Philippe Claudel: La petite fille de Monsieur Linh

Tässä Herra Linhin pikku tytär -romaanissa oli paljon yhteistä aiemmin lukemieni Philippe Claudelin (s. 1962) teosten kanssa. Tässäkin on hieman elämästä syrjässä oleva yksinäinen päähenkilö – näkökulma pysyy paria lyhyttä jaksoa lukuun ottamatta herra Linhin ajatuksissa ja havainnoissa. Tuttua aiemmista romaaneista on myös perheyhteyden väkivaltainen katkeaminen jossain menneisyydessä. Nyt lukemani romaani on kuitenkin keskitetympi, ja sen kieli on pelkistetympää kuin aiemmin lukemissani.

Herra Linh on joutunut lähtemään sotaa pakoon Aasiassa sijaitsevasta kotimaastaan. Hänen perheensä – poika ja tämän vaimo – ovat kuolleet pommitukseen kesken työnsä riisipellolla. Herra Linhillä on mukanaan matkalaukku, jossa on haalistunut valokuva hänestä itsestään jo aiemmin kuolleen vaimonsa kanssa sekä kangaspussissa kourallinen kotimaan multaa. Sylissään herra Linh kantaa pientä kääröä, poikansa tyttövauvaa, josta herra Linh ei suostu luopumaan hetkeksikään koko romaanin aikana. Vauvalle hän syöttää maitoa ja omassa suussaan hienontamaansa ruokasosetta.

Yritän olla kertomatta liikaa juonesta, sillä siihen sisältyy liikuttava yllätys, jonka lukija varmaan arvaa jo varhaisessa vaiheessa – ja ehkä se on tarkoituskin arvata. Se ei vähennä vaikutusta, jonka romaani lukijan tunteissa aiheuttaa.

Romaanin alussa herra Linh saapuu laivalla Ranskaan ja hänet sijoitetaan parin pakolaisperheen kanssa jonkinlaiseen väliaikaiseen asuntolaan. Muihin asukkaisiin hän ei ole juurikaan yhteydessä. Perheet vaikuttavat aluksi naureskelevan hänelle, ja lapset varsinkin ovat kovin kiinnostuneita vauvasta. Pian toiset kuitenkin jättävät herra Linhin omiin oloihinsa. Kotimaan perinteiden mukaisesti vanhusta kuitenkin kunnioitetaan sen verran, että naiset tuovat hänelle päivittäin valmiin aterian.

Pelokkaasti herra Linh tutustuu uuteen ympäristöönsä. Uusi maa vaikuttaa kylmältä, eikä se tuoksu miltään. Hän ei osaa sanaakaan uuden asuinpaikkansa kieltä. Hän pelkää eksyvänsä, joten hän ei uskalla kävellä kauas. 

Eräällä kävelyllään hän tapaa herra Barkin, jonka vaimo on kuollut kaksi kuukautta aiemmin ja joka selvästi kaipaa seuraa. Herra Bark polttaa savukkeita ketjussa ja muistelee mielellään puolisoaan. Toistensa kieltä taitamattomien vanhojen miesten välille syntyy yllättävän syvä ystävyys. Tämä mahdollisuus ystävyyteen kieli- ja kulttuurirajojen yli on romaanin sanoma – jos sellaisen haluaa löytää, (ja minähän usein haluan).

Kuvaavaa on, että herra Linh koko romaanin ajan kuvittelee, että herra Barkin nimi on Bonjour, ja herra Bark puolestaan kuvittelee, että herra Linh on nimeltään Tao-laï, joka tarkoittaa kohteliasta tervehdystä herra Linhin äidinkielessä. Linhin vauvan nimi Sang diû, joka tarkoittaa 'suloista aamua', kääntyy herra Barkin suussa muotoon Sans Dieu, 'Ilman Jumalaa'. 

Joskus ymmärrys ei ole sanojen varassa, tärkeämpiä ovat äänensävyt, lempeä katse ja rohkaiseva puristus olkapäästä. Miesten tapaamisista tulee jokapäiväinen ja odotettu päivän kohokohta. Herra Bark ymmärtää, että on ollut nuorena sotilaana herra Linhin kotimaassa. Hän on ampunut herra Linhin maanmiehiä, mistä hän nyt tuntee syvää katumusta. 

Miehet käyvät toisinaan baarissa, ja kerran herra Bark tarjoaa ystävälleen täyden aterian hienossa ravintolassa. Herra Bark myös lahjoittaa kauniin juhlamekon herra Linhin tyttövauvalle. Herra Linh vie herra Barkille kaikki pakolaisviranomaisten hänelle toimittamat savukerasiat.

Miesten ystävyys katkeaa, kun herra Linh siirretään uuteen asuinpaikkaan. Upea kartanomainen rakennus sijaitsee samassa kaupungissa mutta aivan sen toisella laidalla. Sen asukkaina on suuri joukko hiljaisia miehiä ja naisia sinisissä aamutakeissa. Herra Linhiltä kestää kotvan, ennen kuin hän ymmärtää olevansa jonkinlaisessa parantolassa. Poistumisyrityksen jälkeen häntä lääkitään voimakkaasti. 

Unilääketokkurassa herra Linh näkee unen, jossa esittelee kotikylänsä herra Barkille. He syövät herkullisen aterian, jonka miniä on valmistanut. Sen jälkeen Linh vie Barkin viidakkoon lähteelle, jonka vesi saa unohtamaan kaiken ikävän.

Myös Herra Bark etsii ystäväänsä. Pakolaisviranomaisten papereista ei kuitenkaan – ymmärrettävistä syistä – löydy Tao-Laï-nimistä henkilöä. Myös herra Bark näkee unta lähteestä.

