Jos olet aiemmin lukenut Philip Rothin romaaneita etkä ole oikein pitänyt hänen hieman hysteerisestä, paikoin ilkeästä ja hyökkäävästä tyylistään, suosittelen kokeilemaan vielä tätä romaania. Roth ei ole yhdessäkään aiemmin lukemassani romaanissa kirjoittanut näin ymmärtäväisesti, kauniisti ja lempeästi.
Romaani alkaa päähenkilön hautajaisista, joissa puhuvat vainajan tytär ja veli. Omituista kyllä he eivät juurikaan puhu siitä, millainen ihminen vainaja oli. Tytär puhuu juutalaisten hautausmaasta ja veli isästään, kaikkien rakastamasta jalokivi- ja kellokauppiaasta. Lukijalle herää kysymyksiä: oliko vainaja niin mitätön ihminen, ettei hänestä ole mitään kerrottavaa? Oliko hän niin vastenmielinen, ettei hautajaisissa olisi sopivaa kertoa hänestä? Vai oliko hän niin rakas, ettei hänestä pystynyt puhumaan luhistumatta?
Vainaja, kirjan päähenkilö, jokamies, jota ei kertaakaan nimetä, pääsee ääneen hautajaisten jälkeen. Kerronta etenee hän-muodossa ja pitäytyy päähenkilön havaintoihin ja ajatuksiin. Kuolema on kulkenut päähenkilön rinnalla koko hänen elämänsä ajan siitä lähtien, kun hän lapsuuden kesälomapaikassa näki, miten hukkunutta merimiestä kiskottiin rannalle. Nyt kun hän on seitsemissäkymmenissä, kuolema on astunut lähemmäksi terveyden heikkenemisen ja jokavuotisiksi tulleiden leikkaushoitojen takia. Kaulavaltimon leikkauksessa kuolema hänet lopulta korjaa pois.
Hän ei ollut enää ja astui olemassaolosta vapautettuna ei-minnekään edes tietämättä sitä. Juuri niin kuin oli pelännyt alusta asti.
Päähenkilö on pitänyt itseään hyvin tavallisena ihmisenä. Hän tietää, että häntä on nuorena pidetty tylsimyksenä – niin hän on tehnyt itsekin. Hän on luonut uransa mainostoimiston graafikkona, vaikka on samalla elätellyt unelmia taidemaalarin työstä. Hän on ollut kolme kertaa naimisissa. Eros on se jumala, jonka avulla hän on yrittänyt taistella Thanatosta, kuoleman jumalaa, ja elämän arkipäiväisyyttä vastaan. Särkyneet avioliitot ovat aiheuttaneet itsesyytöksiä, joiden kanssa hän on koettanut elää selittämällä, että kaikki on ollut vain tavallista elämää.
Hän ei väittänyt olevansa poikkeuksellinen. Vain haavoittuva ja suojaton ja hämmennyksissä. Ja vakuuttunut siitä, että hänellä keskivertoihmisenä oli oikeus saada armahdus menetyksistä, joita mahdollisesti oli aiheuttanut viattomille lapsilleen, jotta ei joutuisi elämään mielenvikaisena puolet ajastaan.
Kahdesta avioliitosta hänellä on lapsia, joista vain nuorimmalle, tyttärelle, hän on omasta mielestään saanut olla se rakastava isä, joka on halunnut olla. Vanhemmat lapset, kaksi poikaa ensimmäisestä avioliitosta, jäivät riitaisessa avioerossa äidilleen, ja päähenkilö tuntee, etteivät pojat koskaan ole päässeet yli katkeruudestaan. Hän uskoo, että pojat tulevat olemaan iloisia hänen kuolemastaan. Lukija tietää jo tässä vaiheessa, että näin ei ole. Ainoa, joka itkee hallitsemattomasti päähenkilön hautajaisissa, on toinen hänen pojistaan.
