Colm Tóibín: The Magician

Luin vähän aikaa sitten Eila Kostamon tutkielman Gustave Flaubertista, kirjailijasta joka yritti häivyttää oman persoonallisuutensa kirjallisista tuotoksistaan. Eihän se onnistunut. "Madame Bovary c'est moi", hän joutui myöntämään.

Nyt olisi vuorossa toinen samankaltainen kirjailija, tällä kertaa päähenkilönä elämäkerrallisessa romaanissa. Kyseessä on Thomas Mann, vuoden 1929 Nobel-voittaja, jonka elämänvaiheisiin sekä tunne- ja ajatusmaailmaan irlantilainen kirjailija Colm Tóibín on onnistuneesti solahtanut romaanissaan The Magician. Teos ilmestyi vuonna 2021, eikä sitä ainakaan vielä ole julkaistu suomeksi, vaikka Tóibín kuuluukin Tammen Keltaisen kirjaston kirjailijoihin.

Yhteys Flaubertiin on tainnut olla Tóibíninkin mielessä. Flaubertin ulkopuolisen tarkkailijan ihanteeseen viitataan jo varhain romaaniin dramatisoidussa Thomas Mannin ja hänen Heinrich-veljensä välisessä keskustelussa. Jo Tóibínin romaanin ensimmäisellä sivulla mainitaan myös Trouville, paikka joka oli Flaubertille erityisen tärkeä, sillä se oli hänen lähes elämänmittaisen suuren rakkautensa lähtöpiste. 

Varsinkin Heinrichille, joka niin ikään oli kirjailija, Flaubert oli tärkeä. Tämän romaanin loppupuolella Heinrich toisen maailmansodan jälkeen suunnittelee muuttoa Itä-Saksaan, jossa hänelle on valtion puolesta luvattu sihteeri, asunto ja työskentelyapuraha. Heinrich esittää toivomuksen, että häntä varten sinne olisi varattu luettavaksi myös kaksi romaania: Madame Bovary ja Effi Briest. 

Olen lukenut ison osan Thomas Mannin suomennetusta tuotannosta. Kuulun siis selvästi hänen ihailijoihinsa. Taikavuoren luin otollisessa iässä; olin vähän yli 20-vuotias, suunnilleen romaanin päähenkilön, Hans Castorpin, ikäinen. Romaani aiheutti minulle ajantajun katoamisen, aivan kuten tapahtuu Hans Castorpillekin keuhkotautiparantolassa. Nyt luettuani Tóibínin romaanin ymmärrän, että luin Taikavuoren juuri niin kuin se kuuluikin lukea. Juuri tällaiseen vaikutukseen Mann oli pyrkinyt. Hän oli kokenut vastaavanlaisen ajantajun hämärtymisen vieraillessaan Davosissa keuhkotautiparantolassa, jossa hänen vaimonsa Katia oli hoidettavana. 

Pitkäksi venähtäneen vierailun aikana myös Thomasilta löytyi röntgenissä varjostuma keuhkoista, ja hän tunsi houkutusta jäädä parantolaan Katian kanssa. Mannin müncheniläinen lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että parantolasta olisi vain haittaa. Hoitojaksoa voisi harkita myöhemmin, jos keuhkoista tulisi veriysköksiä. Niitä ei koskaan tullut. 

Säntäilen tässä nyt asioiden edelle, sillä Colm Tóibínin The Magician etenee aikajärjestyksessä Thomas Mannin lapsuudesta vanhuuteen. Tämän aikajärjestyksen rikkoo ainoastaan jakso, jossa Mann paettuaan natseja Sveitsiin pelkää päiväkirjojensa joutuneen natsien haltuun. Hän muistelee tapauksia, erityisesti yhtä, joista hän on päiväkirjaansa kirjoittanut ja jotka julkisuuteen vuotaneina merkitsisivät hänelle maineen menettämistä. Kyseessä on eroottinen suhde nuoreen mieheen. Tämän puolen tunne-elämästään Mann halusi pitää visusti salassa. Ihme kyllä se myös onnistui. Edes  Kuolema Venetsiassa -pienoisromaanin kuvaamaa vanhan miehen hullaantumista nuoreen poikaan ei yleensä osattu yhdistää Mannin omiin taipumuksiin. Päiväkirjat saapuivat lopulta Sveitsiin Thomas Mannin suureksi huojennukseksi. Posti oli jostain syystä jättänyt Münchenistä Luganoon postitetun lähetyksen toimittamatta.

Olen joitain vuosia sitten ostanut Anthony Heilbutin elämäkerran Thomas Mann: Eros and Literature ja selaillut sitä sen verran, että Colm Tóibínin romaanissa esiin tuleva Mannin suhtautuminen seksuaalisuuteen ei tullut minulle yllätyksenä. Nuoresta pitäen Mann oli seksuaalisesti enemmän kiinnostunut miehistä kuin naisista. Hänen päiväkirjansa paljastavat, että hän ei häpeillyt tunteitaan eikä pitänyt niitä väärinä. Hän nyt vain halusi pitää viettielämänsä yksityisasianaan kuten suuren osan muustakin elämästään.

