Diane Williams: Fine, Fine, Fine, Fine, Fine

Diane Williams, Fine, Fine, Fine, Fine, Fine. CB editions 2016.

Diane Williams on amerikkalainen lyhyeen - hyvin lyhyeen - proosaan keskittynyt oman tiensä kulkija. Vertauskohtia hänen tinkimättömän omaperäiselle tuotannolleen on vaikea keksiä ainakaan proosakirjallisuudesta. Williamsin hengenheimolaisia olisikin ehkä syytä etsiä runoilijoiden joukosta.

Williamsin proosa on niin todenmukaista ja rehellistä ja tarkkaa, että se synnyttää surrealistisen vaikutelman. Novelleissaan Williams toistuvasti osoittaa ristiriidan sen välillä mitä meidän odotetaan havaitsevan ja tuntevan, ja sen mitä me todellisuudessa havaitsemme ja tunnemme. Hän myös ilmaisee tämän ristiriidan täysin suoraan:

I must say that our behavior is continually under review and any one error alters our prestige, but there'll be none of that lifting up mine eyes unto the hills. (Kursivointi kirjailijan.)

Williamsin rehellisyys johtaa usein kieltolauseisiin, joissa todetaan, mitä kertoja tai muut novellien henkilöt eivät tunne tai näe. Tekstiin syntyy tästä omalaatuinen nykivä vaikutelma. Tätä vaikutelmaa korostaa se, että havainnoijan tulkinta voi muuttua kesken tekstin ja teksti ikään kuin koko ajan korjaa itse itseään. Se mikä ensin oli kaniini korvat pystyssä, onkin seuraavassa hetkessä roskapussi, jonka henkselit on solmittu. Surrealismi on äärimmäistä realismia: jos pystyisimme (ja uskaltautuisimme) tutkimaan ilman ennakko-odotuksia  toisiamme, itseämme, ajatuksiamme ja havaintojamme, huomaisimme millaisesta sekalaisesta silpusta ja epäloogisuuksien röykkiöstä meidän muka niin johdonmukaiset persoonallisuutemme koostuvat.

Novelli People of the Week alkaa henkilöiden esittelyllä, joka muistuttaa tilannetta, jossa seuraamme vierestä ventovieraitten keskustelua ja yritämme saada käsityksen henkilöiden suhteista. Samalla tämä katkelma kertoo, kuinka tarkkakorvaisesti Williams tallentaa todellisen keskustelun omituisuuksia:

'She just can't hop over the ocean. She has small children,' Petra said.
'I didn't think you even knew what Ethelind looked like.'
'I saw her up front. I thought you saw her. Let's go see Tim.'
'I don't want to see Tim. Why would I want to see Tim? Who is Anita? I want to thank Anita.'
'Dale, is that you?' a woman called. It was Tim who turned, thinking that someone had mistaken him for Dale.

Ehkä kolmen tai neljän lukukerran jälkeen tämän ihmisjoukon banaali ihmissuhdedraama tuntui hieman avautuvan. Loppusanoissaan novellin kertoja hämmästellen paljastaa, ettei näilläkään ihmisillä kovin suurta merkitystä ole muille kuin ehkä itselleen:

These are people who, owing to curious regularities, maintain high, trusted positions. They have acquired love, wealth, and fame, but they don't think they've gotten enough reward for all that.

Diane Williamsin novellit vaativat lukijalta keskittymistä. Assosiaatiot hypähtelevät yllättäviin suuntiin ja jos ei ole tarkkana, putoaa kokonaan kärryiltä eikä tekstistä saa irti mitään. Usein kannattaa lukea novelli heti perään uudestaan. Se ei ole hankalaa, sillä novellit ovat pisimmilläänkin vain parin kolmen sivun mittaisia.

Useimmat novellit on kerrottu minämuodossa ja niistä saa hyvin henkilökohtaisen vaikutelman. Kirjailija ei epäröi astua esiin kommentoimaan kuvaamiaan tapahtumia niin halutessaan. Tästä  syntyy usein humoristinen vaikutelma. Novelli Head of the Big Man kertoo juhlallisessa me-muodossa dramaattisen sukutarinan, jonka traagiset käänteet muuttuvat Williamsin käsissä kutkuttavan koomisiksi. Viimeisessä kappaleessa kirjailija tuntuu astuvan verhon takaa esiin omassa persoonassaan, näyttävän pitkää nenää lukijalle ja kertovan, mitä on luvassa, kun hänen kelkkaansa lähtee:

Young farmers and rural characters, obstetrical nurses, scholars, clergy - all the rest! - will have their great hopes realized more often than not - unless I decide to tell their stories.

Williams rikkoo melkein kaikki kirjoittamisen kirjoittamattomat säännöt. Hän kulkee aivan eri suuntaan kuin odotamme ja paljastaa näin, kuinka sovinnainen meidän käsityksemme kirjallisesta kerronnasta pohjimmiltaan on. Pari lausetason esimerkkiä vaikkapa Living Deluxe -novellista.  Kertoja toteaa: "Hän aivasti uudelleen vielä epäsiistimmin ja se toi mieleeni vitsin." Vitsiä ei kerrota eikä aiheeseen palata! Hieman myöhemmin: "Hyvä on. Vein perheeltäni satatuhatta dollaria - sanotaan viisikymmentätuhatta. Sanotaan kolme miljoonaa. Se oli kolmekymmentäviisituhatta! - neljäkymmentä. Se oli kaksisataa dollaria." Odotamme määrältään nousevaa tai laskevaa summaa, emme tätä sattumanvaraista poukkoilua. Minusta tämä oli joka tapauksessa erittäin huvittavaa.

Novellikokoelman nimi Fine, Fine, Fine, Fine, Fine on peräisin novellista nimeltä A Little Bottle of Tears. Siinä kaksi pariskuntaa yrittää käydä rauhallista ja järkevää keskustelua tilanteessa, jossa toisen avioparin miehellä on ollut suhde toisen parin naisen kanssa. Kukapa ei olisi joskus ollut mukana keskustelussa, jossa yksi osapuoli sanoo hysteriaa lähenevällä intonaatiolla: Joo, joo, joo, joo, joo! ja kaikki tietävät, että mikään ei ole joo vaan pikemminkin ei.

You find yourself in a situation where you have agreed, agreed, agreed, agreed and you realize this is not such a good agreement.

Mikäli kokeellinen nykyproosa kiinnostaa, Diane Williams on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirjailija.