todellisen syyn itkeä – siis jälleen korvapuustin. Lyöminen loppui vasta, kun Edmée 14-vuotiaana oli äitiään voimakkaampi ja pystyi estämään lyönnit. Senkin jälkeen äiti vielä kerran heitti tytärtään haarukalla kesken sukupäivällisten.

Äitinsä katkeruuden ja vihan lähteitä etsiessään Edmée löytää ylisukupolvisen mallin. Rosen äiti Augusta oli kasvattanut tyttärensä kovalla kädellä, kuten oli tehnyt myös Augustan äiti Célestine. Rose perheen vanhimpana tyttönä oli joutunut kovaan työhön jo lapsena. Pitkät työvuorot pesulassa jättivät elinikäiset jäljet hänen käsiinsä. 

Kertomuksen magiikka tekee tehtävänsä: on vaikea kirjoittaa ihmisen kokemista kärsimyksistä tuntematta häneen myötätuntoa. Edmée kuitenkin nitistää myötätunnon nuppuunsa. Hän muistuttaa itselleen usein, että kirjoittaa ihmisestä jota on vihannut. Kertojan päättäväisyys näkyy siinä, että hän mainitsee vain parilla lauseella vanhemman sisarensa. Hän toteaa, että jos hän olisi kertomassa naisen tarinaa, tästäkin asiasta pitäisi tietenkin kirjoittaa, mutta hän ei kerrokaan nyt naisesta vaan vihasta.

Vaikka romaanin aiheena on viha, se ei ole vailla Jacqueline Harpmanille tyypillistä kuivahkoa ja sarkasmiin kallellaan olevaa huumoria. Tässä ja muissakin lukemissani Harpmanin kirjoissa on myös raikkautta, joka syntyy lohduttavien kliseiden välttämisestä. Toisinaan kerronta tiivistyy klassisten mallien mukaisiksi aforismeiksi: 

Avec une mère sourde on cherche une oreille, aveugle, un regard.  

Kuuron äidin kanssa etsimme korvaa, sokean kanssa katsetta.

Vihan läpi näemme myös ihmisen. Teini-iässä Rose pääsi töihin madame de Waelen tupakkakauppaan Brysselissä. Kotitilalla kymmenen kilometrin päässä hän kävi ainoastaan sunnuntaisin, jolloin hän vei koko palkkansa kotiin. Rosen ansaitsemilla rahoilla Augusta maksoi nuorempien sisarusten koulunkäynnin.

Madame de Waele ja Rose eivät kertoneet Augustalle, että Rose sai pitää asiakkailta saamansa juomarahat. Niillä hän osti tyylikkäitä vaatteita, joita käytti kaupungissa. Madame de Waele myös opetti Roselle sen, mitä tiesi miehistä ja miten heiltä sai sen mitä naiset haluavat - siis koruja ja avioliiton.

Rose pääsi testaamaan oppimaansa, kun tupakkakauppaan kerran sattui Walter, nelikymmenvuotias juuri Brasiliasta saapunut liikemieshurmuri. Parin ikäero oli lähes kaksikymmentä vuotta, ja lisäksi Walter oli juutalainen, mitä Rosen suku ei katsonut hyvällä, mutta häneltä Rose sai sen, mitä oli halunnut: avioliiton, perheen ja rahaa.

Rose ja Walter kävivät menestyksellistä kangaskauppaa siirtomaissa. He matkustelivat paljon, mutta eivät nähneet juuri mitään. He tutustuivat ainoastaan hotelleihin. Yleensä sen nimi oli Plaza, toisinaan Majestic.

Perheeseen syntyi kaksi tytärtä. Rosen nuorempi sisar Agnès toimi heidän hoitajanaan ja myöhemmin Rosen seuralaisena kuolemaansa asti. Agnès oli nainen, jolla ei koskaan ollut mitään omaa. Äitinsä kodista hän siirtyi suoraan sisarensa kotiin. Hän jakoi huoneen ja lipaston Edméen ja tämän sisaren kanssa. Edes hänen ainoa rakkaussuhteensa ei ollut täysin hänen omansa; mies oli varattu. Ainoastaan syöpä, joka Agnèksen lopulta tappoi, oli aivan hänen omansa. 

Kirjan lopussa Edmée toteaa pystyvänsä osoittamaan rakkautta miehelleen Louis'lle ja omille lapsilleen. Jostain hän on sen oppinut. Onko Agnèksella ja ehkä myös vanhemmalla sisarella ollut tässä jokin rooli?

Toisen maailmansodan sytyttyä perhe muutti Casablancaan pakoon juutalaisvainoja. Kertoja kirjoittaa tästä kaupungista kauniisti. Se oli hänen todellinen syntymäpaikkansa, ja Casablancan kirjasto oli hänen todellinen äitinsä. "Kuumuus, paahteiset kadut ja kirjasto täyttivät mielessäni olevan tyhjyyden, jonka Rose oli sinne jättänyt."

Lukemisesta tulee pakotie. Sitäkään Rose-äiti ei hyvällä katsonut. Koulutehtävien tekemistä Rose ei kuitenkaan voinut kieltää. Niinpä Edmée oppi piilottamaan lukemansa kirjat karttakirjan alle. Äiti ei koskaan ihmetellyt, miksi Edméen menestys maantiedon kokeissa ei ollut parempi, vaikka hän käytti niin paljon aikaa karttojen parissa.

Isästä ei ollut välittäjäksi äidin ja tyttären riidoissa, vaikka Edmée joskus toivoi, että isä asiaa harkittuaan ilmoittaisi, kumpi oli ollut oikeassa. 

Isä selviää tyttären säälimättömässä analyysissa äitiä helpommalla. Ehkä siksi, että isä jäi etäiseksi. Edmée laskee, että lukuun ottamatta joitakin jiddišinkielisiä haukkumasanoja isä puhui tyttärelleen vain kahdesti. Isän oma isä ei puhunut pojalleen; samanlaisen isän saivat myös Walterin tyttäret.

Edmée katsoi, että Walter ei ehkä ollut syyllinen siihen, että Rose-äidistä oli tullut "ahne, kateellinen, tietämätön ja tyhmä". Walter kuitenkin oli istuttanut Roseen perusteettoman ylpeyden, joka teki hänen tietämättömyytensä entistä raivostuttavammaksi. 

Muutama lapsuusmuisto on jäänyt vaivaamaan Edméetä. Useampaan otteeseen hän palaa erääseen iltapäivään, jonka äiti ja tytär olivat viettäneet yhdessä elokuvissa. Muistossa on keveyttä, jota on vaikea yhdistää äitiin.

