Rakastaja voitti Goncourt-palkinnon vuonna 1984. Maineensa perusteella tätä lyhyttä romaania voi hyvin pitää modernina klassikkona. Omistamani pokkaripainoksen kanteen on lainattu nimeämättömän arvostelijan lauseke: "Intohimon hiljainen huuto..." Minulta ikä on luultavasti vienyt kuulon niin, etten sitä intohimoa kuullut enää oikeastaan ollenkaan. Tämä ei missään tapauksessa ole suuren rakkauden kuvaus. Kirjan viimeisiä rivejä lukematta olisin arvellut, ettei se kuvaa rakkautta ensinkään.
Romaani alkaa sen minäkertojan pohdinnoilla ulkonäkönsä muutoksista. Hän toteaa, että rapistuminen alkoi jo hyvin nuorena, kahdeksantoista iässä, ja myöhemmin alkoholi hoiti homman loppuun. Ulkonäkö on iso osa persoonallisuutta. Aioin kirjoittaa: naisille, mutta kukapa voisi väittää, ettei ulkonäöllä ole merkitystä miehillekin – siitä ei vain ole puhuttu yhtä paljon. W. Somerset Maugham muistaakseni jossain totesi, että 160 cm pitkän miehen kokemus elämästä on aivan toinen kuin 180 cm pitkän miehen.
Kertoja katselee valokuvia. Osa niistä on todellisia, osa kai kuviteltuja. Hänen katseensa kiinnittyy kuvaan itsestään viisitoistavuotiaana. Hän oli palaamassa Saigonin ranskalaiseen lyseoon ja sisäoppilaitoksen asuntolaan vietettyään loman opettajaäitinsä luona Vietnamin maaseudulla. Tapahtumapaikkana on siis siirtomaa, josta tuolloin käytettiin nimitystä Ranskan Indokiina. Vuosi on 1930. Tuossa kuvitteellisessa valokuvassa tytöllä on päässään miehen lierihattu ja jaloissaan kultalameella koristellut kengät – tyttö haluaa selvästi erottua ja tulla nähdyksi.
Mekong-joen ylittävälle lossille saapuu komealla autolla rikas vietnaminkiinalainen mies, tyttöä yli kymmenen vuotta vanhempi. Hän lupautuu viemään tytön Saigoniin autollaan. Mies on kaikesta päätellen hullaantunut tyttöön. Suhde muuttuu nopeasti seksuaaliseksi.
Jännitettä päähenkilöiden suhteeseen tuo ikäeron lisäksi heidän sosiaalinen statuksensa. Tytön isä on kuollut, äiti on koulun johtajatar. Tytöllä on kaksi vanhempaa veljeä, jotka eivät tuo rahaa talouteen. Veljistä vanhempi sen sijaan vie sitä tehokkaasti: hän varastaa rahaa äidiltään ja jopa perheen palvelijoilta ja käyttää rahat oopiumiin. Perhe ei ole varsinaisesti köyhä, mutta se on epäonnistuneissa maakaupoissa menettänyt huomattavan varallisuuden. Halvoista raaka-aineista valmistetut ateriat tarjoilee edelleen boy. Kiinalainen rakastaja puolestaan on upporikkaan pankkiirin poika.
Tyttö näkee alusta lähtien suhteessa mahdollisuuden parantaa perheensä taloudellista tilannetta. Tämän mahdollisuuden näkee myös tytön äiti ja sietää siksi ympäristön enemmän tai vähemmän peiteltyjä vihjailuja prostituutiosta. Tytön vaatimuksesta mies ja tytön perhe käyvät yhteisillä aterioilla kalliissa kiinalaisissa ravintoloissa. Veljet eivät aterioilla sano sanaakaan. Äiti yrittää pitää yllä keskustelua. Kiinalainen mies luonnollisesti maksaa laskun.
Nousemme lähteäksemme. Ei kiitosta, ei keneltäkään. Meidän perheemme ei koskaan kiitä hyvästä päivällisestä, ei sano päivää ei näkemiin ei kysy kuinka voitte, meillä ei milloinkaan sanota mitään.Tilanteessa on jotain tragikoomista: veljien tuntema siirtomaaherrojen rodullinen ylemmyydentunto näyttää naurettavalta, kun sen kohteena on Pariisissa opiskellut varallisuudeltaan ylivoimainen pikkusiskon rakastaja.
Loppua kohti kirjaan tulee mukaan enemmän kirjallisia keinoja: surrealistisia kohtauksia, näennäisen irrallisia henkilökuvia, fragmentteja. Kirja muistuttaa välillä rakenteeltaan kollaasia tai abstraktia maalausta. Aivan kuin kirjailija ei yrityksestään huolimatta haluaisikaan muistaa kaikkea. Tuli myös tunne, että kirjailijan elämäkerrallinen todellisuus ei tahdo antautua kerrottavaksi. Se muuttuu kirjallisuudeksi. Kertoja toteaa jo varhain kirjoittaneensa samoista tapahtumista aiemminkin, mutta kätketysti, läheisiään suojellen, koska kirjoittaminen on moraalista toimintaa. Tämän kirjan myötä mukaan on tullut epäily: kirjoittaminen saattaa olla yhdentekevää, turhuutta. Silloinkin kun se onnistuu jotenkin ylittämään tämän turhuuden, se on "poikkeuksetta pelkkää mainosta".
Epäilyksistä huolimatta on selvää, että romaanin kertojalle kirjoittaminen on ainoa merkitystä luova asia. Jos tässä kirjassa on intohimoa, se kohdistuu ennen kaikkea kirjoittamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!