Mark Haddon: The Porpoise

Mark Haddon, The Porpoise. Chatto & Windus 2019.

Neljä vuotta sitten Mark Haddonin novellikokoelma The Pier Falls teki minuun vaikutuksen. Minusta tuntui, että Haddon yritti siinä hakea tehoa kerrontaansa tarinoiden alkulähteiltä: taruista, myyteistä ja saduista, joita hän mielestäni onnistuneesti yhdisti nykyaikaan. Voima nousee juurista. Ihmisestä eivät ole kadonneet mihinkään ne pelot ja toiveet, jotka ovat ammoin synnyttäneet halun ja tarpeen kertoa ja kuulla tarinoita. Pienoisromaanin mittainen novelli 'Wodwo' oli mielestäni upea perinteen ja modernin kerronnan risteymä. Suosittelin sitä tuolloin neljä vuotta sitten Twitterissä jouluiseksi kauhutarinaksi – ja suosittelen edelleenkin.

Mark Haddonin uusin romaani olisi mainiosti sopinut Hogarth-kustantamon nykykirjailijoiden Shakespeare-versioiden sarjaan. The Porpoise nimittäin kertoo uudelleen ja melko uskollisesti Shakespearen yhdessä George Wilkinsin kanssa kirjoittaman Pericles-näytelmän tarinan.

Mark Haddonin kertomana tarina alkaa nykyaikaan sijoittuvasta dramaattisesta lento-onnettomuudesta ja jatkuu sen seurauksilla onnettomuudesta hengissä selviävälle vauvalle, Angelicalle, ja tämän isälle Philippelle. Tavoistani poiketen en paljasta teoksen perusjuonesta enempää. Shakespearensa lukeneet tosin tietävät jonkin verran, mitä on odotettavissa.

Heillekin tosin tulee varmasti yllätyksenä se voima, jolla Haddon ottaa tämän kertomuksen omiin nimiinsä. Nuoreksi naiseksi kasvaneen Angelican ja hänen isänsä häpeällinen salaisuus paljastuu sattumalta heidän vieraakseen tulleelle nuorelle playboylle, Dariukselle, joka hoitaa edesmenneen isänsä taidekauppoja upporikkaan Philippen kanssa. Paljastusta seuraa pakojakso, joka on yksinkertaisesti uskomattoman upea kerronnan elävyydessä, mielikuvituksellisuudessa ja visuaalisessa vaikuttavuudessa. Tarinoiden alkutuulen puhaltaessa nykyaikainen moottoripursi Porpoise muuttuu antiikin purjealukseksi, nuori taidekauppias Darius antiikin Pericleeksi, Tyyron kaupunkivaltion vallanperijäksi. Teoksen aikatasot limittyvät taianomaisesti. Tässä puhurissa edes kaikkien henkilöiden sukupuoli ei säily ennallaan.

Tämä on hurja tarina. Siinä on sukurutsaa, mustasukkaisuutta, murhayrityksiä, ihmeitä, anoreksiaa, seikkailua, perheen hajoamista ja yhdistymistä. Vimmainen kerronta heittelee teoksen henkilöitä. Ihmiset ovat voimattomia, mutta samalla kokoaan suurempia: heissä täytyy olla jotain poikkeuksellista, koska kohtalo on valinnut heidät silmätikukseen.

Romaani on kirjoitettu yksinkertaisesti, toteavin lausein. Lauserakenteet toistuvat pitkiä jaksoja samanlaisina. Mieleeni tulivat keskiaikaiset kronikat – tai modernit trillerit. Tällainen kerrontatapa korostaa kohtalonomaisuuden vaikutelmaa: asiat menevät niin kuin menevät, koska niin on tarkoitettu. Romaanin kerronta ei väistä ahdistavia tilanteita: lakoninen kaikkitietävä kertoja pakottaa lukijan kokemaan kauheudet läheltä. Mark Haddon osoittaa, että kerronnan alkulähteiltä ammentava romaani pärjää erinomaisesti parhaille elokuvien erikoistehosteille.

William Shakespeare kirjoitti Pericles-näytelmän yhdessä George Wilkins -nimisen henkilön kanssa. Aihe oli peräisin antiikista, mutta siitä oli olemassa myös 1300-luvun englanninkielinen runomuotoinen versio. Näytelmän tarkka syntyhistoria on osittain hämärän peitossa. On hämmästelty, miksi Shakespeare ylipäätään ryhtyi tällaiseen yhteistyöhön. Pyydettiinkö Shakespeare ehkä apuun, kun kävi ilmeiseksi, että Wilkinsiltä tilattu näytelmä uhkasi epäonnistua siksi, että Wilkinsin lahjat olivat aivan muualla kuin kirjallisessa ilmaisussa? George Wilkins näet oli lontoolainen taparikollinen: parittaja, varas, väkivaltainen huijari.

William Shakespeare ja George Wilkins pääsevät mukaan myös Haddonin The Porpoise -romaaniin. He esiintyvät jonkinlaisina aaveina jaksossa, jossa kaikki Wilkinsin hyväksikäyttämät naiset tulevat vaatimaan sovitusta. Haddonin romaanissa maailma on vaarallinen paikka kaikille, mutta ennen kaikkea naisille.

