Oletko koskaan huomannut, että valokuvissa sinulla on isäsi tai äitisi ilmeitä tai että teet sormilla voimisteluliikkeitä, joita isoisäkin teki? Onko kukaan sanonut, että puhut tai kävelet aivan kuin jompikumpi vanhempasi?
Fiktiivisten sukutarinoiden viehätys on varmaan siinä, että niissä, kuten omassa elämässämmekin, suuresti arvostamamme ainutlaatuinen yksilöllisyys paljastuu illuusioksi. Oikeastaan olemme vain variaatiota sukumme suuressa teemassa. Tarkemmin kaivellen jopa kapinamme suvun perimää vastaan voi osoittautua suvussa kulkevaksi ominaisuudeksi, henki on sama vaikka kapinan muodot ja kohteet vaihtelevat.
Jim Harrisonin romaani Dalva on mielenkiintoisen suvun mielenkiintoisesti kerrottu tarina. Kirja muodostuu kolmesta osasta: ensimmäisessä ja kolmannessa kertojana on Dalva, 45-vuotias nainen, jonka sukua tässä kirjassa setvitään, keskimmäisen osan kertoo yliopistomies Michael, joka tutkii Dalvan sukua tämän isoisän päiväkirjojen avulla. Tarina liikkuu nykyhetken eli 1980-luvun jälkipuoliskon lisäksi Dalvan nuoruudessa 1950-luvun lopulla sekä isoisän päiväkirjojen kautta 1800-luvun loppupuolen intiaanisotien ajassa.
Dalvan isä on kuollut Korean sodassa ja Dalvan ja tämän sisaren Ruthin kasvatuksesta on huolehtinut Naomi-äidin lisäksi myös Keskilännen suurella maatilalla asustava isoisä. Viisitoistavuotiaana Dalva rakastuu intiaanipoikaan nimeltä Duane Kivihevonen. Dalva alkaa odottaa lasta ja Duane katoaa maisemista, koska paljastuu, että Dalva ja Duane ovat lähisukulaisia. Dalva synnyttää poikalapsen, joka annetaan adoptoitavaksi. Tämä kokemus ensirakkauden ja lapsen menettämisestä yhdellä iskulla tekee Dalvasta jollain tapaa juurettoman: epämääräisiä opintoja seuraa hajanainen työura. Lukuisat rakkaussuhteet eivät johda vakiintumiseen.
Dalvan isoisän isä, John Wesley Northridge, jonka päiväkirjat muodostavat tärkeän osan kirjasta, oli alunperin pappi, joka yritti auttaa perinteisen metsästyselinkeinonsa menettäneitä sioux-intiaaneja omaksumaan hedelmän- ja marjanviljelyn. Uskonsa menetettyään hän omistautuu intiaanien asialle ja tavoille. Siinä sivussa hän perustamiensa taimitarhojen ansiosta tulee luoneeksi jättimäisen omaisuuden. Leskeksi jäätyään hän menee uusiin naimisiiin Pieni Lintu -nimisen intiaanin kanssa. Heille syntyy yksi lapsi, josta tulee Dalvan isoisä.
Dalvan isoisä hoitaa ja kartuttaa perimäänsä omaisuutta, nai puolison jota maatilan karunpuoleinen elämä ei kiinnosta ja kasvattaa poikiaan Johnia ja Paulia.
Tuo edellä oleva sekavahko sukuselvitys ei anna oikeaa käsitystä kirjasta. Harrison on ennen kaikkea mainio tarinankertoja. Vaikka tarinaa kerrotaankin aikatasoja vaihdellen, henkilöt tulevat lukijalle niin tutuiksi ja yksilöllisiksi, että kokonaiskuvan hahmottaminen on helppoa. Tutuiksi tulevat myös hevoset, koirat, hanhet ja kojootit sekä välillä ankara, välillä lempeä luonto.
Yliopistomies Michael on tarinassa mukana jonkinlaisena koomisena kevennyksenä. Hän ryyppää, eksyy, ajautuu noloihin tilanteisiin ja päätyy lopulta pahoinpidellyksi niin pahasti, että joutuu nauttimaan kaiken ravintonsa pillin kautta. Michaelilla ja Dalvalla on suhde, joka ei tosin estä kumpaakaan heistä harrastamasta seksiä muidenkin kanssa. Seksi on heille kyllä tärkeää, mutta jollain tavoin merkityksetöntä. Samalla tavalla Michaelille gourmetruoka on tärkeää, mutta nälkäänsä hän hotkii hampurilaisiakin. Aidsia edeltävän ajan välinpitämätön sukupuolimoraali tuntuu nykyisin luettuna aika kaukaiselta ja eksoottiselta.
En ole koskaan pitänyt pahana, jos kirja opettaa minulle jotain. Tämä kirja opetti paljon Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön kohtelusta 1800-luvulla ja sen jälkeenkin. Harvasta asiasta ollaan varmaan niin yleisesti yhtä mieltä kuin siitä, että intiaanien kohtelu oli törkeää: heiltä vietiin maat ja elinkeinot ja heidän sosiaaliset rakenteensa tuhottiin. (Jonkinlainen vesitetty liittovaltion anteeksipyyntö muuten saatiin aikaan presidentti Obaman aikana, mutta siinäkin korostettiin, että anteeksipyyntö ei oikeuta taloudellisiin korvauksiin menetyksien johdosta.) Eipä ihme, että romaanissa Dalvan isoisoisä ajautuu hulluuden partaille ja ehkä vähän ylikin otettuaan intiaanien asian omakseen.
Formaalisesti täydelliseen teokseen didaktisuus ei tietenkään sovi, mutta formaalinen täydellisyys voi myös olla aika tylsää, sen ääressä voi vain huokailla ja ihailla. Epätäydellisyys imee lukijan osaksi luomisprosessia.
Jim Harrison kirjoittaa samantapaista fyysistä proosaa, joka on ominaista monille amerikkalaisille mieskirjailijoille. Mieleen tulevat etsimättä Faulkner ja Steinbeck. Harrison kuitenkin harrastaa heitä enemmän viittauksia kirjallisuuteen ja taiteeseen.
Olen aiemmin lukenut Jim Harrisonin taidokkaita pitkiä novelleja, oikeastaan pienoisromaaneja, joita hänellä oli tapana julkaista kolmen satseissa. Syystarinoita-kokoelma on suomennettukin. Sen nimikertomuksessa on paljon yhtäläisyyksiä Dalvan sukutarinaan. Novellin William Ludlow on samanlainen yhtaikaa herkkä ja vahva patriarkka kuin Dalvan isoisäkin. Syystarinoita-novelliin perustuu elokuva Intohimon tuulet, jossa William Ludlow'ta näytteli Anthony Hopkins ja hänen poikiaan Brad Pitt ja Aidan Quinn. Hyvä leffa mutta novelli on parempi.
Joskus kauan sitten muuten luin Parnassosta yhden Jim Harrisonin esseen, josta muistan pitäneeni. Valitettavasti siitä on jäänyt mieleeni ainoastaan sen kiehtova nimi Passacaglia eksymiselle. Vanhat Parnassot ovat pahvilaatikossa varaston perällä. Joskus ne vielä pitää kaivaa esiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!