Avioliitto Katia Pringsheimin kanssa ei ollut mikään kulissiavioliitto. Heillä oli kuusi yhteistä lasta. Tóibínin romaanin kuvaus aviopuolisoiden pettämättömästä keskinäisestä lojaalisuudesta ja täydellisestä yhteisymmärryksestä useimmissa asioissa oli kirjan kaunein ja lohdullisin osa. Perhe-elämä oli heille molemmille aina etusijalla. 

Suhteet lapsiin eivät aina olleet ongelmattomat. Lapset myös kritisoivat välillä vanhempiaan ankarasti. Osittain kyse oli perheessä viljellystä sarkastisesta huumorista, jota ulkopuoliset eivät aina ymmärtäneet. Ehkä suurimmat erimielisyydet syntyivät siitä, että lasten mielestä Thomas Mann ei riittävän aikaisin ja kyllin päättäväisesti tuominnut natsihallintoa. Ilmeisesti Mann halusi suojella saksalaista kustantajaansa ja ennen kaikkea Katian vanhempia, jotka yhä asuivat Saksassa. He olivat todellisessa vaarassa juutalaisuutensa vuoksi ennen kuin lopulta pääsivät pakenemaan Sveitsiin. 

Kun Mann lopulta tuomitsi natsit, hän teki sen niin yksiselitteisesti ja voimakkaasti, että hänestä välittömästi tuli vapaan Saksan symboli uudessa kotimaassaan Yhdysvalloissa.

Thomas ja Katia Mann eivät koskaan evänneet tukeaan lapsiltaan. Tässä suhteessa Tóibínin romaani antaa Mannien perhe-elämästä toiveikkaamman kuvan kuin vaikkapa perheen lapsia käsittelevät Wikipedia-artikkelit, joissa ristiriitoja korostetaan. Romaanin nimi The Magician, taikuri, viittaa Mannien lasten isälleen antamaan lempinimeen. Isällä oli ollut tapana esittää taikatemppuja hauskutukseksi lapsilleen, mutta nimityksessä on myös mukana lasten isään kohdistuvaa ihailua ja uskoa tämän kaikkivoipaisuuteen. 

Katia Mann oli tietoinen miehensä eroottisista kiinnostuksen kohteista. Hän oli mukana matkalla, jolla Thomas Venetsiassa ihastui puolalaiseen nuorukaiseen ja ajatus Kuolema Venetsiassa -romaanista syntyi. Katia myös sai valmiin kertomuksen ensimmäisenä luettavakseen. Tóibínin romaanissa Thomas jopa miettii, oliko Katia tiennyt hänen mieltymyksistään heidän ensimmäisestä tapaamisestaan lähtien ja käyttänyt kaksosveljeään Klausia “syöttinä” saadakseen Thomasin kiinnostumaan heistä.

Tällainen syötti tuskin oli tarpeen. Jo kauan ennen heidän ensitapaamistaan, Thomas Mannin vielä ollessa lapsi hän oli leikannut lehdestä kuvan, joka esitti Pringsheimin lapsia Pierrot-asuissa. Pringsheimin lapset viehättivät siis Mannia jo kauan ennen kuin hän saattoi aavistaa, että yksi heistä olisi hänen tuleva aviopuolisonsa. Aiemmin mainitsemani Anthony Heilbutin elämäkerta, jonka Colm Tóibínkin mainitsee lähteistään ensimmäisenä, on ollut minulla oheislukemistona The Magician -romaania lukiessani. Sen kuvaliitteet ovat olleet mukava lisä lukukokemukseen. Heilbutin kirjassa on mukana muun muassa tuo hauska kuva lapsista Pierrot-puvuissa.

Olisi suuri kiusaus referoida tähän koko Thomas Mannin monivaiheinen ja dramaattinen elämä, mutta lukekoon jokainen itse. Minua kiehtoi ihminen, jonka virkamiesmäisen tasaisuuden ja vakauden naamion taakse kätkeytyi emootioiden tulivuori. Ja kyllähän hän itsensä kirjoitti jokaiseen romaaniinsa Hanno Buddenbrookista huijari Felix Krulliin.

Pysyvä paluu Saksaan sodan jälkeen ei tullut kysymykseen. Tóibínin romaanissa muuttoa vastustaa ennen kaikkea Katia, joka sanoo, ettei kestäisi katsella naapureita, jotka sodan aikana olivat myötäilleet natseja. Viimeisiksi elinvuosikseen Mannit kuitenkin muuttivat vielä Sveitsiin. Mannille oli tärkeää saada kuulla saksan kieltä. Se oli hänen todellinen isänmaansa.

Colm Tóibínin The Magician päättyy kauniin haikeisiin tunnelmiin. Siinä viimeisen kerran Lyypekissä vieraileva vanha Thomas Mann kulkee yksin pitkin synnyinkaupunkinsa sodan runtelemia katuja ja pohtii asioita, jotka ovat olleet hänelle tärkeitä koko elämän ajan: äidin kertomaa tarinaa, musiikkia, kauneutta – ja Katiaa joka odottaa hotellissa.

Colm Tóibín, The Magician. Viking 2021. 438 s.