Flann O'Brien: Kolmas konstaapeli

Veijo Meri sanoi kerran, että Irmari Rantamalan Harhama-romaani on urotyönä verrattavissa siihen, että kävelisi Helsingistä Porvooseen takaperin. Samankaltaisesta urotyöstä on kyse myös tässä Flann O'Brienin Kolmas konstaapeli -romaanissa. Täytyy ihailla – vaikka vastoin tahtoaankin – sitä, että kirjailija pakkomielteisen tinkimättömästi toteuttaa oman näkemyksensä piittaamatta vähääkään siitä, mitä kirjallisuudessa on pidetty luvallisena tai siitä, mitä mahdolliset lukijat teoksesta tuumaavat. Ei ole lainkaan yllättävää, että Kolmas konstaapeli julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Mahtoiko O'Brien edes eläessään vakavasti etsiä sille kustantajaa?

Luvassa on siis todella erikoinen romaani. Se alkaa ryöstömurhasta, jonka nimetön minäkertoja tekee ystävänsä John Divneyn kanssa. Kun sanon nimetön, se tarkoittaa tässä sitä kirjaimellisesti. Romaanin kertoja unohtaa nimensä, mikä saattaa olla kätevää, sillä nimetöntä ei oikeastaan ole olemassa eikä häntä voi myöskään tuomita mistään rikoksesta. Toisaalta jos nimetön vaikkapa hirtetään murhasta, ei oikeastaan ole hirtetty ketään, ja mitään ei ole tapahtunut. No niin – O'Brienin hulluus iski blogin kirjoittajaan: tällaista pohdiskelua romaanissa tosiaan käydään. Tämä on kuin aikuisille suunnattu Liisa Ihmemaassa – arkipäivän logiikalla ei teoksen maailmassa pitkälle pötkitä.

John Divney väittää piilottaneensa ryöstösaaliin murhatun taloon ja lähettää kertojan hakemaan sitä sieltä. Talossa tapahtuu jotain kummallista, ja sen jälkeen tarinan mielipuolisuuden kierrokset vain kiristyvät. Kertoja tapaa murhatun miehen tämän talossa; mies vaikuttaa elävältä, vaikka kertoja on rusikoinut hänen päänsä mäsäksi lapiolla. Murhattu suhtautuu murhamieheen yllättävän suopeasti ja kertoo, että ryöstösaalis on poliisiasemalla, josta kertoja voi sen hakea.

Poliisiasemalla kertoja tapaa kaksi konstaapelia, joista toinen on poikkeuksellisen kiinnostunut polkupyöristä. Hän varastaa niitä, ja kun niistä tehdään katoamisilmoitus, hän sitten löytää ne ja ratkaisee rikokset. Erikoista on, että polkupyörien omistajat ovat osittain muuttuneet polkupyöriksi ja polkupyörät puolestaan osittain ihmisiksi. Toinen konstaapeli rakentaa taidokkaita lippaita, jotka mahtuvat aina toistensa sisään siten, että pienimmät ovat jo niin pieniä, ettei niitä voi nähdä edes suurennuslasilla.

Poliisien kanssa kertoja vierailee muun muassa iäisyydessä, joka sijaitsee maan alla ja sinne mennään hissillä. Iäisyydessä aine nimeltä omnium muuttuu miksi ihminen ikinä haluaa sen muuttuvan. Valitettavasti ihmisen pitää iäisyydestä pois tullessaan painaa täsmälleen saman verran kuin alas mennessään. Iäisyydestä ei siis voi tuoda mukanaan mitään.

Poliisit myös tietävät, että kertoja on murhaaja, joten hänen hirsipuutaan aletaan pystyttää. Kertojan sielu, nimeltään Joe, joka on tähän asti aina välillä kommentoinut kertojan ajatuksia ja välillä riidellyt tämän kanssa, sanoo tässä vaiheessa hyvästit ja katoaa jonnekin. Kertoja onnistuu kuitenkin pakenemaan – helposti, sillä häntä ei edes yritetä estää – ylikonstaapelin polkupyörällä, tai pikemminkin sen kanssa.