Äiti myös tuki Edméen yliopisto-opintoja, vaikka isä piti niitä turhina. Avioliitto olisi isän mielestä ollut riittävä tulevaisuuden turva. Oliko akateemisesti koulutettu tytär äidille viimeinen yritys näyttää itse merkittävältä siinä vaiheessa, kun perheen varallisuus oli lähes kokonaan kadonnut? Vai saattoiko hän kuitenkin haluta tyttären parasta?

Edmée on päättänyt korjata äidin virheet omassa elämässään. Omien lastensa kanssa Edmée toisinaan kuulee päässään äitinsä äänen mutta vastustaa sitä: "Äitini on kirjoitettu sisimpääni. Väijyn häntä ja kun näen hänet, tapan. Jälkeenpäin vuodan verta."

Edmée toteaa, että "me, järkevät äidit", "näytämme omille äideillemme, kuinka pitää toimia, hukutamme heidät esimerkkeihin, ilmoitamme heille, että tehdessämme lapsen onnelliseksi emme pyydä mitään mahdotonta, että lapsi ei vaadi kaikkea, vain sen mikä hänelle kuuluu, ja kun annamme hänelle sen mitä hän pyytää, emme itse tyhjene. Näin me hämmennämme heidät, lasten onnellisuus on kostomme."

Näin katkaistaan vihan ketju.

Huomasin, että monissa ranskalaisissa arvioissa tämä romaani on nimetty muitta mutkitta autofiktioksi. Edméen elämänvaiheissa on selvästi paljon yhteyksiä Jacqueline Harpmanin omiin kokemuksiin. Se ei ole yllättävää; kirjailija kai aina kirjoittaa omasta kokemuksestaan käsin. Tämä romaani on joka tapauksessa taitavasti rakennettu taiteellinen luomus, enkä usko, että sen nimeäminen autofiktioksi antaa sille yhtään enemmän auktoriteettia tai todistusvoimaa.

Jacqueline Harpman, La Fille démantelée. Stock 1990. 237 s.

Jacqueline Harpman: I Who Have Never Known Men (En ole koskaan tuntenut miehiä)

Joskus harvoin kirja saa toisen elämän. Syystä tai toisesta se yllättäen löytää paljon uusia lukijoita useita vuosia ensimmäisen julkaisunsa jälkeen. Näin on käynyt tälle belgialaisen Jacqueline Harpmanin (1929–2012) vuonna 1995 alun perin julkaistulle romaanille. Tätä nykyä se on käännetty jo yli kahdellekymmenelle kielelle. Suomeksi En ole koskaan tuntenut miehiä ilmestyy lokakuussa 2025 Nana Sirosen kääntämänä ja Hertta Kustannuksen julkaisemana.

Romaanin minäkertoja kirjoittaa elämänsä tarinaa yli kuusikymmenvuotiaana ja vakavasti sairaana. Hän on kauan elänyt jatkuvassa nykyhetkessä ja on jo unohtamassa kertomuksensa. Hänen tilanteessaan se aluksi tuntuu yhdentekevältä, mutta sitten hän järkyttyy. Jos hän on ihminen, hänen tarinansa on yhtä tärkeä kuin Learin tai Hamletin. Tästä muistamisen velvoitteesta syntyy hänen tekstinsä. Hänellä on kynä ja paperia. Kertomuksensa avulla hän ottaa myös kuolemansa omaan hallintaansa. 

Hän palaa yli neljänkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin. Silloin hän oli ainoana teini-ikäisenä vangittuna suureen häkkiin kolmenkymmenenyhdeksän naisen kanssa. Tyttö oli joukosta ainoa, joka oli ollut häkissä lapsesta asti eikä muistanut mitään sitä edeltävästä elämästä. Muista naisista käytetään heidän etunimiään. Kertoja on aina ollut vain "lapsi". 

Häkki on sijoitettu suureen ikkunattomaan halliin. Sen ulkopuolella on koko ajan kolme miespuolista vartijaa. Vartijat eivät puhu, mutta he ohjailevat naisten toimintaa ruoskan sivalluksilla. Joillakin vanhemmilla naisilla on kehossaan ruoskan jättämiä jälkiä, mutta kertojan muistin aikana pelkkä varoittava läimähdys on hillinnyt mahdolliset kapinahalut. Naiset saavat ruokaa, vettä ja valoa. Heillä on patjat yöpymistä varten, ja aika ajoin he saavat puuvillakangasta, josta valmistavat kaapumaiset asunsa. Heillä on verhoamaton WC-istuin tarpeitaan varten. Naiset eivät saa koskettaa toisiaan.

Vanhempien naisten puheista kertoja on oppinut yhtä ja toista vankeutta edeltäneestä maailmasta, mutta hän haluaisi tietää paljon enemmänkin, esimerkiksi naisten ja miesten suhteesta. Vanhemmat naiset eivät halua kertoa, osittain häveliäisyyttään, osittain siksi, että lapsi ei heidän mielestään tee tiedolla mitään. Kertoja pitää muita naisia typerinä. Myöhemmin hän toteaa olleensa ylimielinen.

Tarinoiden kerronta näyttää kuuluvan sisäsyntyiseen ihmisyyteen. Kertojakin on oppinut kehittelemään tarinoita omassa mielessään. Niissä on usein mukana nuorin vanginvartija. Hän oppii, että jos pystyy yllättämään itsensä – oman sisäisen kuulijansa – hän voi tuottaa itselleen kihelmöivän kokemuksen. Paljon myöhemmin hän ymmärtää, että kyse on ollut eroottisesta tuntemuksesta. 

Eräänä päivänä tulee muutos. Sireenit alkavat soida. Vartijat poistuvat nopeasti. Heiltä jää ruokaluukun ovi auki ja häkin avaimet lukkoon. Naiset ovat vapaita.

Maan alla on useita huoneita, joista löytyy yllin kyllin pakastettua ruokaa. Maan pinnalla on vain maja ja tyhjä, karu tasanko. Osa naisista on sitä mieltä, että he eivät enää ole kotiplaneetallaan. Aluksi naiset pelkäävät, että vartijat palaavat. He ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, etteivät he enää antautuisi vangeiksi vaan taistelisivat tarvittaessa vaikka kuolemaansa asti.

Romaani kertoo suurimmaksi osaksi naisjoukon vaelluksesta uudessa maailmassaan. He löytävät useita samanlaisia vankiloita kuin oli heidän omansa. Kaikissa niissä vangit – miehet ja naiset – ovat kuolleet nälkään. He löytävät myös bussilastillisen kuolleita vartijoita. Näyttää siltä, että naiset ovat yksin tässä maailmassa. Heidän häkkinsä on vaihtunut planeetan kokoiseksi vankilaksi.