Ehkä Shakespeare osallistui Pericles-näytelmän tekemiseen siksi, ettei pystynyt pitämään sormiaan erossa aiheesta, jonka keskiössä oli isän ja tyttären ongelmallinen suhde. Tämä aihe sytytti Shakespearen mielikuvituksen liekkiin hänen loppukauden näytelmissään. Aiheesta olen kirjoittanut aiemmin Charles Nichollin The Lodger -teosta käsittelevässä tekstissä.

Pericles osoittautui menestykseksi. Se oli yksi aikansa suosituimpia näytelmiä. Ja sitten yllättäen 1600-luvun jälkipuolella se nopeasti unohdettiin. Shakespearen ensimmäisistä kootuista teoksista sitä ei löydy. Sinne tänne rönsyilevä näytelmä ei laisinkaan vastannut klassismin ihanteita eivätkä sen ilotalokohtaukset olleet myöskään myöhemmän viktoriaanisen hengen mukaisia.

Anthony Burgess kirjoitti Shakespeare-monografiassaan vielä vuonna 1970 jotenkin siihen tapaan, että Pericles kuuluu luonnollisesti lukea osana Shakespearen tuotantoa, mutta lukemisen jälkeen täytyy ottaa pari ryyppyä masennukseen ja sitten näytelmä tulee unohtaa. Anthony Burgessin jos kenen olisi luullut arvostavan tämän teoksen kerronnallista anarkiaa!

On Periclestä arvostettukin. Norhrop Fryen mielestä tämän näytelmän toiminnankuvaus tekee siitä maailman ensimmäisen oopperan. Pericles oli myös yksi T.S. Eliotin Aution maan taustateksteistä.

Jättimäisessä Shakespeare-teoksessaan Shakespeare: The Invention of the Human (1998) Harold Bloom sanoo, että Pericles oli koulu, jossa Shakespeare oppi visionäärisyyden yhdistämisen näyttämötoimintaan. Tämän hän sitten hioi täydellisyyteen viimeisissä näytelmissään.

Ensimmäinen suomennos tästä näytelmästä ilmestyi käsittääkseni vasta vuonna 2012, kun WSOY julkaisi Anna-Maija Viitasen käännöksen Shakespeare-sarjassaan, joka sivumennen sanoen on yksi tämän vuosituhannen liian vähälle huomiolle jäänyt kulttuuriteko.

Olisi mahtavaa nähdä Pericles joskus näyttämöllä. Mark Haddonin The Porpoise olisi kiva nähdä elokuvana – ja minulla on vahva tunne, että tämä toive saattaa vielä toteutuakin.

Amélie Nothomb: Le Voyage d´hiver

Amélie Nothomb, Le Voyage d'hiver. Albin Michel 2011. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2009.

 

Nuoruusiässä herää tärkeä kysymys maineesta: oletko valossa vai pimeydessä? Olisin halunnut pystyä valitsemaan. En pystynyt: jokin mitä en kyennyt analysoimaan tuomitsi minut varjoon. Ja se olisi voinut miellyttää minua vain, jos olisin sen itse valinnut.

Neljänkymmenen vuoden iässä lämmitys- ja sähköratkaisujen asiantuntija Zoïle on astumassa pois varjosta. Hän valmistautuu Charles de Gaullen lentokentällä kaappaamaan lentokoneen, lentämään sen päin tunnettua turistikohdetta ja kuolemaan sadan muun matkustajan kanssa. Koneen lähtöä odotellessaan hän kirjoittaa vihkoon eräänlaiset muistelmansa, joiden on määrä tuhoutua yhdessä hänen kanssaan. Juonipaljastuksia on luvassa taas.

Zoïle vakuuttaa, ettei ole terroristi. Hänellä ei ole oikeutusta teolleen, hän toteaa olevansa rehellinen hirviö. Rakkaudessa pettynyt hirviö.

Zoïlen talvimatka alkaa joulukuussa, kun hän työnsä kautta tutustuu kahteen nuoreen naiseen, jotka ovat juuri muuttaneet jääkylmään pariisilaiseen ullakkohuoneistoon. Naisista toinen, Aliénor, on menestyvä kirjailija. Romaani astuu reippaasti uskottavuuden ulkopuolelle, sillä käy ilmi, että Aliénor on autisti, jota romaanien sanelemisen lisäksi kiinnostaa lähinnä vain syöminen ja sylkikuplien puhaltelu. Kaunis Astrolabe puolestaan toimii savant-kirjailijan sihteerinä, kirjallisena agenttina ja suojelijana maailmaa vastaan.

Zoïle ihastuu välittömästi Astrolabeen ja saa tältä kyllä vastakaikua, mutta suhteen etenemistä haittaa se, ettei Astrolabe suostu jättämään Aliénoria hetkeksikään yksin. Lopulta Zoïle turvautuu epätoivoiseen viettelykeinoon: hän syöttää naisille huumesientä ja nauttii sitä itsekin. Seuraa ylä- ja alamäkiä sisältävä huuruinen trippi, jonka aikana Aliénor vetäytyy silmät kiinni katselemaan modernin taiteen näyttelyä päänsä sisällä. Astrolabe puolestaan muuttuu kylmäksi kivipatsaaksi (stoned kirjaimellisesti), eikä Zoïlen rakasteluyritys johda mihinkään – bad trip. Kaiken kauheuden kruunaa se, että Astrolabe nauraa epäonniselle rakastajalleen.