Kuinka voisin kuvailla moitteetonta mukavuuttani polkupyörän istuimella, meidän liittomme täydellisyyttä, suloista vastakaikua jota hän soi minulle runkonsa jokaisella osalla? Minusta tuntui että olin tuntenut hänet monia vuosia, ja että hän oli tuntenut minut, ja että me ymmärsimme toisiamme varauksetta. Hän liikehti allani notkean myötäelävästi ja eteni nopeasti ja ilmavasti löytäen aina tasaiset reitit kivisiltä teiltä, huojuen ja taipuen ja myötäillen taitavasti minun vaihtuvia asentojani; hän jopa sopeutti vasemman polkimensa minun puujalkani kömpelöön poljentaan.

Kertoja palaa murhatun miehen taloon. Siellä hän kohtaa kolmannen konstaapelin, joka on perustanut talon seinien sisään oman toimistonsa. Siis talon seinien sisään, ei talon sisään, tämänhän nyt ymmärtää lapsikin. Kolmas konstaapeli kertoo, että ryöstösaalis – reilu sata grammaa omniumia – on nyt kertojan omassa talossa.

Omassa talossaan kertoja tapaa rikostoverinsa Divneyn, ja lukijalle viimein selviää, mistä tässä kaikessa on ollut kyse. Sanotaan nyt, että kyseessä ei ole uni kuten Liisan seikkailuissa. Jokin metafyysisempi selitys on kyseessä. Divney ja kertoja lähtevät yhdessä poliiisiasemalle. Ja kaikki alkaa uudestaan...

Romaani tulvii mielipuolisia – mutta viihdyttäviä – pseudotieteellisiä teorioita. Suuri osa niistä on de Selby-nimisen filosofin ja fyysikon ajatuksia, joita kertoja on tutkinut julkaisutarkoituksessa. Romaanissa on pitkiä hullunkurisia alaviitteitä, jotka koskevat de Selbyn elämää ja teorioita. Romaania voi mainiosti lukea myös tieteen tai pikemminkin tiedekirjoittamisen parodiana. Ehkä tästä syystä suomenkielinen painos on julkaistu WSOY:n SciFi-sarjassa.

Mutta niin kuin edempänä sanoin, de Selby tarjoaa aitoa henkistä ravintoa, jos lukee objektiivisesti mitä luettavissa on. Teoksessaan Jokamiehen atlas hän käsittelee yksityiskohtaisesti läheisen menetystä, vanhuutta, rakkautta, syntiä, kuolemaa ja muita ihmiselon kohokohtia. Totta kyllä hän uhraa niille vain kuutisen riviä, mutta se johtuu hänen musertavasta väitteestään että ne ovat kaikki tyynni "tarpeettomia".

Parodiaa teos viljelee muutenkin yllin kyllin: sen tyylilaji vaihtelee salamannopeasti ja näistä tyylien sekoittumisista syntyy mainiota kielellistä leikkiä. Välillä myös sanojen merkitykset tuntuvat lipuvan vinksalleen. Suomentaja Kristiina Drews on tästä haastavasta urakasta selvinnyt kiitettävästi: suomennos ei missään vaiheessa vaikuttanut väkinäiseltä.

Kolmas konstaapeli -romaani oli maistuva välipala: kirjallinen leikki ja arvoitus, aivan kuin äkkimakea leivos. Kuitenkin vain välipala – tämän jälkeen kaipaa jotain arkiruokaa. Leipä se miehen tiellä pitää, vaikka joskus kävelisikin takaperin Helsingistä Porvooseen.

Flann O'Brien, Kolmas konstaapeli. WSOY 1988. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Third Policeman suomentanut Kristiina Drews. Päällys Heikki Kalliomaa. 252 s.

-------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 22: Kirjassa ajetaan polkupyörällä.