Kertojalla on erityinen asema naisten joukossa. Hänellä ei ole samoja estoja kuin muilla naisilla: hän opettelee antamaan kuolettavan tikarinpiston sydämeen niille naisille, joilta vakava sairaus vie elämänhalun. Hän on muita tiedonhaluisempi ja haluaisi jatkaa vaellusta vielä siinä vaiheessa, kun muut naiset haluavat asettua aloilleen. Vähitellen eräät naiset myös suostuvat vastaamaan kertojan kiusallisiin kysymyksiin. Vanhemmat naiset myös opettavat hänelle taitoja – esimerkiksi lukutaidon ja kieliopin säännöt– joita eivät enää pidä tärkeinä siinä maailmassa, johon he ovat joutuneet.

Muuan naisista sanoo, että "lapsi" on naisista ainoa, joka todella kuuluu tähän maailmaan. Kertoja on hieman eri mieltä: hän on se, jolle tämä maailma kuuluu.

Läheisyys on kertojalle vaikeaa. Koskettaessaan toista ihmistä hän kuulee mielessään ruoskan sivalluksen. Hänet on lapsesta pitäen ehdollistettu pois ihmisen perustavanlaatuisista tunnekokemuksista. Hän suree tätä myöhemmin.

Tämän kirjan voi lukea monella tavalla. Se on dystooppinen tieteistarina, allegoria kirjallisuuden synnystä ja luonteesta, jopa äärimmäinen kehitysromaani. Millainen on olento, jolta puuttuvat aluksi yksinkertaisimpienkin asioiden nimet ja jolle kaikki on uutta? Miten tullaan ihmiseksi? Mitä se edellyttää? Jo tarinansa alussa kertoja huomaa osaavansa itkeä ja nauraa, rakastaa ja kärsiä.

Admittedly, we were all caught up in the same drama that was so powerful, so all-embracing that I was unaware of anything that wasn't related to it, but I had come to think that I was different. And now, racked with sobs, I was forced to acknowledge too late, much too late, that I too had loved, that I was capable of suffering and that I was human after all.

Tämä kuulostaa kaamealta takakansilatteudelta, mutta romaani on myös kuvaus ihmisen osasta. Ajattelepa: naiset on heitetty maailmaan, jota he eivät ymmärrä ja josta he eivät pääse pois ennen kuin kuolevat. He eivät tiedä, miksi he ovat siellä tai onko jossain muualla mahdollisesti muita heidän kaltaisiaan tai toisenlaista elämää. Jos jätetään huomiotta, että kyseessä on tietty erityinen joukko naisia, ei heidän osansa mielestäni eroa ihmisen osasta maailmassa. 

Tämä kirja oli luultavasti minulle tämän vuoden tähän mennessä voimakkain lukukokemus. Olen täällä blogissa usein harmitellut joidenkin kirjailijoiden nihilististä maailmankatsomusta. Luultavasti siksi, että musta peto hengittää myös minun kasvoilleni. Tämä Jacqueline Harpmanin romaani osoittaa, että katsomalla pelotta kohti musertavaa yksinäisyyttä ja tarkoituksettomuutta välinpitämättömässä maailmankaikkeudessa voi yllättäen löytää ihmisen arvokkuuden.

Romaanista on kirjoittanut myös Omppu blogissaan Reader, why did I marry him?

Jacqueline Harpman, I Who Have Never Known Men. Introduction Sophie Mackintosh. Vintage 2019. Ranskankielisestä alkuteoksesta Moi qui n'ai pas connu les hommes (1995) englanniksi kääntänyt Ros Schwartz. Kansi: Anna Morrison. 188 s.

Jacqueline Harpman: La Lucarne

Tämän novellikokoelman kaikille kymmenelle novellille on yhteistä, että niissä on naispuolinen minäkertoja. Kokoelman kolme ensimmäistä novellia ovat sivumäärältään laajoja. Temaattisesti ne liittyvät kiinteästi toisiinsa: joku taruston tai historian nainen pääsee niissä kertomaan tarinansa omin sanoin. Heistä kaikista on vastoin heidän omaa tahtoaan tehty naiseuden esikuvia. Se on tehty rajoittamalla heitä ja ylistämällä ominaisuuksia, joita he eivät ole itse valinneet vaan joihin heidät on kasvatettu tai pakotettu. Heistä on tehty oman elämänsä sivuhenkilöitä. Heidät on ymmärretty väärin. Heitä ei ole edes haluttu kuulla. Nyt kun he saavat puheenvuoron, heidän tilityksensä on ymmärrettävästi kitkerää – samalla se on varsin hauskaa.

Loput kokoelman novelleista ovat pituudeltaan vaihtelevia, lyhyin on vain vajaan kahden sivun mittainen. Niissä toistuvia aiheita ovat miehen ja naisen suhde, vanhempien suhde lapsiinsa, ennen kaikkea äitien ja tyttärien suhde. Monet niistäkin käsittelevät jollain tavoin rajoitettua naisen elämää, identiteetin katoamista tai pois luovuttamista. Parissa tuntuu olevan kyse eräänlaisesta kerronnallisesta kokeilusta: niissä metaforaa käsitellään kuin se olisi kirjaimellista todellisuutta.

Tässä muutamia mietteitä kokoelman novelleista. Luultavasti kirjoitan enemmän kuin kukaan lukija jaksaa lukea. Olen pahoillani, mutta tällä tavoin minulle jää jotain muistiin lukemastani. Näitä novelleja en haluaisi unohtaa.

Comment est-on le père des enfants de sa mère? (Miten voi olla äitinsä lasten isä?)

Tässä novellissa kertojana on Sofokleen näytelmästä tuttu kreikkalaisen taruston Antigone. Antigone oli sukurutsaisesta Oidipuksen ja Iokasten liitosta syntynyt tytär. Sofokleen näytelmässä Antigone vastoin Theban kuninkaan Kreonin määräystä hautaa veljensä Polyneikeen, joka oli kuollut yrittäessään kaapata vallan Thebassa. Tekonsa vuoksi Antigone tuomitaan kuolemaan.

Harpmanin versiossa Antigone ei halua haudata veljeään. Öisin hän käy sylkemässä veljensä ruumiin päälle. Hän on sitä mieltä, että suvun kunnia ei vaadi häneltä minkäänlaisia uhrauksia. Mikä ihmeen suvun kunnia? Hän sanoo olevansa kiimaisen lesken ja lainsuojattoman murhamiehen jälkeläinen. Antigonen hurja tilitys on herkullista luettavaa.

Oidipus on sitä paitsi kähminyt tytärtään ja jopa näytellyt raiskaavansa Antigonen sisaren Ismenen. Näillä teoillaan Oidipus on yrittänyt peittää vanhan insestin uusien alle. Sillä tietenkin Oidipuksen ja Iokasten on täytynyt jo varhain arvata, että he ovat olleet poika ja äiti. Olihan Oidipus ratkaissut myös sfinksin esittämän arvoituksen – joka tosin oli niin helppo, että Antigonen mielestä sen olisi ratkaissut kuka tahansa.

