William Dubinin muistilappu itselleen: "Jokaisen elämä on minun elämätön elämäni. Ihminen kirjoittaa elämäkertoja, joita ei voi elää. Ihmisen nälkä: elää ikuisesti."
Dubin on kuuttakymmentä ikävuotta lähestyvä elämäkertakirjailija, joka menestyksekkään Thoreau-elämäkerran jälkeen alkaa kirjoittaa elämäkertaa D. H. Lawrencesta. Teos ei lupaavan alun jälkeen edisty, ja alkaa näyttää siltä, että Lawrencen elämä tekee lopun William Dubinin elämästä. Dubinin kirjoitusmetodiin näyttää nimittäin kuuluvan, että hän tiedostamattaan yrittää elää kuvauskohteensa elämän. Lawrence johdattaa hänet hurmioituneen seksuaalisuuden tielle, intohimoiseen suhteeseen lähes neljäkymmentä vuotta Dubinia nuoremman Fannyn kanssa ja emotionaalisiin ja seksuaalisiin ongelmiin vaihdevuosissa kipuilevan Kitty-vaimon kanssa.Olen ollut Malamudin romaanien ja novellien ystävä jo pitkään ja varsinkin Tuomittu-romaania pidän yhtenä hienoimmista kuvauksista ennakkoluulojen tuhovoimasta ja ihmisen resilienssistä, sitkeydestä vastoinkäymisissä. Olen säästellyt Dubinin elämiä, Malamudin viimeiseksi jäänyttä romaania, kuin herkkua, joka maistuu vielä paremmalta, kun nälkä hieman lisääntyy. Pakko sanoa, että aluksi romaani petti odotukseni. Vanhan miehen höyrähdys nuoreen tyttöön tuntui kiusallisen kuluneelta aiheelta, eikä tunne kokonaan poistunut, vaikka aika pian kävi ilmi, että Malamudin kuvauksessa on aimo annos purevaa satiiria ja runsaasti syvällistä pohdintaa elämän erilaisista täyttymyksistä. Pidin kovasti vanhenevan avioparin suhteen kuvauksesta, siitä miten siinä välillä etäännytään ja sitten taas lähennytään, mutta loppujen lopuksi sidos kestää. Myös suhde aikuisiin lapsiin, huolet ja ilonaiheet, kuvataan romaanissa tavalla, joka löysi kaikupohjaa omista tunteistani.
Dubinin suhde Fannyyn alkaa salaisella Venetsian lomamatkalla, joka pian muuttuu nöyryyttäväksi farssiksi. Hetken jo näyttää, että mies tulee tolkkuihinsa, kirjoittaa kirjansa valmiiksi ja saa elämänsä muutenkin raiteilleen, mutta toisin käy. Suhde alkaa uudelleen entistä pakkomielteisemmin.
Dubin kuvittelee tuntevansa itsensä paremmin kuin todella tunteekaan. Näin ylimielisesti hän vastaa vaimonsa ehdotukseen hakeutua psykiatrin juttusille:
"Elämäkerta - kirjallisuusmiehen tai jonkun muun - opettaa tuntemaan elämän kulkua. Ne jotka kirjoittavat elämästä, ajattelevat elämää. Piilotajunta peilautuu ihmisen teoista ja sanoista. Jos ihminen tarkastelee ja kuuntelee itseään, ennemmin tai myöhemmin hän alkaa nähdä piilotajuisen minänsä ääriviivat. Jos tuntee omat puolustusmekanisminsa, ymmärtää aika hyvin mistä on kysymys. Työssäni olen päässyt perille kuinka päästään perille. Toisista näkee kuka itse on."Näin viisaasti siis puhuu mies, jonka elämä on hajoamispisteessä ja joka aloittaa jokaisen aamunsa herjaamalla peilikuvaansa kovalla äänellä. Jokaiseen tilanteeseen hänellä on kyllä tarjolla viisas lainaus tai hauska anekdootti milloin kenenkin suurmiehen elämästä, mutta omista syvimmistä toiveistaan hän tuntuu olevan harvinaisen heikosti selvillä. Teoksen loppupuolella Dubinin mieli on kuin pata, jossa sitaatit kieppuvat ja kuohuvat. Yhdellä ainoalla sivulla viitataan kahdentoista kuuluisan kirjailijan ajatuksiin.