Zoïle vihastuu. Jos Astrolabe, joka edustaa korkeinta ja kauneinta maailmankaikkeudessa, pystyy menettelemään näin katalasti, tuhoutukoon koko surkea ihmiskunta! Tässä satiirisessa ja ilkikurisessa romaanissa näyttää siis siltä, että naisen nauru ja miehen loukattu ylpeys loppujen lopuksi ovat virikkeenä terroritekoon.

Teon kohteeksi valikoituu Astrolaben nimen jättiläismäinen alkukirjain. Tiesittekö muuten, että Gustave Eiffel oli hullaantunut naiseen nimeltä Amélie? En tiennyt minäkään, mutta niin väitetään tässä romaanissa, jonka on kirjoittanut Amélie Nothomb, belgialaissyntyinen kirjailija, jonka romaanista Mercure olen kirjoittanut aiemmin.

Nothombia näyttävät näiden kahden lukemani romaanin perusteella kiehtovan eriskummalliset ja symboliset nimet, groteskit henkilöhahmot, viittaukset kirjoihin ja musiikkiin (tässä Schubertiin) ja läheisriippuvaiset ihmissuhteet. Lukijalle tulee myös usein tunne, että kirjailija ei ole aivan vakavissaan vaan tekee pilaa kirjallisuuden melodramaattisista juonirakenteista. Teoksen loput ovat myös monitulkintaisia tai suorastaan vaihtoehtoisia. Niin tässäkin. Zoïlen muistelmienhan piti tuhoutua hänen kanssaan, ja nyt minä ne juuri luin. Entäpä jos...

Koukuttavaa luettavaa – hieman raivostuttavalla tavalla tosin.

J. P. Koskinen: Ystäväni Rasputin

J. P. Koskinen, Ystäväni Rasputin. WSOY 2013.

- Opetelkaa rakastamaan! Kaikki rakkaudesta syntyvät haavat umpeutuvat kuin viilto vedessä, vihassa teette toisistanne raajarikkoja. Rakastavan sydän on auki ja hänen luokseen voi tulla kuka tahansa kun viha puolestaan kivettää ihmisen eikä hän pääse edes itsensä luo.

Grigori Rasputinin hahmo ei ole aiemmin kiinnostanut minua. Olen luultavasti hyväksynyt historialliseksi näköiskuvaksi Venäjän tsaarittaren ja nuorten tyttöjen palavasilmäisen rakastajan, joka kuvataan Boney M:n klassikkobiisissä. But the kazachok he danced really wunderbar. Onneksi tulin kuitenkin tarttuneeksi tähän J. P. Koskisen huomattavasti sävykkäämpään ja ilmeisesti myös historiallisesti täsmällisempään tulkintaan Rasputinista. Kannattaa silti muistaa, että tämä on romaani, ei elämäkerta.

Teos kuvaa Rasputinin ja samalla Venäjän tsaariperheen viimeisiä vuosia. Aina välillä piti avata Wikipedia ja tarkistaa, onko romaani lähtenyt ihan omille teilleen vai nojaako se historiallisiin tosiseikkoihin. Yllätyin toistuvasti siitä, että kirjailijan kuvaamat mielikuvitukselta vaikuttavat tapahtumat olivat todella tapahtuneet. Romaanin koskettava loppuratkaisu ammentaa tsaariperheen ympärille kehkeytyneistä legendoista ja tulee siinä sivussa luoneeksi aivan uuden - kauniin ja lohduttavan.

Romaanin kertojaratkaisu on erinomainen. Tarinan muistelee minä-muodossa orpo Vasili, jonka Rasputin on Jerusalemin pyhiinvaellusmatkallaan ottanut oppipojakseen. Romaanin aikana Vasili kasvaa pikkupojasta aikamieheksi, uskonnollisesta opetuslapsesta vastahakoiseksi bolsevikiksi. Vasili kulkee Rasputinin matkassa ja asuu hänen kanssaan, näkee ja kuulee ja painaa mieleensä kaiken.

Aluksi Vasili suhtautuu Rasputiniin kritiikittömän ihailevasti. Askeettisen munkin hengellinen kilvoittelu tekee vaikutuksen nuoreen oppipoikaan niin kuin lähes kaikkiin Rasputinin vaikutuspiiriin joutuneisiin ihmisiin. Se mikä suurelle yleisölle ja aluksi myös pienelle oppipojalle näyttäytyy eroottisena hurjasteluna, onkin tarkoituksellista kiusaukselle altistumista ja lihan kuolettamista. Rasputinilla näyttää myös olevan aitoja parantajan kykyjä.

Rasputinin mukana Vasili pääsee tutustumaan myös Venäjän hoviin: hän leikkii tinasotilailla Aleksei-prinssin kanssa ja rakastuu Anastasiaan. Tällä on teoksen juonen kannalta tärkeät seuraukset: Vasili päättää pelastaa Anastasian, jos Venäjän tsaariperhe joskus joutuu hengenvaaraan.