Antigone on jo kerran uhrautunut. Kun Iokaste oli surmannut itsensä (jos nyt oli; Antigone epäilee, että Kreon murhautti hänet) ja Oidipus sokaisi itsensä, Antigone oli lähtenyt maantielle taluttamaan paikasta toiseen vaeltavaa isäänsä. Näin hänestä oli tehty naisten ja tyttöjen uhrautuvaisuuden esikuva. Yksi kerta riitti, toinen olisi jo typeryyttä. Hän ei aio haudata veljeään. Hän tuntee olevansa tämän kapinansa velkaa sadoille tyttöjen ja naisten sukupolville, joille muuten uskoteltaisiin, että heidän tulee ottaa mallia hänen uhrautuvaisuudestaan.

Kuningas Kreon, joka on kovasti kaikenlaisten sääntöjen perään, syyllistyy itse petokseen. Polyneikes haudataan salaa, ja Antigone lavastetaan syylliseksi.

Il n’y a pas de vengeance pour une fille comme moi, il ne restera pas trace de ma colère et je ne pourrai pas lutter contre la légende qui me prend vive dans mon piège. Les mâchoires se referment sur moi, je suis déjà dévorée que je crie encore et personne ne veut m'entendre. Le monde où j'ai vécu n'aime pas la vérité, je sais qu'on détruira ces lignes au nom de l'honneur et le mensonge de Créon me survivra.

Kaltaiseni tyttö ei saa kostoa, vihastani ei jää jälkeäkään enkä pysty taistelemaan sitä legendaa vastaan, joka saa minut elävältä ansaani. Leuat sulkeutuvat ympärilleni, minua ahmitaan jo kun huudan edelleen eikä kukaan halua kuulla minua. Maailma jossa elin, ei pidä totuudesta, tiedän että nämä rivit tuhotaan kunnian nimissä ja Kreonin valhe jää elämään minun jälkeeni.

En vérité, je vous le dis (Totisesti, sanon teille)

Kokoelman toisessa novellissa totuuden pääsee kertomaan Maria, Jeesuksen äiti. Jos olet sitä mieltä, että uskontojen merkkihenkilöitä ei saa käsitellä parodian keinoin, jätä novelli lukematta. Se ei ole sinua varten. 

Kertomus on hauskalla tavalla anakronistinen, sillä Maria on pystynyt seuraamaan hänestä käytyä keskustelua kahdentuhannen vuoden ajan. Hän viittaa esimerkiksi siihen, miten helppoa naisilla on, kun heillä nykyään on gynekologien palvelut käytössään toisin kuin hänellä, joka joutui yksikseen jännittämään, miten neitsyenä synnyttäminen onnistuisi.

Siis teknisesti katsoen neitsyenä. Maria haluaa korjata uskomattomat väitteet, joita hänestä on kerrottu. Tietenkin Joosef oli Jeesuksen isä. Heidän ensimmäisessä intiimissä kohtaamisessaan puutarhan karhunvatukkapensaassa Joosef vain oli kovin hätäinen. Tämä Joosefin pieni pulma (l'excessive promptitude de Joseph) korjautui vasta Jeesuksen synnyttyä.

Syynsä väärinkäsitykseen oli myös "pikkuisessa", kuten Maria nimittää vanhinta poikaansa. Hän oli mustasukkainen isälleen. Nykyaikaiseen psykologiaan viitaten Maria toteaa, ettei "pikkuinen" ollut ensimmäinen eikä viimeinen äitiinsä rakastunut poika. 

Vauhtiin päästyään Maria oikaisee muitakin evankelistojen virheitä. Ei hän ollut Betlehemissä verotuksen takia. Naurettava ajatuskin, että israelilaiset säntäilisivät kuka minnekin kirjoituttamaan nimensä veroluetteloihin. Luukaksen keksintöä kaikki tyynni. Betlehemissä oli Joosefin veljen häät. Tallin puhtailla oljilla oli vähemmän syöpäläisiä kuin täpötäysissä majataloissa.

Niin, entä se väite, että Joosef ja hän olisivat lähteneet pääsiäisjuhlilta huomaamatta, että heidän 12-vuotias esikoispoikansa ei ollut heidän mukanaan. Aivan kuin Luukas ei olisi ikinä kuullut yiddische mamesta!

Maria suosittelee Charles Guignebertin kirjaa Jésus (1969). Guignebert on ollut aika hyvin perillä asioiden oikeasta laidasta.

Maria kertoo, että hän tulee edelleen hyvin juttuun Joosefin kanssa tuonpuoleisessa, mutta hän itse viihtyy paremmin tieteentekijöiden parissa, kun taas Joosef suosii taiteilijoita. Ymmärrettävistä syistä he molemmat karttavat evankelistoja, jotka vain soittelevat harppujaan ja laulavat – usein väärin.

Au troisième degré (Kolmannessa asteessa)

Tämän kertomuksen Jacqueline Harpman on omistanut aviomiehelleen Pierre Puttemansille.

Kertomuksessa 18-vuotias Jeanne d'Arc kertoo oman tarinansa nuorelle englantilaiselle vanginvartijapojalle. Seuraavana päivänä hänet on määrä polttaa roviolla. Hän toivoo menettävänsä tajuntansa ennen kuin liekit tavoittavat hänet. Se, että vanginvartija ei ymmärrä sanaakaan hänen puheestaan, ei haittaa ja saattaa itse asiassa olla hyväkin asia. Hänen sanojaan luultavasti käytettäisiin häntä vastaan.

Jeanne tunnustaa valehdelleensa isossa asiassa: saamistaan näyistä. Hän keksi ne saadakseen ensin veljensä, sitten kyläläiset ja lopulta vallanpitäjät kuuntelemaan itseään. Ajatus syntyi kotikirkossa.

À force de regarder Jésus en croix, je me dis qu'il était fils de menuisier, pauvre, peu instruit prétendait-on, apparemment pas mieux équipé que je n'étais, et que cela ne l'avait pas empêché de porter la parole divine de Nazareth, petit village perdu, jusqu'aux confins de l'univers. Alors, si le Seigneur Tout-Puissant avait, dans Sa sagesse, choisi un si modeste personnage pour donner Ses ordres, pourquoi quelques saints bien intentionnés n'éliraient-ils pas une petite fille de campagne? Quand le message vient du ciel, qu'importe la qualité du messager, toute l'affaire est qu'il se fasse entendre.

Katsellessani Jeesusta ristillä sanon itselleni, että hän oli puusepän poika, köyhä, huonosti koulutettu, niin sanottiin, ilmeisesti ei minua paremmin varustautunut, eikä se ollut estänyt häntä viemästä jumalallista sanaa Nasaretista, pienestä syrjäkylästä, maailman ääriin asti. Jos siis Kaikkivaltias Herra oli viisaudessaan valinnut antaa käskynsä niin vaatimattomalle henkilölle, miksi muutamat hyvää tarkoittavat pyhimykset eivät valitsisi pikkuista maalaistyttöä? Kun sanoma tulee taivaasta, mitä väliä on sanansaattajan laadulla? Asian ydin on, että hän tulee kuulluksi.