Kun Dubin ajaa pihatiellä kuoliaaksi adoptoimansa kulkukissan, Lorenzon, Kitty tuntuu järkyttyvän kohtuuttomasti. Ehkä se selittyy siitä, että Kitty ('kisu') tulkitsee teon tahalliseksi ja näkee siinä aviomiehen alitajuisen halun päästä eroon kaikista vaivalloisista kateista. Henkilöiden nimillä on tässä teoksessa muutenkin vertauskuvallisia ulottuvuuksia. Fanny on ainakin aluksi Dubinille ennen kaikkea juuri se, mitä tämä sana englannin kielessä tarkoittaa. (Uusissa Viisikko-kirjojen painoksissa Fanny-täti on muuten vaihdettu Frannieksi ja Dickistä on tehty Rick! Näin lapsilukijaa suojellaan.) Dubin puolestaan on osuva nimi ihmiselle, jonka oman ja toisen persoonan rajat hämärtyvät: Ich bin, du bist - Dubin.
Dubinin on ajanut elämäkertojen kirjoittajaksi ainakin osittain veljen kuolemasta ja äidin psyykkisestä sairastumisesta aiheutunut syyllisyys. Lehtimiehenä Dubin oli aiemmin kirjoittanut nekrologeja, mutta löytää kutsumuksensa kirjoittaessaan muistokirjoitusta runoilijasta, joka on tehnyt itsemurhan hyppäämällä George Washingtonin sillalta.
Kuollut runoilija oli hirvittävän todellinen. Hän tunsi pakottavaa tarvetta kertoa surustaan, ymmärtämyksestään, säälistään - halusi kaikesta sydämestään säilyttää miehen unohdukselta. Dubin, et voi herättää elämää henkiin mutta voit luoda sen uudestaan. Elämäkerroissa kuolleet tulevat eläviksi tai ainakin näyttävät tulevan. Hän oli liikuttunut, piinaantunut, innoittunut: hänen sydämensä takoi kuin peltikello, hänen päähänsä koski kuin se olisi yrittänyt työntyä ulos pullosta mihin oli ollut suljettuna, vangittuna. Loisteliaan hetken ajan hänestä tuntui kuin hän olisi vapauttanut itsensä ainiaaksi.
Romaanin elämistä traagisin on Kittyn ensimmäisestä avioliitosta syntyneen pojan, Geraldin, tarina. Aseistakieltäytyjä lähtee ensin Ruotsiin ja päätyy lopulta Neuvostoliittoon, jossa hänen osakseen näyttää tulevan toisinajattelijan kohtalo totalitaarisessa valtiossa. Viimeisessä koskettavassa rautaesiripun takaa salakuljetetussa kirjeessään Kittylle ja Dubinille hän pitkän vieraantumisen jälkeen jälleen kutsuu heitä äidiksi ja isäksi.
Maud-tyttären ja Dubinin suhteessa on lieviä oidipaalisia sävyjä. (Maudin rakastaja osoittautuu vielä Dubiniakin vanhemmaksi.) Romaanin loppuun liitetystä Dubinin teosten luettelosta näemme, että Dubinin viimeiseksi työksi on jäänyt yhdessä Maudin kanssa kirjoitettu Anna Freudin elämäkerta. Isä ja tytär siis ovat ainakin tehneet sovun ja luultavasti käyneet läpi suhteensa kaikki puolet Anna Freudin ja hänen isäpappansa suhdetta miettiessään.
Tässä minä vain tulkitsen eteenpäin asioita, joista ei oikeastaan romaanissa puhuta mitään. Tämmöistähän se on romaanien kanssa: tulkitsemme niiden elämiä aivan kuin lähimmäistemmekin, aika pienien viitteiden varassa.
Yleensä suomennos on hyvä, jos siihen ei kiinnitä huomiota. Tässä romaanissa minua ihmetytti ainoastaan se, että venetsialaisravintolassa Fanny tilaa aivoja, kun tarjoilija on juuri suositellut kalaa. Olisiko kyseessä voinut olla lahna (bream) ja veteraanisuomentajalla kehnot lukulasit? Onko Venetsiassa edes saatavilla lahnaa? No, pikkujuttu sinänsä. Miksi edes mainitsin!
Kittyn ja Dubinin suhteelle teoksen viimeiset rivit lupaavat hyvää. Niissä todentuu romaanissa lainattu D. H. Lawrencen runo:
Desire may be dead
and still a man can be
a meeting place for sun and rain
wonder outwaiting pain
as in a wintry tree.
Maud-tytär lausuu tämän runon isälleen, kun huomaa vanhempiensa liiton ongelmat. Dubinin ensimmäinen ajatus on: "Hän hoitaa minua runoudella."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!