George Eliot: Middlemarch

Ristiriitoja täynnä olevasta uutistarjonnasta on mukava välillä ottaa etäisyyttä paneutumalla vaikkapa 1800-luvun englantilaisen maaseutukaupungin ihmissuhteisiin. 

Middlemarch on sen verran laaja ja polveileva teos, etten tunne suurta kiusausta ruveta selittelemään sen juonta juurta jaksaen. Tarinan ytimessä on Dorothea Brooken lyhyeksi jäävä avioliitto itseään 27 vuotta vanhemman tiedemiespastorin, Casaubonin, kanssa. Dorothea jää leskeksi jo 21-vuotiaana. Avioliitto ei ole vastannut odotuksia: Dorothea on toivonut kahden syvähenkisen ihmisen akateemista työtoveruutta mutta päätynyt kuherruskuukauden jälkeen kärsimään “säätyläisnaisen painostavasta joutilaisuudesta”. 

Mustasukkaisen aviomiehen testamentti paljastaa, että mikäli Dorothea menee uusiin naimisiin Casaubonin serkun, Will Ladislawin, kanssa, hän menettää koko miehensä jälkeensä jättämän huomattavan omaisuuden. Kuten arvata saattaa, tällainen säädös synnyttää vastustamattoman halun toimia sitä vastaan – varsinkin Dorothean kaltaisessa itsenäisesti ajattelevassa ja oikeudenmukaisessa ihmisessä. Jääköön tässä kertomatta, miten Dorothean ja Willin suhde kehittyy.

Tämän keskustarinan ympärille on kudottu maaseutukaupungin ihmissuhteiden verkko. Pääsemme tutustumaan laajaan ihmisjoukkoon, joiden elämään liittyy monenlaista dramatiikkaa. Romaani veti minut nopeasti maailmaansa ja oli jännittävämpi kuin olin osannut odottaa. Mukana on myös rikos – ei nyt ehkä suoranainen murha mutta jonkinlainen heitteillejättö kuitenkin.

Romaani alkaa ihmissuhteiden kuvauksena mutta sen käsittelemä elämänpiiri laajenee kuin veteen heitetyn kiven renkaat. Romaanin puolessavälissä renkaat ovat levinneet kattamaan terveydenhuollon ja politiikan. Valtakunnan politiikassa äänioikeusuudistus vetää uusia rajalinjoja kaupunkilaisten välille. Talouselämään tutustutaan esimerkiksi maatilojen uudistamisen myötä. Myös rautateiden rakentaminen ja siihen liittyvät ennakkoluulot nousevat esiin.

Dorothean lämpimien tunteiden kohde, Will Ladislaw, liikkuu sanomalehtimiehenä yhteiskuntaluokkien välillä. Hän ymmärtää erityisasemansa, nauttii siitä ja on valmis siitä myös hyötymään.

Romaanin sosiaalinen kenttä jää kuitenkin melko kapeaksi. Lähes kaikki sen henkilöt kuuluvat ylempään keskiluokkaan tai alempaan aatelistoon. Palveluskunta, jota selvästi on runsaasti, on lähes näkymättömissä. Ovet avautuvat kuin itsestään. Kun haluaa jotain, tarvitsee vain "soittaa" ja näkymättömät henget huolehtivat asiasta. Nimeltä mainittuja palvelijoita ovat Tantripp, Dorothean seuraneiti, sekä Pratt, hovimestari. 

Raha on tärkeässä roolissa tässä romaanissa. Se on hyvin keskeisessä osassa Dorothean ja Willin rakkaussuhteen hidastajana. Kaupungin uudistusmielinen lääkäri, Lydgate, joutuu kiperiin rahavaikeuksiin, kun ei suostu itse valmistamaan ja myymään lääkkeitä kuten vanhemman polven ammatinharjoittajat. Tohtori Lydgaten ja Rosamund Vincyn avioliitto näyttää aluksi onnellisten tähtien alla solmitulta. Suhteen vie kriisin partaalle Rosamundin pinnallisuus ja nautinnonhalu yhdistettynä kykenemättömyyteen ymmärtää, että elämäntapa täytyy sovittaa talouden puitteisiin. Rahasta ja vielä enemmän maineesta on kyse uskonnollisen pankkiirin, Bulstroden, kiemurtelussa kiristäjä Rafflesin pauloissa.

Rahan kaikkivoipaisuuteen kohdistuva kritiikki henkilöityy romaanissa tilanhoitaja Caleb Garthiin ja hänen perheeseensä. Caleb Garth "omistautui kokonaan sellaisiin tehtäviin, joissa ei tarvinnut käytellä pääomaa, ja hänestä tuli kotipaikkakunnallaan mies, jonka jokainen halusi apulaisekseen, koska hän suoritti työnsä hyvin, pyysi vähän palkkaa ja usein kieltäytyi ottamasta palkkaa lainkaan. Ihmekö sitten, että Garthit olivat köyhiä ja elivät vaatimattomasti. Mutta he olivat tyytyväisiä omaan elämäntapaansa."