Jeanne on vain halunnut, että tappaminen loppuisi. Siinä hän ei onnistunut kovin hyvin. Hän on kuitenkin tehnyt elämällään jotakin muuta kuin kotikylä olisi tarjonnut maalaismiehen puolisona tai lasten äitinä. Se, mitä oli tarjolla, ei houkutellut.

Ils font grand cas de ma chasteté: mais ils puent! Lorsqu'ils s'approchent de moi les mains en avant, ils ont les doigts gras de sauce et leurs braguettes gonflées sentent l'urine. Ils ont les dents gâtées, l'haleine fétide et les cheveux poisseux: ah! c'est un grand courage que de rester vierge devant si belles tentations!

He tekevät suuren numeron siveydestäni: mutta he haisevat! Kun he lähestyvät minua kädet ojennettuina, heidän sormensa ovat kastikkeen rasvassa ja heidän paisuneet kalukukkaronsa haisevat virtsalle. Heillä on mädät hampaat, pahanhajuinen hengitys ja rasvaiset hiukset: oi! vaatii suurta rohkeutta pysyä neitsyenä näin kauniiden houkutusten edessä!

Jeanne pohtii, mitä olisi tehnyt, jos olisi syntynyt pojaksi tai varakkaaksi mieheksi tai naiseksi. Hän olisi halunnut opiskella. Tähtitiede oli aina kiehtonut häntä. Hän löytää kuitenkin lohtua myös omasta tiestään: "En voinut alistua synkkään tarinaan, joka minulle annettiin. Halusin keksiä oman elämäni."

L’éternité (Ikuisuus)

Lyhyt ja kaunis, pohdiskeleva novelli käsittelee sukupolvien jatkumoa, josta ikuisuus muodostuu. Ei siis ole yllättävää, että Jacqueline Harpman on omistanut novellin tyttärilleen. Vielä sittenkin, kun aurinkomme jo on sammunut, jälkeläisemme saattavat elää jollain toisella planeetalla.

Alors je m'apaise et je regarde le long cortège de mes descendants défiler dans mes rêves. Je rejoins mes ancêtres et nous considérons notre Oeuvre. Ils sont derrière moi, les enfants sont devant, jusqu'à l'infini, lente cohorte qui traverse l'éternité. Je viens des premiers hommes, je vais au bout du temps.

Niin rauhoitun ja katselen unissani jälkeläisteni pitkää kulkuetta. Liityn esivanhempieni seuraan ja pohdimme aikaansaannostamme. He ovat takanani, lapset ovat edessäni, äärettömyyteen, hidas joukko joka kulkee halki ikuisuuden. Polveudun ensimmäisistä ihmisistä, kuljen ajan loppuun asti.

La Parleuse (Puhuja)

Kokoelman lyhyin ja yksi sen arvoituksellisimmista novelleista. Novellin minäkertoja toteaa puhuvansa lakkaamatta mutta ymmärtämättä puhettaan. Hänestä tuntuu, ettei hän syö eikä nuku. Hän näkee ympärillään kuulijajoukon ja ihmeet, joita hänen puheensa saa aikaan kuulijoissa: sokeat saavat näkönsä, rammat nousevat seisomaan, lukutaidottomat lukevat...

Novellin sävy on kuitenkin ahdistunut. Jälleen yksi joka ei ole valinnut osaansa?

Plus je réfléchis, plus je désespère, et j'entends bien que je parle toujours. Nulle fatigue ne s'empara de moi, la force qui m'habite est insensible au temps, sans doute ne mourrai-je jamais et je suis enfermée dans ce destin effroyable où je vois que ma parole enchante les foules sans que j'en puisse aucunement jouir.

Mitä enemmän pohdin, sitä epätoivoisemmaksi tulen, ja ymmärrän että puhun edelleen. Väsymys ei valtaa minua, ajalla ei ole otetta minussa asuvaan voimaan, en luultavasti koskaan kuole ja olen suljettuna tähän kauheaan kohtaloon, jossa näen sanojeni lumoavan väkijoukot kykenemättä millään tavalla nauttimaan niistä.

Le triplement des filles (Tyttöjen kolminkertaistuminen)

Sadunomainen tarina kolmesta sisaruksesta, kolmosista, joiden äiti ei voi hyväksyä sitä, että lapsia on kolme. Heidät kasvatetaan ikään kuin heitä olisi vain yksi. Tytöillä on aina täsmälleen samanlaiset vaatteet. Heillä on kaikilla myös samat kolme nimeä, jokaisella vain eri järjestyksessä. Yksilöllisyyden kieltämisellä on kauheat seuraukset. Mitä tapahtuu, kun yksi tytöistä tulee raskaaksi? 

Novelli on upeasti rakennettu. Se alkaa viattomasti minäkertojan haaveilusta, joka kohdistuu Venetsiaan. Vähitellen lukijalle paljastuvat kertojan nykyhetken rajoitteet ja menneisyyden tapahtumat. Mielipuolisuuden kierrokset yltyvät loppuhuipennukseen asti.

“Ô lac, l’année à peine a fini sa carrière…” ("Voi järvi, vuosi on tuskin päättänyt uransa..."

Runo on saanut otsikkonsa Lamartinen runosta. 

Mainio tarina siitä, miten nuoruuteen takertumalla voi pettää itseään. Kertomuksessa nainen valittaa rakastajiensa vanhenemista. Heidän kasvoihinsa on tullut ryppyjä, heidän hiuksensa ovat harmaantuneet ja voimansa vähentyneet. Jotkut heistä kastelevat vuoteensa; yksi ei ole tuntenut häntä vaan kutsunut äidiksi, kun hän on mennyt miehen vuoteeseen illalla. Kertoja aikoo käskeä palvelijoita heittämään ulos vanhat rakastajat, jotka haluavat puhua vain eturauhasestaan. "Ennen he puhuivat minulle minusta. Näin itseni heidän sanoissaan, joissa olin kaunis. Heistä on tullut hyvin huonoja peilejä."

Palvelijat saavat etsiä kylästä nuorempia. Hän on valmis odottamaan, että nuori rakastaja saapuu ovelle. 

Et si c'est une femme enveloppée de voiles noirs, avec la main noueuse et une faux sur l'épaule, ne la laissez pas entrer, dites-lui que personne n'habite plus ici, que tous les amants sont morts et que la maison n'est plus qu'une coquille vide.