Kun Rasputinin käytös muuttuu ensimmäisen häneen kohdistuneen murhayrityksen jälkeen pidäkkeettömäksi ja kun hänelle alkaa alkoholikin maistua, Vasili ottaa etäisyyttä opettajaansa. Vasilin itse luomat ystävyyssuhteet johtavat hänet yhteyksiin yhtäältä sosiaalivallankumouksellisten ja bolsevikkien ja toisaalta tsaariperheen lähellä olevien tahojen kanssa. Hänestä tulee eräänlainen rintamien välillä toimiva tarkkailija tai vakooja.

Jotain "hullun munkin" karismasta näyttää tarttuvan myös Vasiliin. Hän on terävä kuin mikä ja oppii uusia kieliä kuin itsestään. Rasputinin yksi erikoinen ominaisuus on, että hän ei näytä millään kuolevan; Vasililla puolestaan näyttää olevan kyky herättää henkiin kuolleita eläimiä. Teoksen lopussa Rasputinin surmaaminen lopulta onnistuu. Vasili taas tekee hämmästyttävimmän kuolleista herättämistemppunsa.

Vastaavan tempun tekee J. P. Koskinenkin: romaanin sivuilla herää henkiin koko yhteiskunnallisessa ja henkisessä murroksessa vellova Venäjä. Ajankuva on mielenkiintoinen ja uskottava. Romaanin repliikitkin on rytmitetty kuulostamaan suomeksi käännetyltä venäjältä. Vetävän ja jännittävän kerronnan takia historiallinen totuus saa hieman taipuakin. Sanataiteen totuus on ihan oma lajinsa.

Rachel Ingalls: Mrs. Caliban

Rachel Ingalls, Mrs. Caliban. Laurel 1988. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1983.

Joskus tekisi mieli sanoa vain: Lue tämä kirja!

Mutta eipä se blogitekstinä taida ihan riittää. Siispä:

Kalifornialainen kotirouva Dorothy on kokenut viime aikoina raskaita menetyksiä: kouluikäinen ainoa lapsi kuoli umpilisäkeleikkauksen komplikaatioihin, sitten hän menetti vauvansa. Aviomiehellä on ollut suhde toimiston tytön kanssa. Koirakin jäi auton alle.

He didn't come back all day. He didn't come back because he had been hit by a car. Fred had found her crying in the living-room when he came home. Everything near her died, she had said. Everything; it was a wonder the grass on the front lawn didn't turn around and sink back into the earth. She cried for days, weeks. And Fred began to explain less and even to talk less. No matter how much you loved someone, there was a limit to the amount of crying you could stand hearing.

Parhaimmalle ystävälleen Estellelle Dorothy uskoutuu avioliitostaan: ”I think we are too unhappy to get a divorce.”

Dorothy alkaa kuulla radiosta vain hänelle itselleen tarkoitettuja rohkaisevia viestejä, ja pian sen jälkeen radiossa varoitetaan merentutkimuksen laitokselta karanneesta ”hirviömiehestä”, joka on surmannut kaksi laitoksen työntekijää poistuessaan.

Eipä aikaakaan kun tämä kaksimetrinen lihaksikas sammakkoa muistuttava olento ilmaantuu Dorothyn keittiöön. Alkujärkytyksen jälkeen Dorothy alkaa ruokkia tätä vain kasvisruokaa syövää, huomaavaista ja itseänsä selkeästi puheella ilmaisevaa olentoa, joka kutsuu itseään Larryksi. Dorothy piilottaa Larryn tyhjään huoneeseen, jossa aviomies Fred ei koskaan käy. Larryn ja Dorothyn suhde syvenee nopeasti eroottiseksi rakkaussuhteeksi.

Hetken jo näytti, että tämä on jokseenkin ennakoitava fantasiatarina erilaisuuden kohtaamisesta. Ei sinne päinkään!

Larry käy iltaisin omilla retkillään ja jos häntä uhataan, hän ei epäröi tappaa. Dorothy ymmärtää pian, että hänen on yritettävä palauttaa Larry kotiinsa mereen kaltaistensa joukkoon.

Jännittävä tarina etenee nopeasti kohti dramaattista loppuratkaisua. Tämä pienoisromaani on lähes pakko lukea yhdeltä istumalta. Luin itse kirjan loppuun illalla juuri ennen nukkumaan menoa eikä uneen pääsystä tullut mitään, koska monet erilaiset tulkinnat mylläsivät mielessäni. Lukemisen jälkeen mieleen pulpahteli lauseita, jotka olivat jääneet askarruttamaan lukemisen aikana. Teoksen lopun valossa joka ikinen niistä avasi uuden tulkintalinjan.

Romaani on kerrottu kolmannessa persoonassa, mutta se pitäytyy Dorothyn näkökulmassa. Tässä onkin yksi teoksen jujuista. Ainakin minulla on taipumus suhtautua myötätuntoisesti ja lähes kritiikittä näkökulmahenkilöön. Hänhän ilman muuta edustaa hyvää, oikeaa ja totuutta. Dorothy on tosin masentunut mutta hän haluaa toimia oikein. Vasta Estelle-ystävän repliikit romaanin lopussa saavat epäilemään Dorothyn vilpittömyyttä. Dorothylla on taito ummistaa silmänsä todellisuudelta niin halutessaan.

Teoksen nimi ”Rouva Caliban” on myös moniselitteinen. Calibanhan on se ”läiskänaama noidan sikiö” Shakespearen Myrskyssä, joka yrittää vietellä Prosperon tyttären Mirandan. Onko Larry Caliban ja Dorothy hänen rouvansa? Vai onko Fred sittenkin Caliban? Vai onko Dorothy naispuolinen Caliban?