Caleb Garthin kaltaiset hahmot ovat hyvä muistutus niille taloudellisen kasvun harhassa eläville, jotka pitävät köyhyyttä merkkinä tyhmyydestä. Muutamia piristäviä poikkeuksia lukuun ottamatta Middlemarchin maailmassakin raha ratkaisee: puolisokin valitaan suurimpien myötäjäisten perusteella. Siihen maailmaan solahtaisivat ongelmitta sellaiset wahlroosit, joiden mielestä ihmiset tekevät päätöksiään vain sen perusteella, mikä on taloudellisesti kannattavaa. Isänmaankin voi valita alhaisimman verotuksen perusteella. 

No, ehkä syyllistyn nyt toiseen paheeseen, josta Middlemarch varoittaa: meillä on suuri valmius uskoa toisten ihmisten motiivit huonoiksi.

Pidin kovasti myös Calebin tyttärestä, Mary Garthista, jonka vaatimaton toive naisena on, että hänelle “puhuttaisiin niin kuin järjelliselle olennolle”. Romaanin naiskuva on kuitenkin suurimmaksi osaksi hyvin perinteinen. Tämä ei tietenkään ole yllättävää, kun ottaa huomioon, että romaani ilmestyi alun perin 1870-luvulla ja se kuvasi yhteiskuntaa sellaisena kuin se oli ollut nelisenkymmentä vuotta aiemmin. Kirjailija George Eliot itse eli poikkeuksellisen itsenäisen elämän, johon kuului muun muassa avoliitto. Olisi siis voinut kuvitella, että naisen asemaa olisi romaanissa tarkasteltu avoimemman kriittiseen sävyyn.

George Eliot näyttää kuitenkin nauttivan, kun hän miehisen kirjailijanimimerkin takaa saa pöllyttää miesten naisiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Romaanissa on yllin kyllin letkautuksia naisten pienistä aivoista, kyvyttömyydestä teoreettiseen ajatteluun ja ylenmääräisestä tunteellisuudesta. Varmaan miespuoliset lukijat ovat nyökytelleet hyväksyvästi huomaamatta, että henkilöiden puheet ja teot ovat räikeässä ristiriidassa. Esimerkiksi Dorothean setä, herra Brooke, joka jatkuvasti arvostelee naisten ajattelua, ei omassa toiminnassaan osoita erityistä arvostelukykyä tai loogista erittelyä.

Dorothea Brooks on selvä esimerkki uudenlaisesta naiseudesta. Hänen älynlahjojaan ei kyseenalaisteta. Myös hänen eettinen tasonsa on korkeampi kuin useimpien ihmisten. Dorothea on myös itse tietoinen omasta erityislaatuisuudestaan. Hänen mielestään olisi mieletöntä vaatia ihmiseltä enemmän kuin mihin tämä pystyy. Jopa synnin tekeminen vaatii tietoista ajattelua. Dorothy toteaakin, että esimerkiksi hänen maailmallisempi sisarensa Celia "ei ollut enempää pelastuksen tarpeessa kuin orava".

Romaanin hevosvetoisessa tahdissa oli jotain syvästi rauhoittavaa. Se pohtii hyvän elämän edellytyksiä kiireettömällä tavalla, joka ei mielestäni ole lainkaan vanhanaikaista. Valtavirtaa tällainen kerronta ei kuitenkaan enää ole. Aune Tuomikosken suomennos ei kiinnittänyt lukijan huomiota itseensä. Se on aina hyvä merkki. Kääntäjän tuleekin olla näkymätön.

Romaanin loppuluku, jossa henkilöiden myöhemmät vaiheet kerrotaan pikaisesti, oli kirjoitettu suurimmaksi osaksi kevyen humoristiseen sävyyn. Dorothean elämästä kertovat loppusanat ovat mielestäni kauniit. Niissä kuuluu ihanne, jota kelpaa tavoitella.

Hyvän lisääntyminen maailmassa on osaksi sellaisten tekojen seurausta, joita ei ole merkitty historian lehdille, ja sinä ja minä saamme ehkä suhteellisen onnellisesta elämänosastamme osittain kiittää miehiä ja naisia, jotka elivät elämänsä uskollisesti, kaukana valtateistä ja lepäävät nyt unohdettujen kumpujen alla.

Middlemarch-romaanista on kirjoitettu myös Tuulevin lukublogissa.

George Eliot, Middlemarch I–II. WSOY 1966. Englanninkielisestä alkuteoksesta Middlemarch: A Study of Provincial Life (1871–1872) suomentanut Aune Tuomikoski. 888 s.