Ja jos se on mustaan ​​huntuun kääriytynyt nainen, jolla on ryppyinen käsi ja viikate olallaan, älkää päästäkö häntä sisään, kertokaa hänelle, ettei täällä enää asu ketään, että kaikki rakastajat ovat kuolleet ja että talo on enää vain tyhjä kuori.

L’amour filial (Lapsenrakkaus)

Tarinan omistuksen paikalla on toteamus: antologioita varten.

Tämä tarina kyllä sopisikin mainiosti vaikkapa kauhukertomusten antologiaan. Itsekkään ja tyttärensä elämää säädelleen äidin kuolema saa tyttären miettimään, miten elämänsä käyttää. Tyttären ratkaisu on yhtä aikaa kuuliainen ja kapinallinen. Hän päättää huolehtia äidistä oman elämänsä loppuun saakka. Miten hän sen tekee? No, konstit on monet, kuten Psykon Norman Bates olisi voinut sanoa.

Novellin makaaberi karmeus syntyy tyttären rationaalisesta tyylistä ja tekojensa yksityiskohtaisesta kuvailusta.

Le cri (Huuto)

Tässä on kyseessä metaforan muuttaminen konkreettiseksi. Novelli käsittelee Apollinairen Alcools-runokokoelman lyhintä runoa ikään kuin se kuvaisi todellista luonnonilmiötä. Runo nimeltä Chantre kuuluu kokonaisuudessaan näin: Et l'unique cordeau des trompettes marines.

En yritä runon käännöstä, mutta saatan sen selata esiin, jos Janne Salon melko tuore Alcools-suomennos sattuu käsiini.

La lucarne (Kattoikkuna)

Tämä novelli on sukua tämän saman kokoelman La Parleuse -novellille. Siinä kertoja puhui kykenemättä lopettamaan. Nyt samassa tilanteessa on kirjoittaja.

Kirjoittaja kirjoittaa ovettomassa huoneessa. Valmiit sivut katoavat johonkin. Hän ei syö, juo tai ulosta. Välillä hän ryntää hetkeksi katsomaan ulos kattoikkunasta, jota suojaa rautaristikko. Hän tietää joskus eläneensä ulkopuolella. Onko hän ollut tyttö vai poika? Sen selvittäminen edellyttäisi riisuutumista. Se taas edellyttäisi kirjoittamisen keskeyttämistä. "Olen varma siitä, että olen ihminen, mutta siinä kaikki."

Kirjoittaja pohtii, miksi sukupuolensa tietäminen edes on tärkeää. Mitä väliä sillä on kirjoittajalle? Ulkopuolisessa maailmassa sillä kyllä on merkitystä.

Novelli avautuu varmasti useille tulkinnoille. Minä näin tässä vertauksen kaunokirjallisesta luomistyöstä. Se on tapa muistaa ja säilyttää. Prosessi on myös tapa unohtaa ja lohduttautua.

Oh! voilà une idée admirable, ne rien savoir de moi me donne la liberté de m'inventer à mon gré! Je peux me choisir une vie, une identité et me raconter une histoire de moi-même peut-être infiniment plus plaisante que mon histoire réelle.

Voi, tässäpä ihastuttava ajatus, se etten tiedä itsestäni mitään, antaa minulle vapauden keksiä itseni sellaiseksi kuin haluan! Voin valita elämän, identiteetin ja kertoa itselleni tarinan itsestäni, tarinan joka on kenties äärettömän paljon miellyttävämpi kuin todellinen tarinani. 

Kirjoittaja kirjoittaa aina rajatusta todellisuudesta. Kirjoitusprosessissa minä katoaa, mutta vain omasta kokemuksestaan voi kirjoittaa. 

Yhtä äkkiä kirjoittajan mieleen nousee varma muisto lapsuudesta: lapsuuden vihanneskeitto avaa muistojen portin kuin Proustin madeleineleivos. Kirjoittajan ajantaju palaa, valmiit sivut eivät enää katoa. Viimeisessä kappaleessa toden ja fiktion välinen seinä repeää:

Les murs deviennent transparents, je vois des étagères chargées de livres, j'écris sur une petite table de bois clair, il n'y a pas de pile à droite car j'utilise un bloc, je soulève et retourne la feuille au bas de chaque page. Au secour! Je sais tout! Mon prénom est Jacqueline, mon nom est Harpman, je suis une femme et chaque seconde qui passe me rapproche de ma mort.

Seinät muuttuvat läpinäkyviksi, näen hyllyt täynnä kirjoja, kirjoitan pienellä vaalealla puupöydällä, oikealla puolella ei ole paperipinoa, koska käytän lehtiötä, nostan ja käännän arkkia jokaisen sivun alareunassa. Apua! Tiedän kaiken! Etunimeni on Jacqueline, sukunimeni on Harpman, olen nainen ja jokainen sekunti vie minut lähemmäksi kuolemaani.

Tämä omistamani Le Lucarne -kokoelman painos on julkaistu  Éditions Labor -kustantamon aloittamassa Espace nord -sarjassa. Siinä on julkaistu belgialaisia moderneja klassikkoja tai ainakin kirjoja, joissa on klassikkopotentiaalia. Kirjan lopussa on valokuvia kirjailijasta sekä kirjallisuudentutkijoiden analyysejä teoksesta. 

Jacqueline Harpman: La Lucarne: Nouvelles. Éditions Labor 2003. La collection Espace Nord n° 185. Lecture de Elisheva Rosen et Noemi Rubin. Kokoelma ilmestyi alun perin vuonna 1992. Kansikuva: Yksityiskohta Maurice Pirennen maalauksesta L'Ombre de l'espion (1965). 243 s.

 

Jacqueline Harpman: L'Apparition des esprits suivi de Le Véritable Amour

Viime toukokuussa Reader, why did I marry him? -blogin Omppu kirjoitti houkuttelevasti belgialaiskirjailija Jacqueline Harpmanin romaanista I who have never known men (Moi qui n'ai pas connu les hommes), joka on noussut kunnolla näkyville vasta kolmekymmentä vuotta alkuperäisen ilmestymisensä jälkeen nimenomaan englanninkielisenä käännöksenä. Suomeksikin teos on ilmestymässä piakkoin. 

En onnistunut saamaan kyseistä kirjaa käsiini, mutta sitä etsiskellessäni löysin muutamia muita Harpmanin kirjoja, joiden takakansitekstit viekoittelivat ostoksille. Tämä L'apparition des esprits ja sen jatko-osa La Véritable Amour on yksi löydöistäni.

Romaanissa ja sen jatko-osassa on sellainen erikoisuus, että niiden ilmestymisen välillä kului neljäkymmentä vuotta. Kustantajan ratkaisu painaa molemmat romaanit yksiin kansiin tuntuu ainoalta oikealta. Ensimmäisen osan avoin loppu on ehkä taiteellisesti tyylikäs ratkaisu, mutta toisinaan on reilua lukijaa kohtaan viedä tarina suljetumpaan päätökseen. Näin tapahtuu romaanin jatko-osassa.

