Suomessa on yli puoli miljoonaa kesämökkiä. Osa niistä on kaikin mukavuuksin varustettuja ympärivuotiseen käyttöön tarkoitettuja kakkosasuntoja. Tällaisten luksusmökkien määrä on ollut viime vuosina kasvussa. Noin puolet mökeistä on kuitenkin vielä perinteisiä, melko vaatimattomia, alle 50 neliömetrin suuruisia, pääasiassa kesäkäyttöön suunniteltuja rakennuksia. Korona-aika on osoittanut, että kaikenlaisille mökeille on edelleen kysyntää. Jotain äärimmäisen houkuttelevaa näyttää suomalaisten muistoissa, kokemuksissa ja haaveissa liittyvän mökkeilyyn.
Oma kokemukseni on, että mökillä on aina jotain kässehdittävää. Yllättävän paljon aikaa ja voimia kuluu yksinkertaisiin perusasioihin: ruoanlaittoon, lämmitykseen ja hygieniaan. Tästä huolimatta en missään rentoudu yhtä täydellisesti kuin kesämökillä. Yöunikin on siellä syvempää ja yhtenäisempää kuin muualla. Kesäinen päivä on pitkä; aina jää aikaa myös voimia palauttaviin asioihin. Sauna lämpiää päivittäin, järvi kutsuu uimaan, kirjan voi avata omenapuun alla lepotuolissa. Lukeminenkin on mökillä erilaista: lukuhetki lipuu huomaamatta raukeaksi meditaatioksi, järven ja puunlatvojen tuijotteluksi, lintujen ja tuulen kuunteluksi, kukista ja metsän tuoksuista nautiskeluksi.
Meditatiivinen kokemus oli myös Väinö Kirstinän (1936 - 2007) omista mökkikokemuksistaan kirjoittaman Puutarhassa-kirjan lukeminen. Ajatus karkasi tuon tuosta omalle mökille. Yritin mielessäni sovittaa Kirstinän käytännöllisiä ohjeita ja ideoita oman mökkimme hieman pohjoisempiin oloihin.
Vuonna 1968 Väinö Kirstinä hankki puolisonsa Leenan kanssa vanhan, ilmeisesti alun perin mäkitupalaisen asunnoksi rakennetun mökin Luopioisten Puutikkalan kylästä. Mökki oli niin sanottu kuivan maan mökki. Aivan lähellä kuitenkin sijaitsevat Kukkian vesistöalueet. Kirja kertoo enimmäkseen niistä toimista, joilla Kirstinät muokkasivat mökkitontista mieleisensä. Siinä sivussa kirja kertoo aimo annoksen paikallishistoriaa. Siinä on myös runsaasti käytännönläheisiä pohdiskeluja eri kasvien vaatimuksista ja mielekkäimmistä tavoista rakentaa ja hoitaa puutarhaa. Kirstinöiden puutarhan tehtävänä on ollut tuottaa mielihyvää, aineellinen hyöty säilöttyjen hedelmien, marjojen, sienien ja vihannesten muodossa on ollut luonnon antama lahja.
Kirjan etu- ja takakannen aukeamalla on mökkitontin kartta, josta ilmenevät rakennusten ja kasvillisuuden lisäksi myös tontille ominaisten siirtolohkareiden sijainti. Karttaa katsellessa ymmärtää hyvin, miksi Kirstinä omistaa osan kirjastaan paratiisikäsityksille. Oman paratiisinsa Kirstinät ovat selvästi onnistuneet rakentamaan. Jokin henkilökohtaisen paratiisin kaipuu, paluu viattomaan lapsuuteen, on varmasti meidän useimpien mökki-innostuksen takana.
Kirstinöiden mäkitontti ei ilman kovaa työtä muuttunut ihanaksi puutarhaksi. Harjumaan kivikkoisuus aiheutti ehkä eniten hikisiä hetkiä. Tähän minun oli helppo samastua: oman mökkimme maaperä muodostuu jääkauden silpuksi raastamasta muinaisen Karelidien vuoriston kiviaineksesta. Lähes kaikki multa ja hiekka on sinne tuotu kuorma-autolla; mitä nyt tuhansien vuosien kasvillisuuden lahoamisjäte on hieman ollut mökkipuutarhan rakentajien apuna. Omena- ja luumupuun istutuskuoppaa kaivaessaan on saanut varautua isoon kiveen viimeistään kymmenen sentin syvyydessä.