Entä miten pitää suhtautua siihen, että Dorothy teoksen lopussa kertoo vieraalle ihmiselle, että hänen miehensä nimi oli Fred mutta hän kutsui tätä Larryksi?

Pää hajoaa! Mutta hyvällä tavalla... ja tämän romaanin soundtrackina soi tietenkin Dr Hook & The Medicine Shown ”The Ballad of Lucy Jordan”.

Kirjailija Rachel Ingalls arveli itse, että keskittyminen novelleihin ja pienoisromaaneihin oli syynä siihen, ettei hänen tuotantonsa saanut erityisempää kaupallista menestystä. Viime aikoina hänen kirjojaan on tullut useammankin kerran vastaan erilaisissa kirjasuosituslistoissa. Tämä Mrs. Caliban näyttää olevan hänen teoksistaan kaikkein useimmin mainittu. Rachel Ingalls kuoli vuonna 2019.

Marquerite Duras: Puoli yksitoista kesäiltana

Marquerite Duras, Puoli yksitoista kesäiltana. Kirjayhtymä 1986. Ranskankielisestä alkuteoksesta Dix heures et demie du soir en éte (1960) suomentanut Marketta Ruoppila-Martinsen.

Romaani alkaa dramaattisesti: ensimmäisillä riveillä käy ilmi, että Rodrigo Paestra -niminen mies on murhannut nuoren vaimonsa ja tämän rakastajan Toni Perezin. Poliisit etsivät Rodrigo Paestraa. Tapahtumasta keskustellaan espanjalaisen pikkukaupungin kahvilassa, jossa istuu juomassa – vakavasti, nopeasti, alkoholiriippuvaisen tavoin – romaanin keskushenkilö, ranskalainen Marie.

Marie on autolomalla Espanjassa miehensä Pierren, pienen tyttärensä Judithin sekä Marien ystävättären Clairen kanssa. Helteisen sään synnyttämä rankkasade on pysäyttänyt matkalaiset pikkukaupunkiin yhdeksi yönseuduksi.

Clairen mukanaolon syy jää epäselväksi, mahdollisesti hänet on otettu matkalle mukaan Judithin lastenhoitajaksi, sillä Marien suhde tyttäreensä vaikuttaa jännitteiseltä: hän vuoroin työntää Judithia etäämmäs ja vuoroin kaipaa tätä lähelleen. Marielle on kuitenkin päivän aikana käynyt selväksi, että Claire ja Pierre ovat rakastuneet ja heidän suhteensa on juuri muuttumassa fyysiseksi yhdeksän päivän yhteisen loman jälkeen.

Rodrigo Paestrasta tulee Marielle pakkomielle, mikä on ymmärrettävää, koska hän näkee Rodrigo Paestran ja oman tilanteensa samankaltaisuuden. Pakkomielle toteutuu myös romaanin sanatasolla: aivan kuin Duras olisi lyönyt vetoa, kuinka monta kertaa hän voi yhdellä sivulla mainita Rodrigo Paestran nimen – ainakin yhdeksän. Marie kuvittelee voivansa auttaa jotenkin pakoilevaa murhaajaa; hän kuvittelee myös, että heillä voisi olla rakkaussuhde. Marien yritys auttaa Rodrigo Paestraa saa kuitenkin onnettoman lopun.

Marien ja Rodrigon tilanne ei kuitenkaan ole niin samankaltainen kuin päältä katsoen näyttää: siinä missä Rodrigo Paestran avioliitto on intohimon, mustasukkaisuuden ja kuoleman läpitunkema tragedia, Marien avioliitto vain väsyy, kuihtuu ja jatkaa merkityksetöntä kituuttamistaan. Teoksen maailmassa Rodrigo Paestran avioliitto rinnastuu ukkoskuuroon ja rajuilmaan, Marien avioliitto puolestaan näännyttävään, uneliaaseen helteeseen. Luonnonilmiöiden kuvaus on väkevää; helteen aistii vaikka lukisi koleammallakin säällä. Matkan edetessä kaunis Madrid kohoaa horisontista kuin kangastus.

Romaani pitäytyy Marien havainnoissa ja kokemuksissa. Kun teoksen loppupuolella näkökulma siirtyy hetkeksi Clairen ja Pierren rakkauskohtaukseen, se vaikuttaa Marien unelta tai kuvittelulta.

Duras'n pieni romaani oli mielenkiintoinen tuttavuus. Olen suhtautunut Ranskan uuteen romaaniin hieman varauksella, pelännyt kuivakkuutta – ilmeisesti aivan turhaan. Suomennos oli sujuva, erityisesti ihailin, miten taloudellisesti romaanin hieman mutkikas nimi kääntyy suomen kielelle. Suomenkielisen painoksen kansikuvan on tehnyt Hannu Väisänen.

Miriam Toews: Women Talking

Miriam Toews, Women Talking. Faber & Faber 2019. Teos julkaistiin alun perin vuonna 2018.