Romaanien nimissä on suora viittaus ranskalaisen klassikkokirjailijan, François de La Rochefoucauldin, kyyniseen aforismiin, joka on myös teosten mottona: 

Il en est du véritable amour comme de l'apparition des esprits: tout le monde en parle, mais peu de gens en ont vu.

Todellinen rakkaus muistuttaa henkiolentoja; kaikki niistä puhuvat mutta harvat ovat nähneet.

Romaanien aiheena on siis rakkaus. Jos aihe kiinnostaa – ja ketäpä ei kiinnostaisi – näissä romaaneissa se saa perusteellisen psykologisen läpivalaisun. Erityistä huomiota kiinnitetään siihen, miten voi erottaa todellisen rakkauden haaveista, toiveista, velvollisuudesta ja kunnioituksesta. Onko todellinen rakkaus mahdollinen ilman, että joutuu luopumaan vapaudestaan?

Jatkossa on runsaasti juonipaljastuksia, joten tässä on hyvä kohta lopettaa tämän jutun lukeminen, jos haluat mieluummin lukea kirjan itse.

L'Apparition des esprits (1960) oli Jacqueline Harpmanin ensimmäinen romaani. Sen päähenkilö ja minäkertoja on Catherine Reinhardt. Sukunimi tosin kerrotaan vasta romaanin jatko-osassa. Catherine on perheensä ainoa lapsi. Hän on pienestä pitäen tuntenut itsensä ulkopuoliseksi. Vanhempien keskinäinen symbioottinen rakkaus on tehnyt hänestä vieraan myös omassa perheessään. Hän ei ole voinut ymmärtää, miksi orpoja säälitään. 

Kun Catherine oli kymmenvuotias, liikemiesisä vei perheensä sodalta turvaan Marokon Casablancaan. Marokon kuvauksessa Jacqueline Harpman pystyi käyttämään omia kokemuksiaan. Hän vietti viitisen vuotta lapsuudestaan Casablancassa, jonne hänen juutalainen isänsä pakeni Belgian miehittäneitä natseja. Sodan jälkeen Catherinen perhe – kuten Jacqueline Harpmaninkin – palasi Brysseliin. 

15-vuotiaana Catherine kokee elämyksen, joka vaikuttaa häneen syvästi. Talvisessa kaupungissa hän pysähtyy katselemaan tulipaloa lähikadulla. Vaaran tuntuun yhtyy voimakas esteettinen elämys: hän näkee kauneutta liekkien loimotuksessa ja lumisateessa. Catherinen viereen pysähtyy hänen vanhempiensa ystävä, Maurice Alker, joka toteaa, että Catherinesta on tulossa sievä. "Tytölle sievä on yhtä kuin onnellinen", Catherine kirjoittaa.

Tästä tapahtumasta, jonka merkitys Maurice Alkerille käy ilmi vasta romaanin jatko-osasta, alkaa Catherinen ja Alkerin ystävyys. Yksinäinen tyttö on kaivannut ystävää, ja hänen vanhempansa, jotka luottavat täysin Alkeriin, ovat tyytyväisiä vanhemman miehen sivistävään vaikutukseen. Lukija on kahden vaiheilla: onko 40-vuotiaan poikamiehen kiinnostuksessa teini-ikäiseen tyttöön jotain sopimatonta? Alker kuitenkin käyttäytyy aina moitteettomasti Catherinen seurassa. Pian Catherinelle selviää, että Alkerilla on useita tiuhaan vaihtuvia rakastajattaria. Hän vaikuttaa suosivan naimisissa olevia naisia.

Romaanissa Catherine itse vertaa Alkeria pariin kertaan Pygmalioniin, Kreikan taruston kuvanveistäjään, joka herätti henkiin Venuksen kuvapatsaan. Alkerista tulee hänen ihailtu mentorinsa. Viimeistään 17-vuotiaana Catherine ymmärtää olevansa myös seksuaalisesti kiinnostunut Alkerista. Hän ei ole aivan viaton ja tietämätön. Hän on lukenut paljon kirjoja, ja "hyvät kirjailijat ovat usein moraalittomia".  

Catherinella on myös nuorempia ihailijoita hänen aloitettuaan yliopistossa historian opinnot. Julienin kanssa suhde alkaa viattomasti. Ensimmäinen suudelma vaihdetaan vasta viikkojen tapailun jälkeen. Neljän kuukauden ajan he kävelevät puistoissa käsi kädessä ennen kuin Catherine järjestää Julienin vanhemmilta salaa yöllä huoneeseensa. Seuraa koomisesti viritetty kuvaus kömpelöstä ja todella vaivalloisesta ensimmäisestä rakastelusta ja sen jälkeen lakanan pesusta ja kuivaksi silittämisestä aamuyön tunteina.

Catherinen suhteessa Julieniin saamme onnistuneen kuvauksen rakastumisesta rakkauteen ja aikuisuuden illuusioon. Mukana on luonnollisesti myös aistillinen nautinto, jonka takia nuoret ovat pitkään valmiit tinkimään yöunistaan. 

Alkerin suhtautuminen Catherinen ja Julienin suhteeseen on järkytyksen, närkästyksen ja itsesyytösten leimaama. Alkerin olisi pitänyt suojella tyttöä. Alker selittää joutuvansa ristiriitaiseen tilanteeseen suhteessa Catherinen vanhempiin, koska nämä eivät tiedä Julienin olemassaolosta.

Kun Catherinen vanhemmat lähtevät matkoille, Alker kuitenkin kutsuu Catherinen ja Julienin kahdeksi viikoksi kotiinsa, jossa myös Alkerin rakastajatar Antoinette on vieraana tämän aviomiehen ollessa matkoilla. Nelikko viihtyy hyvin yhdessä. Catherine tuntee kasvavaa vetoa Alkeriin.

Istuin siinä kahden henkilön välissä, miehen joka tunsi minusta kaiken paitsi vuoteen, ja pojan joka tunsi vain vuoteen: kumpaan oli läheisempi yhteys? Lapsikin olisi tiennyt vastauksen, mutta meitä oli kolme jotka emme nähneet sitä, mikä oli ilmiselvää.

Kun Antoinetten aviomies vihdoin alkaa epäillä, että Alkerilla on suhde hänen vaimoonsa, neljän salarakastavaisen ryhmä päättää uskotella, että Alkerilla on itse asiassa suhde Catherineen. Antoinetten aviomiehen on määrä löytää Alker ja Catherine kompromettoivasta tilanteesta. Suunnitelma onnistuu liiankin hyvin. Catherine ja Alker päätyvät vuoteeseen.

