The Song of the Wren -kokoelmassa on viisi pituudeltaan vaihtelevaa novellia: pisimmässä on 55 sivua ja lyhimmässä vain kahdeksan. Tämä on viimeinen H. E. Batesin elinaikanaan julkaisema kaunokirjallinen teos. Se on yhä täynnä voimakasta luontotunnetta, ja kirjailijan psykologinen silmä on edelleen yhtä tarkka kuin nuorempanakin. Pientä väsymistä olen havaitsevinani siinä, että kirjailija ei ihan jaksa uskoa siihen, että novellissa vähemmän on yleensä enemmän. Kaksi pisintä novellia päättyy murhaan. Tällainen äärimmäinen väkivalta novellin lopussa on mielestäni dramaturginen ongelma. Se tuntuu siltä, kuin joku vinkkaisi sinut ensin sivummalle ja kuiskuttelisi korvaasi salaisuuden – ja sitten lopuksi karjaisisi viimeisen lauseen niin kovaa, että korvasi jäävät soimaan. Kaikki se, mikä teki kertomuksesta herkän ja poikkeuksellisen, karkaa mielestä.
Jonkinlainen yllätys tai asioiden kirkastuminen novellin lopussa on hyväksi, mutta näistä kahdesta pisimmästä novellista leikkaisin mielelläni pois pari viimeistä kappaletta. Tämä on kuitenkin vain minun mielipiteeni eikä siis novellin kirjoittamisen resepti. Minulle hieman vaimeampi novellin lopetus antaa suuremman tyydytyksen. Ehkä joku toinen pitää juuri tällaisista järkyttävistä lopuista.
Kokoelman toinen novelli, The Dam, oli vähiten mieleeni. Parasta siinä on syksyisen Pohjois-Italian luonnon herkkä kuvailu. Juoni muodostuu kahden saksalaisnaisen, äidin ja tyttären, sekä englantilaisen playboyn kolmiodraamasta. Kaikki kolme henkilöä ovat kylmiä ja epämiellyttäviä. Heidän suhteensa, jossa viha ja rakkaus sekoittuvat, on kyllä onnistuneesti kuvattu.
Toiseksi viimeinen novelli, The Tiger Moth, kertoo sota-aikaan sijoittuvan tarinan vauhdilla etenevästä romanssista. Pommikoneen suunnistajan jokainen päivä saattoi olla viimeinen, ja maaseudulle evakkoon siirretyn opettajattaren mahdollisuudet miesseuraan olivat rajalliset. Mies tässä novellissa uskoo rakentavansa tulevaisuutta; nainen toistaa usein, että kyse on vain unesta. Tässä novellissa on lopussa minulle sopiva yllätys. Se paljastaa henkilöiden traagisen yksinäisyyden.
Irlantilainen novellikirjailija Frank O'Connor julkaisi pitämiensä luovan kirjoittamisen kurssien pohjalta kirjan The Lonely Voice (1962), jossa hän esimerkkien valossa pohtii juuri novellin teoriaa. Siinä O'Connor sanoo jotenkin siihen tapaan, että romaani sitoo henkilönsä ja lukijan yhteisöön ja yhteiskuntaan, kun taas novelli paljastaa henkilöidensä peruuttamattoman ja järkyttävän yksinäisyyden. H. E Batesin novelleihin tämä näkemys sopii täydellisesti.
Keskimmäinen novelli The Man Who Loved Squirrels on kokoelman pisin. Sen päähenkilö on 45-vuotias vanhapoika, joka on jatkanut kuolleen isänsä ammattia ja veistää aidaksia pienessä metsävajassa. Yksinäisessä työssään Spile Jackson on melkein unohtanut taidon puhua ihmisille. Hän juttelee lähes pelkästään oraville, joita metsässä on runsaasti. Jackson ruokkii oravia ja on antanut niille kaikille nimet. Työn katkaisee päivittäin hetkeksi Jacksonin vanha äitimuori, joka tuo pojalleen lounaan metsään. Kommunikointi äidin ja pojan välillä on lähes olematonta. Äiti huolehtii pienen perheen ostoksista ja pojan tienesteistä.