Vuosien 2005 ja 2009 välillä bolivialaisessa Manitoban vanhoillisuskovaisessa mennoniittayhteisössä useat tytöt ja naiset heräsivät aamulla tokkuraisina ja kipeinä, verta vuotavina ja runneltuina. Joku tai jokin oli yöllä käynyt heidän kimppuunsa. Epäiltiin aaveita ja pahoja henkiä. Osa yhteisöstä oli sitä mieltä, että kyseessä oli Jumalan tai paholaisen rangaistus naisten synneistä. Jotkut uskoivat naisten valehtelevan saadakseen huomiota tai peittääkseen uskottomuutensa. Toiset taas uskoivat, että kyse oli naisten vilkkaasta mielikuvituksesta.

Lopulta selvisi, että kahdeksan yhteisön miestä oli käyttänyt eläimille tarkoitettua nukutusainetta tainnuttaakseen naisia ja raiskatakseen heitä. Vuonna 2011 miehet tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin, mutta samankaltaisista tapauksista yhteisössä on raportoitu tämän jälkeenkin.

Esipuheessaan kirjailija Miriam Toews toteaa, että tämä romaani on tapa reagoida fiktion keinoin näihin tositapahtumiin ja samalla ”naisen mielikuvitusta”.

Toewsin kuvaamassa fiktiivisessä Molotschnan yhteisössä eletään ratkaisun hetkiä. Kylän miehet ovat lähteneet kaupunkiin kahdeksi päiväksi. He ovat päättäneet saada raiskauksista syytetyt uskonveljensä vapaiksi maksamalla tarvittaessa näistä vaadittavat takuurahat. Miesten ollessa poissa naiset kokoontuvat yhteen päättämään, miten he tässä tilanteessa menettelevät. Tämä romaani koostuu näistä naisten käymistä keskusteluista – useimmiten raastavan kipeistä, välillä syvällisen hengellisistä ja aatteellisista, toisinaan hersyvän hauskoista.

Naisten äänet ja persoonat erottuvat toisistaan selvästi. Toisaalta ovat maanläheiset ja suoraviivaiset Loewenin naiset ja heidän vastapainonaan Friesen-suvun filosofit, unelmoijat ja vallankumoukselliset. Myös sukupolvien erot tulevat selvästi ja mielenkiintoisesti esiin. Naiset ovat loistavia keskustelijoita, nokkelia ja sanavalmiita. Kun mennään oikein syviin vesiin, naiset alkavat hieroa kirveleviä silmiään. Mennoniitalle kun itkeminen on kapinointia Jumalan suunnitelmaa vastaan. Varsinkin pieniin lapsiin kohdistunut pahuus saa osan naisista mielipuolisuuden partaalle.

Naisilla on valittavanaan kolme toimintalinjaa, jotka he asettavat näkyville kuvina, koska yhteisön naisista vain ani harva osaa lukea. Koulu on vain poikia varten.

Vaihtoehdot ovat:

1. Jäädä ja jatkaa kuin ennenkin.
2. Jäädä ja taistella oikeuksiensa puolesta.
3. Lähteä pois yhteisöstä.

En paljasta, mihin tulokseen naiset päätyvät, mutta annan vihjeen: heidän ratkaisunsa pohjautuu syvälliseen tulkintaan mennoniittojen ehdottomasta pasifismista sekä yhteisön lasten edun harkinnasta. Naisissa myös herää oikeutettu suuttumus miesten ylläpitämää valtarakennetta kohtaan ja epäilys siitä, onko heille tulkittu Raamatun sanomaa naisen paikasta aivan oikein.

Koska suurin osa naisista on luku- ja kirjoitustaidottomia, he pyytävät kokoustensa kirjuriksi ainoan työikäisen miehen, joka on jäänyt kylään ja jota kylän miehet eivät edes pidä ihan tosi miehenä, kylän opettajan August Eppin. Naisten keskustelut suodattuvat siis tämän mieskertojan kautta. Minuun Augustin persoona ja sympaattinen kertojanääni vetosi kovasti. August Epp tulee naisten keskustelujen suvantovaiheissa kertoneeksi myös oman perheensä liikuttavan tarinan. Lopussa paljastuu myös Augustin syntyperään liittyvä salaisuus.

August Epp on rakastunut yhteen kylän naisista, Ona Frieseniin, ja tämä rakkaus näkyy myös Augustin kokousmuistioissa. Kaiken muun ohella niistä muodostuu pitkä ja eriskummallinen rakkauskirje Onalle.

Olen aiemmin lukenut Miriam Toewsin romaanin A Complicated Kindness, joka sekin sijoittuu mennoniittojen pariin ja on ymmärtääkseni vahvasti omaelämäkerrallinen. Toewsilla on hämmästyttävä taito kirjoittaa raskaista aiheista ilman synkistelyä.

Richard Flanagan: Wanting

Richard Flanagan, Wanting. Atlantic Books 2009. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi Australiassa vuonna 2008.

Hobartilaisen museon varastossa Tasmaniassa 20-vuotias Richard Flanagan näki maalauksen pienestä alkuasukastytöstä, joka istuu taiteilijan mallina punaisessa länsimaisessa juhlamekossa. Tytön suurista silmistä on luettavissa toive päästä jo takaisin omiin leikkeihin. Varastossa museovirkailija raotti kuvan kehystä siten, että näkyviin tulivat tytön paljaat jalat, jotka kehys oli rajannut näkymättömiin. Kuvan tytön tarinan selvittäminen johti lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin tämän koskettavan romaanin kirjoittamiseen.