Romaani alkoi kevyen sarkastiseen sävyyn, joka miellytti minua kovasti. Loppupuolella sävy vakavoituu. Tilanteen hankaluus tuodaan esiin tuskallisen selvästi: nuoren rakastetun pettäminen ja hylkääminen, ikäeron ja perhesuhteiden tuomat ongelmat. Alker vetäytyy. Kaikki jää lopulta auki. Hieman katkerasti Catherine pohtii, onko rakkaus vain "hieno kirjallinen keksintö". Hän on kuitenkin vapaa lukemaan ja nauttimaan. Ehkä muutaman vuoden päästä jopa menemään naimisiin.

Jatko-osassa Le Véritable Amour (2000) Catherine löytää ullakolta vanhat muistikirjansa. Ne herättävät menneisyyden henkiin ja hän jatkaa kertomustaan siitä, kuinka hänen ja Alkerin suhde kehittyi edellisen romaanin tapahtumien jälkeen. Hän moittii muistiinpanojaan (siis ensimmäistä romaania) sarkasmista, joka on peittänyt sen, miten onneton hän todellisuudessa oli.

Alker on katkaissut välit Catherineen, joka on suunnannut tarmonsa opiskeluun ja valmistelee jo väitöskirjaansa. Hän päättää tarttua härkää sarvista, menee Alkerin kotiin ja pyytää tätä hankkimaan itselleen aviomiehen, koska Alker ilmiselvästi ei itse halua suhteeseen Catherinen kanssa. Catherinen tarkoituksena on luonnollisesti, että Alker jatkaisi suhdetta hänen kanssaan.

Epäröinnin jälkeen Alker kuitenkin ryhtyy etsimään Catherinelle puolisoa. Sitä varten Pygmalionin on taas muokattava patsastaan. Hienovaraisen koomisesti romaani kuvaa sitä, miten 47-vuotias vanhapoika alkaa muokata mieleisekseen – tai tulevan sulhasen mieleiseksi – tilanteesta huvittunutta 22-vuotiasta nuorta naista. Catherine tuntee todellisuudessa johdattelevansa Alkeria kohti heidän keskinäisen rakkaussuhteensa hyväksymistä.

Alker löytää sulhasehdokkaaksi 35-vuotiaan lakimiehen Lucasin, joka näkee kovasti vaivaa tehdäkseen vaikutuksen Catherineen. Catherine puolestaan ei tee elettäkään miellyttääkseen miestä. Heidän keskustelunsa eivät nyt suorastaan tihku intohimoa:

Il ne s'interrogeait pas, mais il m'interrogeait: aimais-je la vie mondaine, sohaiterais-je recevoir?
– Je ne sais pas cuisiner, et je n'ai jamais fait la vaisselle.
J'exagérais un peu.
– Il y a des gens dont c'est le métier, disait-il calmement.
Voulais-je avoir des enfants?
– Pas pour le moment.
Cela ne le dérangeait pas. Il nétait pas pressé.
– Si je vous entends bien, vous comptez que mes enfants seront les vôtres?
– Avec votre permission.
– Mes parents sont assez démodés, ils seraient choqués par des enfants qu'un mariage ne légitimerait pas.
– Le barreau est encore un milieu très conventionnel où le concubinage est mal vu.
Il projetait donc de m'épouser?
– Pas sans votre accord.

Hän ei kyseenalaistanut itseään, mutta minua hän kuulusteli: nautinko seuraelämästä, haluaisinko ottaa vastaan vieraita?
– En osaa valmistaa ruokaa, enkä ole koskaan tiskannut.
Liioittelin hieman.
– On ihmisiä, joiden työ se on, hän sanoi rauhallisesti.
Halusinko lapsia?
– En toistaiseksi.
Se ei häirinnyt häntä. Hänellä ei ollut kiirettä.
– Jos ymmärrän oikein, odotatte, että minun lapseni olisivat myös teidän?
– Teidän luvallanne.
– Vanhempani ovat melko vanhanaikaisia, he järkyttyisivät lapsista, joita avioliitto ei oikeuttaisi.
– Asianajajien ammattikunta on edelleen hyvin perinteinen ympäristö, jossa avoliittoa paheksutaan.
Hän aikoi siis mennä naimisiin kanssani?
– En ilman suostumustanne.

Lucas on asianajaja, jolla on maine, ettei hän koskaan häviä juttujaan. Hän saa kuin saakin Catherinen vaimokseen. Alker näkee, ettei Catherine rakasta sulhastaan, mutta ei pysty estämään avioliittoa, koska se edellyttäisi häneltä itseltään sulhasen paikalle asettumista.

Alkerin ja Catherinen välit palautuvat vähitellen alkutilaansa: he tekevät jälleen yhteisiä tutustumisretkiä Belgian taidemuseoihin. Rakkaudesta he puhuvat vain, jos aihe liittyy Vermeeriin tai Rembrandtiin.

Catherinen avioliitto Lucasin kanssa hajoaa läheisyyden puutteeseen. Catherinen ja Alkerin on viimein kohdattava tunteensa. Alker paljastaa sen, minkä on kymmenen vuotta kätkenyt. Juuri tämän tunnustuksen takia romaanin jatko-osa on tärkeä: on kohtuullista, että rakkaussuhteen kuvauksessa molemmat osapuolet saavat äänensä kuuluviin.

Kaikesta päätellen Jacqueline Harpman oli hyvin perinnetietoinen kirjailija. Näissä kahdessa romaanissa oli yllin kyllin viittauksia klassisiin ranskalaisiin kirjoihin, joissa rakkautta on lähestytty psykologisesti. Historiantutkijana Catherinen kiinnostus vanhoihin kirjoihin on perusteltua. Joku romaanin henkilöistä toteaakin, ettei hänen kirjallinen makunsa ole vielä saavuttanut 1900-lukua.

Jatko-osassa erotiikan kuvaus on rohkeampaa kuin ensimmäisessä osassa. Kun sanon rohkeampaa, en tarkoita karkeampaa. Kielikuvin, vertauksin ja metaforin voi puhua hätkähdyttävän paljaasti ja selkeästi. Muutamia harkittuja karkeuksiakin on kyllä mukana; niillä Catherine yrittää järkyttää esiin tunnereaktion isällisyyden naamion taakse kätkeytyvästä Alkerista.

Rakkaudesta voi näköjään kirjoittaa ilman romanttisia kliseitä. Haluan ehdottomasti lukea lisää Jacqueline Harpmania.

Jacqueline Harpman, L'Apparition des esprits suivi de Le Véritable Amour. Le Grand Miroir 2003. Kirjan alkuosa ilmestyi alun perin vuonna 1960 ja jälkiosa vuonna 2000. Kansikuva: Yksityiskohta Fernand Khnopffin maalauksesta Portrait de Marguerite (1887). 346 s.