Spile Jacksonin elämä muuttuu, kun eräänä päivänä metsään ilmestyy työnhakumatkallaan harhaan kulkenut nuori nainen. Nainen alkaa vierailla Jacksonin luona metsävajalla – ehkä koska häntä huvittaa kiusoitella miestä, jolla ei ole minkäänlaisia naiskokemuksia; ehkä aidosta kiinnostuksesta; ehkä hyötyäkseen yksinkertaisesta miehestä. Joka tapauksessa Jackson alkaa tuoda naiselle rahaa äidin rahakätköstä, jotta nainen saa ostetuksi uusia vaatteita ja pikkutarvikkeita. Äidin ja pojan välit kiristyvät, kun poika alkaa viettää illatkin metsävajallaan ja kun rahaa alkaa kadota laatikosta äidin sängyn alta.
Eräänä päivänä nuori nainen sitten kertoo Jacksonille, että tarvitsee uuden talvitakin. Hän on ajatellut oravannahkaturkkia...
Kyseessä on siis vanhaakin vanhempi tarina: eroottisen houkutuksen takia mies luopuu jostain itselleen rakkaasta, arvokkaasta ja tärkeästä. Jääkö mies ikinä vaihtokaupassa voitolle? Saako hän tyydytyksen? Eipä niin. Simson ja Delila, Sinuhe ja Nefernefernefer.
Novellissa kuvataan erinomaisesti sitä, miten Spile Jackson kuuluu luontoon ja on tyytyväinen osa sitä ja miten hänen yrityksensä liittyä ihmisten yhteisöön johtaa murhenäytelmään ja yksinäisyyteen.
Novellikokoelman ensimmäisessä ja viimeisessä novellissa on kummassakin sama päähenkilö, eksentrinen ja aivan ihastuttava ikääntynyt neiti Shuttleworth. Näissä kahdessa novellissa on samaa lempeää pikkuporvarillisuuden pilkkaa kuin Oi ihana toukokuu -sarjassa.
Ensimmäisessä, kokoelman niminovellissa The Song of the Wren vanhan neidin taloon tulee käymään mielipidetutkimuksen tekijä. Neiti on ollut juuri ruokkimassa lintuja erilaisilla voileivillä ja hämmentää tutkijan mielipiteillään lintujen ruokamieltymyksistä. Tutkijan kysymyksiin ajankohtaisista kysymyksistä neiti vastaa luontohavainnoilla. Poistuessaan tutkija pitää neiti Shuttleworthia hulluna eikä lainkaan huomaa ilkikurista yhteiskunta-analyysia, jota neidin vastauksiin on sisältynyt.
Kokoelman viimeisessä novellissa Oh! Sweeter than the Berry kylän pappi kutsuu itsensä kylään neiti Shuttleworthin luo. Neiti yllättää papin täsmällisillä raamattusitaateillaan. Pappi kysyy, kuuluuko neiti johonkin toiseen uskontokuntaan, sillä kirkossa häntä ei nähdä. Neiti vastaa:
'Naturally. The faith of the sun, the sky, the moon, the earth and the waters under the earth. The fish, the butterflies, the foxes that have no holes and all the fowls of the air. "And small fowles maken melodie and slepen all the nicht with open eye".'
'That last quotation is surely not Biblical?'
'Not on your nelly. Chaucer. Great man Chaucer. So rich and earthy. I always thought I wouldn't have minded being Chaucer's lady-friend.' Miss Shuttleworth helped herself to another glass of elderberry, took a sublime swig at it and belched ever so slightly.
Lopulta pappi lähtee pois mieleltään ja ruumiiltaan järkytettynä. Neiti Shuttleworth on tarjoillut niin auliisti omatekoisia viinejään, että horjahteleva pappi päätyy lopulta polvirukoukseen tien varteen neiti Shuttleworthin sielun pelastukseksi.
Hurmaavasta neiti Shuttleworthista olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Täytyy pitää silmät auki. Ehkä H. E. Bates on kirjoittanut hänestä muissakin kertomuksissaan.
H. E. Bates, The Song of the Wren. Penguin Books 1985. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1972. Kansikuva Anne Meisel. 128 s.
----------------------
The Man Who Loved Squirrels -novellin päähenkilö on päätoiminen puunhakkaaja ja aidastentekijä. Novellin kuvaamana aikana tämä ammatti oli jo katoamassa. Nykyään sitä luultavasti ei enää ole. Aidatkin tehdään enimmäkseen metallista tai sahatavarasta.
Siispä tämä menee Helmet-lukuhaasteen kohtaan 20: Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!