Jos haluat välttyä juonipaljastuksilta, älä lue eteenpäin. Kertomalla ne historialliset tosiseikat, joihin tämä romaani pohjautuu, tulen itse asiassa kertoneeksi myös romaanin juonen.

Faktat ovat tässä. Van Diemenin maan (jonka nimi vuonna 1856 muutettiin Tasmaniaksi) alkuasukkaat siirrettiin jo 1800-luvun alkupuolella reservaatteihin, joissa kuolleisuus oli poikkeuksellisen suuri. Tasmanialaisen heimopäällikön orvoksi jäänyt noin kuusivuotias tytär Mathinna kiinnitti reservaatissa vierailleen kuvernöörin Sir John Franklinin ja hänen puolisonsa Lady Janen huomion ja Franklinit veivät hänet mukanaan kuvernöörin kartanoon, jossa tyttöä kohdeltiin kuin omaa lasta. Kun Mathinna oli 8-vuotias, Franklinit muuttivat takaisin Englantiin. Tyttöä ei otettu mukaan, vaan hänet sijoitettiin orpokotiin.

Kaksi vuotta Englantiin paluunsa jälkeen, vuonna 1845, Sir John Franklin, joka jo aiemmin oli osallistunut arktisen alueen tutkimusmatkoihin, otti johdettavakseen  kahden aluksen retkikunnan, jonka tarkoituksena oli Luoteisväylän kartoittaminen. Alukset juuttuivat kiinni jäihin ja koko niiden miehistö menehtyi. Vasta vuonna 1854 retkikunnan kohtalosta saatiin lisäselvyyttä, kun skotlantilainen tutkimusmatkailija John Rae julkaisi paljolti inuiittien kertomuksiin perustuvan kuvauksen miehistön viimeisistä vaiheista. Inuiittien kuvausten mukaan miehistö oli viimeisinä hetkinään turvautunut ihmissyöntiin.

Raen raportti herätti valtavan kohun. Lady Jane Franklin pyysi aikakauden kuuluisinta kirjailijaa Charles Dickensiä puhdistamaan miehensä maineen. Dickens tarttui haasteeseen ja julkaisi kirjoituksen, joka pohjautui siihen vakaumukseen, että sivistynyt englantilainen ei voisi koskaan alentua "villi-ihmisen" käytökseen. Dickens myös kyseenalaisti inuiittien rehellisyyden todistajina. Dickensin näkemys hyväksyttiin, ja Raen jälkikäteen totuudenmukaiseksi osoittautunut raportti unohdettiin.

Retkikunnan kohtalo jäi vaivaamaan Dickensin mieltä ja hän ehdotti ystävälleen Wilkie Collinsille, että tämä kirjoittaisi aiheeseen pohjautuvan näytelmän, jonka Dickensin perhe ja ystävät esittäisivät joulun aikaan Dickensin kotona. Dickensillä oli paljon ehdotuksia teoksen juoneen ja henkilöiden luonteenpiirteisiin. Näytelmä Frozen Deep toteutettiin ja Dickens esitti siinä Richard Wardourin keskeisen roolin. Näytelmässä Wardour epäitsekkäästi uhraa itsensä, jotta hänen nuoruudenrakastettunsa voi elää yhdessä rakastamansa miehen kanssa. Juonikuviota Dickens käytti myös samaan aikaan kirjoittamassaan Kaksi kaupunkia -romaanissa.

Kerätäkseen rahaa erään tuttavansa leskelle Dickens päätti viedä näytelmän myös isolle näyttämölle ammattiteatteriin. Hän itse näyttelisi Wardouria, mutta ei uskonut tyttäriensä selviytyvän naispäähenkilöiden rooleista suuren yleisön edessä. Näihin rooleihin hän palkkasi ammattinäyttelijöitä. Näin hän tutustui 18-vuotiaaseen Ellen Ternaniin, josta ilmeisesti tuli Dickensin erittäin salassa pidetty rakastettu. Suhteen laadusta ei ole varmaa tietoa, mutta esimerkiksi Dickensin Katey-tytär oli sitä mieltä, että parilla oli jopa yhteinen lapsi, joka kuoli vauvana. Joka tapauksessa  Dickensin avioliitto päättyi noihin aikoihin.

Mathinna-tytön kohtalo Tasmaniassa oli surullinen. Hän ei sopeutunut enää kunnolla reservaattielämään eikä häntä huolittu brittiläistenkään joukkoon. Tyttö alkoholisoitui ja ilmeisesti ajautui myös prostituutioon. Hänet löydettiin hukkuneena matalasta vesilätäköstä, kun hän oli vasta 17-vuotias.

Kaikki edellä esitetty käy selville Richard Flanaganin romaanista Wanting. Tästä huolimatta Flanagan jälkisanoissaan painottaa, että hänen kirjansa ei ole historiankirjoitusta eikä edes historiallinen romaani vaan romaani, joka käyttää historiaa.