Koko elämänsä päähenkilö on tuntenut riittämättömyyttä. Täydellinen isä ja veli ovat olleet vertailukohtina, joiden tasolle hän ei koskaan tunne yltäneensä.
Lukiessani ajattelin, että Philip Rothilla ei tätä romaania rakentaessaan ole ollut mielessä keskiaikainen Jokamies-moraliteetti vaan Shakespeare. Kuolleen isän asettamat vaatimukset toivat mieleen Hamletin; kolme lasta, joista nuorin on rakkain, veivät ajatukseni Kuningas Leariin. Hamlet-yhteys vahvistui aivan romaanin lopussa, kun päähenkilö päätyy hautausmaalle, jonne hänen vanhempansa on haudattu – ja hänet itsensäkin muutaman päivän päästä haudataan. Siellä hän antautuu pitkään keskusteluun haudankaivajan kanssa.
Haudankaivajan konkreettinen, käytännöllinen ja samalla arvostava suhtautuminen työhönsä ja hautausmaalle haudattuihin ihmisiin rauhoittaa päähenkilön kuolemanpelon. Päähenkilö on kiitollinen, ja hänestä tuntuu, ettei hän enää halua lähteä hautausmaalta minnekään.
"Niin, mutta haluaisin antaa jotakin teille ja pojallenne. Isäni sanoi aina: 'On parasta antaa, kun käsi on vielä lämmin.'" Hän sujautti miehelle kaksi viisikymppistä, ja kun haudankaivajan suuri, karkea kämmen sulkeutui setelien ympärille, hän katsoi tarkkaan ystävällisiä, uurteisia kasvoja ja kuoppaista ihoa, tuota viiksekästä mustaa miestä, joka ehkä joskus lähiaikoina kaivaisi hänelle maahan niin tasapohjaisen kuopan, että siihen voisi panna vaikka sängyn.
Kun lautturillekin on jo maksettu, on aika lähteä matkaan.
Philip Roth kuoli vuonna 2018. Hän oli syntynyt – kuten Jokamies-romaanin nimeämätön päähenkilökin - vuonna 1933 juutalaiseen maahanmuuttajaperheeseen. Roth on ollut kirjailijana varsin arvostettu. Hänet nostettiin aikanaan toistuvasti esiin Nobel-veikkailuissa. Roth oli myös epätavallisen huolissaan jälkimaineestaan ja pyrki vaikuttamaan kirjallisia palkintoja jakaviin lautakuntiin sekä elämäkertojen kirjoittajiin. Blake Baileyn tänä vuonna ilmestynyttä laajaa elämäkertaa kirjailijasta on moitittu siitä, että Bailey siinä hyväksyy liian kritiikittömästi Rothin oman näkemyksen muun muassa avioliitoistaan ja -eroistaan. Rothin entinen vaimo Claire Bloom on nimittäin syyttänyt Rothia suoranaisesta naisvihasta.
Olen aivan varma, että Roth avioerojensa myrskyissä ja myrkyissä kirjoitti romaaneihinsa todella ilkeitä kuvauksia naisista ja niissä on myös inhoa koko sukupuolta kohtaan. Tässä Jokamies-romaanissa on kuitenkin mielestäni selvä pyrkimys tasapainoisempaan ihmiskuvaan. Naisvihamielisyyttä en siitä löytänyt suurennuslasillakaan. Yleensäkin on viisaampaa lukea kirjoja kuin kirjailijan muualla esittämiä mielipiteitä. Kirjailija voi myös muuttua uransa aikana. Kirjailijan elämäntavatkin voidaan jättää omaan arvoonsa.
D. H. Lawrence kirjoitti: "Älä koskaan luota kertojaan, luota kertomukseen. Kriitikon oikea tehtävä on pelastaa kertomus taiteilijalta, joka sen loi."
Philip Roth, Jokamies. WSOY 2007. Englanninkielisestä alkuteoksesta Everyman (2006) suomentanut Arto Schroderus. 206 s.
------------------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 43: Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!