Sarah Fielding: The Adventures of David Simple

Tutustumiseni 1700-luvun brittiläisiin naiskirjailijoihin jatkuu Sarah Fieldingin (1710–1768) The Adventures of David Simple -romaanin parissa. Teoksen kaksi ensimmäistä osaa ilmestyivät vuonna 1744 ja sen viimeinen, kolmas osa vuonna 1753. Esipuheen vuoden 1744 toiseen painokseen kirjoitti Sarahin kuuluisa isoveli Henry Fielding, Tom Jones -romaanin tekijä. 

Sarah Fielding osoittautuu tässä romaanissa taitavaksi ihmisten salattujen motiivien ja psykologisen ristiriitaisuuden paljastajaksi. Hän itse käytti teoksestaan nimitystä moral romance, 'moraalinen romanssi', mikä kertoo siitä, että hän ymmärsi oman ominaislaatunsa kirjailijana. Vaikka teoksessa on mukana paljon romaaneille ominaista tunne-elämän analyysia, se ei pyri tarkkaan todenmukaisuuteen vaan hakeutuu kohti allegoriaa, kertomukseksi hyvän ihmisen vaelluksesta pahassa maailmassa. Mieleeni tulivat vuoroin John Bunyanin Kristityn vaellus (1678) ja Voltairen Candide (1759). Se, että Sarah Fielding nimesi teoksensa moraaliseksi, ei tarkoita moralisointia – vaikka sitäkin rivien välissä on – vaan kyse on siitä, että romaani tutkii eettisiä valintoja ja hyvän elämän ominaisuuksia.

1700- ja 1800-lukujen romaaneita lukiessa huomaa, kuinka tiiviitä nykyromaanit ovat – jopa viihteellisiksi tarkoitetutkin. Nykyisten romaanien kerronta on ottanut vaikutteita näytelmistä ja elokuvista: usein ne etenevät kohtauksina; vuoropuhelua on paljon. Paljon jätetään vihjeiden varaan ja lukijan itsensä oivallettavaksi. Vanhempi romaanitaide luottaa laveasti selostavaan kerrontaan. Myös keskustelut referoidaan usein ilman suoria lainauksia. Kertoja, joka välillä astuu näkyville lukijan ja henkilöidensä väliin, pitää huolen, ettei lukijalta jää mitään olennaista huomaamatta. Tulkinnat annetaan valmiina. Tällainen teksti on joutuista luettavaa, kunhan sen rytmiin pääsee mukaan.  

Sarah Fieldingillä on mukana muutama vuoropuhelu, joissa repliikit on merkitty kuten näytelmissä. Repliikit ovat kuitenkin pitkiä, eikä niissä pyritä vaikutelmaan aidosta puheesta. Useissa kohdissa kertoja luovuttaa puheenvuoron pitkäksi aikaa jollekulle tarinan henkilöistä. Esimerkiksi ranskalaisen Isabellen romaanin päähenkilöille kertoma elämäkerta on lähes pienoisromaani romaanin sisällä. Ajalle tyypillisesti tämä mustasukkaisuutta ja pitelemätöntä himoa sisältävä melodraama sijoittuu Ranskaan, uskallettujen romanssien kotimaahan, jonne myös Eliza Haywood sijoitti vastaavia juonikuvioita sisältävän romaaninsa Love in Excess (1719), josta olen blogissani kertonut aiemmin.

The Adventures of David Simple -romaanin päähenkilö on hyvä ihminen. Kuten lukijaa usein muistutetaan, hän ei tunne ahneutta eikä kunnianhimoa. Hänen nuorempi veljensä huiputtaa häneltä isänperinnön laatimalla väärennetyn testamentin. Monien mutkien kautta David onnistuu saamaan takaisin hänelle kuuluvan perinnön – tai sen mitä siitä on jäljellä – ja hän voi antautua todelliseen intohimoonsa: romaanin kahdessa ensimmäisessä osassa hän kulkee läpi Lontoon etsien todellista ystävää. Hän uskoo, että ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia, joten on turha etsiä kauempaa.

Lontoon eri kolkista ja yhteiskuntakerroksista David löytää suuren joukon ihmisiä – naisia ja miehiä – joilla kaikilla on oma arvomaailmansa. David asuu ihmisten kotona maksua vastaan ja toisinaan kutsuttuna vieraana. Näin hän pääsee selville ihmisten julkisesti esittämien ajatusten taustalla olevista vaikuttimista. Usein myönteisen ensivaikutelman alta paljastuu hyytävä arvomaailma: ihmiset osoittautuvat kylmäsydämisiksi empatian kieltäjiksi, ahneiksi, tekopyhiksi, salakavaliksi. 

Nimi David Simple saattaa johtaa ajatukset harhaan. David ei ole yksinkertainen vaan vilpitön. En kuulu niihin, joiden mielestä niissä on kyse samasta asiasta.