En täysin ymmärrä sitä kammoa, jota kirjallisessa maailmassa on tunnettu historiallista romaania kohtaan. On ikään kuin olemassa oikeita romaaneja ja sitten on alempiarvoisia historiallisia romaaneja. Esimerkiksi arvostamani vaikutusvaltainen kriitikko James Wood on suhtautunut niihin erittäin nihkeästi. Hilary Mantelin Wolf Hall (Susipalatsi) tosin sai hänet hieman lieventämään kantaansa. Näin kehutaan, kun ei oikeasti tee mieli: "Mantel vaikuttaa kirjoittaneen oikein hyvän modernin romaanin ja sen jälkeen vaihtaneen kaikki fiktiiviset nimet englantilaisiksi 1520- ja 1530-luvun historiallisiksi henkilöiksi."

Asenteet ovat tässä asiassa muuttumassa. Kaari Utrion romaaneitakin on alettu varovasti arvostaa. Viime vuoden Finlandia-ehdokkaista kolme - mukaan luettuna voittaja - voitaisiin luokitella historiallisiksi romaaneiksi.

Minusta on itsestään selvää, että historiallisen romaanin kirjoittaja ottaa taiteellisia vapauksia. Hän pääsee henkilöidensä salaisiin ajatuksiin ja voi jopa tarkoituksella sivuuttaa tai muuntaa tunnettuja tosiseikkoja. Hän järjestelee tapahtumia saadakseen aikaan haluamansa vaikutelman. Näinhän kai toimii myös nykyhetkeen sijoittuvan teoksen tekijä. Jos joku lukee historiallista romaania historiallisena totuutena, voi syyttää vain itseään.

Flanagan kirjoittaa vetävästi, suoraan ja kaartelematta. Aina ei huomaakaan, kuinka paljon hän käyttää näkökulman vaihdoksia ja miten hän pilkkoo kerronnan rakennetta. Romaanin kerronta siirtyy sekä ajassa että paikassa sujuvasti eteen- ja taaksepäin. Vasta aikamääreitä vertailemalla lukija hoksaa, että teoksen perättäisinä esittämien tapahtumien välillä on itse asiassa vuosikausia ja tapahtumien järjestyskin on toinen kuin esitysjärjestys.

Flanaganin teemana on romaanin nimen mukaan haluaminen. Romaanin henkilöiden halut ja tahto ohjaavat tapahtumia. Dickens tuntuu oman tahtonsa voimalla ohjailevan kokonaisen kansakunnan tapaa ajatella ja tuntea. Perhearvoja koko uransa ajan korostaneen kirjailijan mieli lähes särkyy, kun hän huomaa, ettei voikaan hallita edes omia tunteitaan.

He could no longer discipline his undisciplined heart. And he, a man who had spent a life believing that giving in to desire was the mark of a savage, realised he could no longer deny wanting.

Näin siis Flanagan pistää miettimään tämän kirjailijan, joka hetkeä aiemmin on jyrkästi ilmoittanut lehtien palstoilla, että englantilainen ei missään olosuhteissa voisi toimia velvollisuuttaan vastaan.

Lady Jane haluaa lapsen. Hän haluaa kokea äitiyden ilot ja tuskat. Kun hän ei voi saada omaa lasta, hän ottaa Mathinnan. Hän haluaa myös osoittaa, kuinka kasvatus voi tehdä kenestä tahansa hienon britin. Jokin Mathinnassa kuitenkin vastustaa kasvatuspyrkimyksiä. Lady Janen päätös jättää Mathinna orpokotiin on yksi romaanin kipeitä kohtia. Sinänsä hyvin ymmärrettävän halun toteuttaminen saa aikaan kärsimystä.

Sir John Franklinin halu osoittautuu tässä romaanissa kohtalokkaaksi. Tässä kohdassa kirjailija on rankalla tavalla mennyt tiedossa olevien tosiseikkojen ulkopuolelle. Sir John raiskaa Mathinnan. Romaanin rakenteessa tämä tuo raskasta ironiaa tilanteeseen, jossa Britannian vaikutusvaltaisimmat henkilöt myöhemmin puolustavat tämän miehen kunniaa. Romaani toistaa toistamistaan sitä, kuinka halujen kieltäminen johtaa sisäiseen epäaitouden tunteeseen ja viettien hallitsemattomaan purkautumiseen.

Mitä Mathinna haluaa? Sitä emme saa tietää. Romaani kyllä kertoo useinkin, mitä Mathinna ei halua alkaen siitä, että hän ei halua käyttää kenkiä. Lahjomalla hänet saadaan niitäkin käyttämään. Kaikki se, mitä hän ei halua, hänelle kuitenkin ennen pitkää tehdään. Sillä mitä hän itse haluaa, ei ole merkitystä. Mathinna kasvaa näin koko riistetyn alkuasukasyhteisön symboliksi. Muut tietävät paremmin mikä heille on parasta. He ovat toimenpiteiden kohde, eivät itsenäisiä toimijoita.

Romaani ei kuitenkaan näe vain alkuasukkaita haluamisen uhreina. Samanlainen uhri on myös esimerkiksi Dickensin Catherine-vaimo:

She realised she had never understood him. He was unstoppable, undeniable, he bent the world to his schemes and dreams as surely as he did his characters. And she knew that her part, henceforth, would be the fat and hopeless housekeeper, the hysteric, the invalid, the harridan and the virago.

Kirjailija Richard Flanagan syntyi Tasmaniassa vuonna 1961. Tämä on hänen viides romaaninsa.

Thomas Bock: Mathinna (1842) Lähde: Wikimedia Commons