Väinö Kirstinän teksti välttää kaikkea keinotekoista kikkailua. Se luottaa siihen, että kun on asia, jonka on selkeästi ajatellut ja kirkkaasti ilmaissut, muuta ei tarvita. Mieleen tulevat japanilaisen kirjallisuuden klassiset teokset: haiku- ja tankarunot sekä vaikkapa 1300-luvun proosa Yoshida Kenkôn Joutilaan mietteitä -teoksessa. Japaniin vie myös Kirstinän ajatus:
Japanilainen mietiskelijä etsii temppelin puutarhasta uusia tasapainotiloja loputtomasti. Se juuri tuossa toiminnassa on ajatuksenakin, ettei se pääty. Kaiken aikaa syntyy ja säilyy erilaisia jännitteitä ja etsitään uutta tasapainotilaa. Niitä sopii päästää tajuntaansa sellaisenaan, ilman mitään symbolisia tai tuonpuoleisia merkityksiä. Hiekka on hiekkaa, kivi kiveä. Tuo mietiskely on ymmärtääkseni samalla uskonnonharjoitusta buddhalaisessa, zeniläisessä tai taolaisessa hengessä. Se mikä on, se on.
Kirjan tukirakennelmana on vuodenkierto: se alkaa keväästä ja päättyy syksyyn. Viimeinen virke vie meidät jo kohti seuraavaa kesää. Siinä välissä ihminen tekee ne toimet, joilla hän uskoo voivansa auttaa luontoa ikuisessa uudistumistyössään. Kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitetussa teoksessa otetaan jo vakavasti huoli elonkehän tuhoutumisesta. Lukijan mieleen pujahtaa pessimismi, jota Kirstinän teoksessa ei ole: kovin vähän on saatu aikaan, vaikka uhat ovat olleet jo kauan tiedossa.
Enimmäkseen vanhoja kirjoja käsittelevässä kirjablogissa kun ollaan, lainaan tähän yhden kestävän kehityksen ajatuksen Kirstinältä:
Vaikka puu on uusiutuva luonnonvara, senkin käytössä tulisi pyrkiä säästeliäisyyteen. Puu ja paperi eivät ole arvotonta tavaraa, jota viedään lajittelematta yhdessä sumpussa kaatopaikalle haudattavaksi kaiken muun asumisjätteen seassa. Siistien, tarpeettomiksi käyneiden kirjojen oikea osoite olisi uuden lukijan kirjahylly.
Puutarhassa-kirjassa on Juha Markolan herkkä hiilipiirroksilta vaikuttava kuvitus. Useat kirjan luvut on alun perin julkaistu Kodin Kuvalehdessä, mutta tätä teosta varten kirjailija on kehitellyt niitä edelleen. Teoksessa viitataan moniin mielenkiintoisen tuntuisiin puutarhateoksiin. Loppukiitoksista voi päätellä, että kirjailija on pohtinut niiden kokoamista lähteiksi kirjan loppuun, mutta harmi kyllä jättänyt sen tekemättä. No, löytyväthän ne selailemalla.
Väinö Kirstinän nimi tuli tietoisuuteeni ensimmäisen kerran Veijo Meren esseekokoelman Kuviteltu kuolema (1974) artikkelissa Suomessa on kaksi kirjakieltä, ruotsi kolmas. Siinä Meri kertoo, kuinka hänen ensimmäistä vuottaan suomea opiskeleva opiskelijaboksikaverinsa Väinö Kirstinä analysoi innosta hehkuen kaikki Mies meni metsään -lauseen eri sanajärjestysten merkitykset. Koska olin tuohon aikaan itsekin suomen kielen pääaineopiskelija, nimi jäi mieleeni ja niinpä, kun kirjakaupassa näin Väinö Kirstinän runokokoelman Säännöstelty eutanasia (1973), ostin sen omakseni. Siitä tuli kirjahyllyni ensimmäinen kotimainen moderni runokokoelma. Myöhemmin äidinkielen opettajana käytin kokoelman ompelukoneelta visuaalisesti näyttävää runoa virikkeenä kuvarunojen kirjoittamiseen.
Kun äsken selailin Säännöstelty eutanasia -kokoelmaa, huomasin, että Väinö Kirstinä jo siinä selvästi kirjoittaa kesämökistään ja siitä kuinka luonto nauraa ihmisen pyrkimyksille ja hyödyntää niitä, kuten itse tahtoo.
Harakka nauraa hillittömästi,
jos istutan pensaan
tai korjaan katon.
Sisilisko löytää valmiin kodin
mäkituvan seinän raosta.
Väinö Kirstinä, Puutarhassa. Tammi 2003. Päällys ja kuvitus Juha Markula. 265 s.
----------------------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 34: Kirjassa tarkkaillaan luontoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!