Ensimmäisen vaatimukset täyttävän ystävän David saa Cynthiasta, jota hän jopa kosiikin. Cynthia kuitenkin kieltäytyy, koska tuntee rakkautta lapsuudenystäväänsä Valentinea kohtaan.

Cynthian hahmossa Sarah Fielding kuvaa älykästä ja tiedonhaluista naista. Tuskin pahasti erehdyn, jos arvelen, että siinä on ripaus kirjailijan omakuvaa. Oppineisuus tekee Cynthiasta muiden naisten pilkan kohteen. Hänen osansa on myös tyytyä isän valitsemaan aviopuolisoon. No, Cynthia ei tyydy: pilkallaan hän karkottaa suunnitellun kosijan. Cynthian ajatuksissa on varsin suoraa kritiikkiä vallitsevaa avioliittokäytäntöä kohtaan: 

I could not help reflecting on the Folly of those Women who prostitute themselves, (for I shall always call it Prostitution, for a Woman who has Sense, and has been tolerably educated, to marry a Clown and a Fool) and give up that Enjoyment, which every one who has taste enough to know how to employ their time, can procure for themselves, tho' they should be obliged to live ever so retired, only to know they have married a Man who has an Estate; for they very often have no more Command of it, than if they were perfect Strangers.

Cynthia kertoo Davidille laajasti kokemistaan vastoinkäymisistä. Sarah Fieldingille ominainen hakeutuminen kohti allegoriaa tulee esiin Cynthian kertomuksessa eräästä hevosvaunumatkastaan. Hän saa seurakseen kolme miestä, joille antaa nimitykset Clergyman, Atheist ja Butterfly. Viimeksi mainittu on koreasti pukeutuva naistenmies. Keskustelu alkaa Jumalan olemassaolosta, mutta loppujen lopuksi kyse on kuitenkin siitä, että kaikki kolme yrittävät omilla tavoillaan voittaa itselleen Cynthian sydämen (tai joitain muita ruumiinosia).

Romaanissa naiset joutuvat usein miesten saalistusyritysten kohteeksi. Niiltä eivät säästy Cynthia eikä Camilla, jonka kanssa David lopulta menee naimisiin. Naisten varattomuutta ja hädänalaisuutta yritetään käyttää hyväksi. Miesten aito hämmästys, kun heidän vaatimuksiinsa ei taivuta, kertoo mielestäni paljon siitä, mitä naisilta odotettiin ja mihin he joutuivat suostumaan. Kaksinaismoralismi kukoistaa: kun Camilla kieltäytyy ryhtymästä rikkaan miehen maksetuksi rakastajattareksi, mies kosii Camillaa. Nainenhan on kieltäytymällä osoittanut olevansa hyveellistä vaimoainesta. Miehelle hyveellisyyden vaatimusta ei tietenkään aseteta – paitsi että Sarah Fielding sen tässä romaanissa asettaa. 

Lukuisista pettymyksistä ja vastoinkäymisistä huolimatta David onnistuu lopulta etsinnässään. Romaanin toinen osa päättyy kaksoishäihin. David on löytänyt täydellisen puolison ja ystävän Camillasta. Camillan veljestä Valentinesta ja hänen puolisostaan Cynthiasta tulee Davidille rakkaat ystävät. He jakavat yhteisen kodin. Myös Valentinen ja Camillan isä muuttaa asumaan heidän kanssaan.

Romaanin alkupuoli päättyy vetoomukseen harmonian puolesta: ihmisten tulee hyväksyä asemansa ja toimia siinä mahdollisimman hyvin ylempiään kadehtimatta ja alempiaan sortamatta. Davidin etsintä on vastoinkäymisistä huolimatta johtanut kohti parempaa elämää.

Romaanin yhdeksän vuotta myöhemmin julkaistu loppuosa tuo allegoriaan uuden ongelman: miten menettelee hyvä ihminen, joka on löytänyt joukon täydellisiä ystäviä ja onnellisen elämäntavan suuren perheen isänä, kun häneltä yksi toisensa jälkeen otetaan pois hänen omistuksensa ja rakkaansa.

Jatko-osan alussa Davidilla ja Camillalla on viisi lasta, Cynthialla ja Valentinella yksi. Lisäksi heidän kanssaan asuu edelleen Camillan ja Valentinen isä. 

Davidin sedältään saama perintö joutuu yllättäen kiistetyksi. Luultavasti sukulainen, joka vaatii sitä itselleen, on väärentänyt testamentin. David olisi mieluummin heti luopunut perinnöstä kuin ryhtynyt pitkään käräjöintiin. Hän saa kuitenkin huonoja neuvoja valheellisilta ystäviltä ja menettää loppujen lopuksi omaisuutensa sataa puntaa lukuun ottamatta. Onnellisten yhteisö ei anna taloudellisen ahdingon haitata onneaan. He vuokraavat pienen talon, luopuvat palvelijoistaan ja ansaitsevat elantonsa omalla työllään. 

