Marie-Aude Murail: La dame qui tue

Olen mieltynyt näihin Marie-Aude Murailin nuorille suunnattuihin dekkareihin, joissa arkeologi Nils Hazard selvittää arvoituksia yhdessä sihteerinsä ja rakastettunsa Catherine Roquen kanssa. 

Tässä sarjan kolmannessa osassa Nils ja Catherine päätyvät Italiaan arkeologisille kaivauksille, mikä herätti minussa vahvoja Indiana Jones ja Agatha Christie -mielikuvia. Aiempien osien tapaan Nils itse toimii tarinan kertojana. 

Nils on innoissaan rynnännyt Italiaan saatuaan kirjeen kaivauksilla työskenteleviltä oppilailtaan ja vanhalta kollegaltaan Massimolta. Kirjeessä kerrottiin, että etruskihaudasta oli löytynyt savitaulu, jossa on sama teksti latinaksi ja etruskien kielellä. Catherine on heti huomannut, että kirje oli päivätty huhtikuun ensimmäisenä, siis aprillipäivänä, mutta ilmainen Italian-matka kyllä kelpaa hänelle.

Perillä ei siis odota etruskien arvoituksen ratkaiseva uusi Rosettan kivi, mutta tarjolla on muita kiehtovia arvoituksia, joihin Nils heti uppoutuu niin täydellisesti, että oppilaiden ja kollegan pila äkkiä unohtuu. Kolmisenkymmentä vuotta aiemmin etruskien hautakammioita kartoittanut tutkimusryhmä on jostain syystä jättänyt työnsä kesken, muurannut avatut haudat uudelleen umpeen ja ansoittanut ne. Tutkijoiden on epäilty tehneen yhteistyötä haudanryöstäjien kanssa ja sitten peittäneen jälkensä.

Yhdestä nyt uudelleen avatusta hautakammiosta löytyy kaksi ruumista muutaman vuosikymmenen takaa, molemmilla kuulan reikä pääkallossaan. Poliisi ei ole innostunut penkomaan vanhaa tapausta, joten Nils Hazard ryhtyy selvittämään vainajien arvoitusta.

Haudoissa asusteleva kylähullu, Mateo, pelkää tummiin pukeutuneita naisia. Kun Catherine ilmestyy kaivauksille mustassa mekossa, Mateo muuttuu hysteeriseksi. Hän hokee lausetta "Nainen joka tappaa", josta romaani on saanut nimensä. Myöhemmin myös Mateo löytyy surmattuna.

Tutkimukset vievät Nilsin yölliselle tutkimusretkelle hautalabyrinttiin. Mukana on opiskelijapoika Claude. Seikkailijoiden välit ovat viileät, sillä Claude on syyttänyt Nilsiä nuorten opiskelijatyttöjen vikittelystä ja syyte on osunut kipeästi 37-vuotiaaseen Nilsiin, jolla on vaikeuksia hyväksyä keski-ikäistymistään. Trillerimäinen osuus päättyy siihen, että Catherine jälleen kerran joutuu pelastamaan Nilsin – Eurydike pelastaa Orfeuksen, kuten Nils hourii myrkyllisten luolakaasujen lähes tainnuttamana.

Catherine moittii Nilsiä:

– Dites-moi, Nils, qu'est-ce que vous feriez si je n'arrivais pas toujours à temps pour vous sauver la vie?
– Je prendrai moins de risques, ma chérie. 

(– Sano minulle, Nils, mitä tekisit, jos en aina tulisi ajoissa pelastamaan henkesi?
– Ottaisin vähemmän riskejä, kultaseni.)

Vähitellen paljastuu vanha tarina kielletystä rakkaudesta. Tarinassa ovat keskeisessä roolissa kaksi saman suvun eri sukupolviin kuuluvaa kaksosparia. Toivottavasti en paljasta liikaa, kun vihjaan, että arvoitus alkaa ratketa Nilsin hoksattua, että luuranko ei voi jäljitellä ontumista – elävä ihminen voi.

Arvoitukset siis ratkeavat lopussa. Rikokset saavat sovituksensa. Myös arkeologisesti matka on ollut onnistunut. Yöllisen labyrinttiseikkailun aikana löytynyt etruskien aarre saatetaan päivänvaloon.

Nilsin ja Catherinen kiusoitteleva suhde pitää tämänkin romaanin sopivan kevyenä, vaikka murhia siinä ratkotaankin. Suosittelen vaikkapa rantalukemiseksi ja vähäiselläkin ranskan kielen taidolla avautuvaksi kielitreeniksi.

Marie-Aude Murail, La dame qui tue. L'école de loisirs, Collection Médium 1993. Kannen kuvassa Medusan päätä esittävä katon päätykoriste Rooman luoteispuolella sijaitsevasta Vejin Portonaccion temppelistä. 169 s.