Neuvojaan jaelleet "ystävät" muuttuvat kylmiksi, kun David menettää omaisuutensa. Fielding on taitava kuvaamaan kovasydämisyyden, tekopyhyyden ja kateuden verkkoja, joihin David perheineen sotkeutuu. Ulkopuolisilla on kova halu uskoa toisista pahaa ja olla uskomatta Davidin ja hänen lähipiirinsä todelliseen sydämen hyvyyteen, jota nuo kovasydämiset varmaan olisivat nimittäneet hyvesignaloinniksi, jos tuo sana olisi ollut käytössä. Davidin perhe osoittaa omasta puutteestaan huolimatta laupeutta kulkumiehelle, joka on menettänyt vaimonsa, kaikki neljä lastaan ja kotinsa. 

Rouva Orgueil on malliesimerkki tekopyhästä hirviöstä. Hänen toimensa ovat syynä eräiden Camillan ja Cynthian lasten kuolemaan. Herra Orgueil ei ole paljon parempi. Hänessä Fielding piirtää kuvan stoalaisesta, jonka filosofinen rauhallisuus piilottaa kylmän sydämen ja omaan itseen kohdistuvan ihailun. Davidin vastaus vastoinkäymisiin, jotka ovat todella kauhistuttavia, ei ole stoalainen tyyneys vaan alistuminen Jumalan tahtoon. Täydestä syystä Sarah Fielding useaan otteeseen viittaa Jobin kohtaloon.

Sarah Fielding korostaa romaanin jälkipuoliskossa onnettomia sattumia. Toisaalta 1700-luvulla ei tarvinnut katsoa kauas nähdäkseen, millaisessa kurjuudessa ihmiset elivät ilman muuta sosiaaliturvaa kuin hyväntekijöiden almut. Ilman antibiootteja vähäiseltäkin tuntuva tauti saattoi olla tappava.

Romaani päättyy Davidin omin sanoin kertomaan yhteenvetoon elämästään. Uskonto – tai pikemminkin luottamus siihen, että kärsimys loppuu kuolemaan – tuo hänelle rauhaa ja lohtua kuolinvuoteellaan.

Sarah Fieldingin muusta tuotannosta kannattaa mainita The Governess, or The Little Female Academy (1749). Sitä pidetään ensimmäisenä englanninkielisenä nimenomaan lapsille suunnattuna romaanina.

Vielä muutama sana David Simple -romaanin esipuheesta. Sarahin veli Henry Fielding käyttää suurimman osan siitä sen todistelemiseen, ettei hän ole tämän eikä muutaman muunkaan hänen nimiinsä laitetun teoksen tekijä. Sarahin romaanista hänellä on vain vähän sanottavaa.

Isoveli oli kuitenkin auttanut Sarahia tekemällä korjauksia romaanin toiseen painokseen. Oxford University Pressin julkaiseman laitoksen esipuheessa Malcolm Kelsall käy läpi näitä muutoksia, joista osa on selvästi parannuksia (esim. pronominien viittaussuhteiden selkiinnyttämisiä), osa merkityksettömiä ja osa jopa huononnuksia. Sarah on ilmeisesti luottanut kuuluisan veljensä arviointikykyyn – ehkä liikaakin.

Naisvihamielisyys on ehkä liikaa sanottu, mutta Henry Fielding on ujuttanut tekstiin piikkejä, joita Sarahilla ei ollut. Esimerkiksi kun David Simple on juuri ihmeekseen huomannut, että muuan aviomies ei lainkaan arvosta kaikkea, mitä vaimo nöyrästi tekee hänen hyväkseen, Henry Fielding on lisännyt täysin omastaan eikä Davidin saati Sarahin päästä lähtöisin olevan kommentin. Syynä miehen käytökseen onkin vaimon salakavalasti harjoittama aviomiehensä arvostelu: "He never once reflected on what is perhaps really the Case, that to prevent a Husband's Surfeit or Satiety in the Matrimonial Feast, a little Acid is now and then very prudently thrown into the Dish by the Wife." Olikohan kehnolla letkautuksella tarkoitus naurattaa mieslukijoita?

Sarah Fielding, The Adventures of David Simple: containing an Account of his Travels through the Cities of London and Westminster in the Search of a real Friend. Oxford University Press 1987. Edited with an introduction by Malcolm Kelsall.  Romaanin kaksi ensimmäistä kirjaa ilmestyivät alun perin vuonna 1744 ja sen kolmas kirja vuonna 1753. Kannen kuva: yksityiskohta William Hogarthin maalauksesta A Family Party (noin vuodelta 1730). 436 s.