Jonkin aikaa herra Linh näyttelee mukautuvaista, mutta samalla hän valmistelee pakoa, jonka lopulta toteuttaakin vauvakäärö sinisellä aamutakilla selkään sidottuna. Vanhan uupuneen miehen harhailu suurkaupungissa on surullista seurattavaa. Kuin ihmeen kaupalla hän kuitenkin pääsee tutulle alueelle, ja vilkkaan kadun toisella puolella, heidän perinteisellä tapaamispenkillään istuu herra Bonjour.

Romaanin dramaattinen loppu on yhtä aikaa surullinen ja onnellinen. Tämän yhdistelmän Philippe Claudel hallitsee ehkä paremmin kuin kukaan muu.

Philippe Claudel, La petite fille de Monsieur Linh. Stock 2015. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2005. Kansikuva: Philippe Claudel. 184 s.

Laurent Binet: Perspectives

Olen aiemmin kirjoittanut blogissa Laurent Binet'n romaanista Kuka murhasi Roland Barthesin? Siinä Binet valloittavalla tavalla dekkarijuonen puitteissa kertoi 1900-luvun viimeisten vuosikymmenten ranskalaisesta kulttuurieliitistä ja ujutti vaivattomasti mukaan koko joukon tietoa kyseisen ajan semiotiikasta, filosofiasta ja kirjallisuustieteestä. Tässä Perspectives-romaanissa samanlaisen käsittelyn saavat 1500-luvun Firenzen hovi ja ennen kaikkea klassiset italialaiset kuvataiteilijat ja taideteoriat. 

Romaani alkaa esipuheella, jossa sen kirjoittaja, nimimerkki B, kertoo saaneensa käsiinsä kirjekokoelman, jonka nyt julkaisee. B voisi tietysti olla Binet – tosin näin suoraviivaista tulkintaa haittaa se, että B ilmaisee elävänsä 1800-luvulla. 

Heti ensimmäisessä kirjeessä kerrotaan rikoksesta. Taidemaalari Pontormo on löytynyt murhattuna San Lorenzon kappelista, jonka seinämaalauksia taiteilija on ollut viimeistelemässä. Pontormoa on lyöty vasaralla päähän ja tekoa on täydennetty rintakehään työnnetyllä taltalla. Osa hänen maalaamaansa vedenpaisumusta esittävää freskoa on maalattu äskettäin uudelleen taiteilijan tyyliä mukaillen, mutta kuivuneen työn värisävyn ero paljastaa murhan aikoihin tehdyn lisäyksen.

Firenzen herttua Cosimo de' Medici antaa rikoksen selvittämistehtävän taidemaalari ja arkkitehti Giorgio Vasarille. Nykyään Vasari muistetaan ennen kaikkea Taiteilijaelämäkertoja-teoksestaan, jonka ansiosta häntä on pidetty taidekritiikin isänä.

Kyseessä on siis kirjeromaani, jonka kirjeet ajoittuvat pääosin vuoteen 1557. Kirjoittajia ja vastaanottajia on parisenkymmentä. Kirjeet ovat aikajärjestyksessä lukuun ottamatta romaanin viimeistä kirjettä, joka on kirjoitettu vuoden 1556 lopussa ja jossa murhattu Pontormo kutsuu murhaajan – kuten tässä vaiheessa jo ymmärrämme – luokseen traagiseen tapaamiseen.

Romaanin nimi – Perspektiivejä – viittaa tietysti jo sinällään taidemaailmaan mutta myös niihin useisiin perspektiiveihin, näkökulmiin, jotka eri henkilöiden kirjoittamista kirjeistä avautuvat kirjan tapahtumiin. Brunelleschin kehittämä lineaarisen perspektiivin teoria on myös merkityksellinen renessanssin taidekäsityksen muutoksessa. Loppujen lopuksi myös Pontormon murhan syyt liittyvät tähän taidekäsityksen murrokseen ja siihen, miten yleisö siihen suhtautui.

Nyt ei tarvitse säikähtää, että kirja olisi kuivan akateeminen tutkielma. Kyseessä on aito jännittävä dekkari. Kirjeet antavat myös värikkään kuvan Firenzen elämästä, poliittisista juonitteluista ja ihmisten rakkauselämästä. Näkökulmat vaihtuvat tiuhaan. Romaanin rytmi on nopea. Mukana on vaarallisia tilanteita ja takaa-ajoja. Tekee mieli lukea aina vielä seuraava kirje.  

Murhatutkimuksensa lähtökohdaksi Giorgio Vasari asettaa kaksi ehtoa: epäilyllä tuli olla tilaisuus tekoon ja epäillyn tuli osata maalata Pontormon tyyliä jäljitellen. Tämän rajauksen jälkeenkin epäiltyjä on suuri joukko. Pari nunnaakin joutuu tutkintovankeuteen. Tunnettuja taiteilijoita epäiltyjen joukossa on useita. Myös poliittiset aktivistit, omia oikeuksiaan vaativat käsityöläiset, jotka ovat pitäneet kokouksiaan maalaustyön takia suljetussa San Lorenzon kappelissa, joutuvat epäillyiksi. Agitaattori Marco Moron kirjeissä on hauskan anakronistisia lainauksia kommunistisesta manifestista.

Monet Firenzen hallitsijasuvun jäsenet ovat mukana kirjeiden kirjoittajina. Cosimo de' Medici on herkästi suuttuva itsevaltias, joka ei siedä vastaansanomista ja on kärkkäästi vaatimassa Giorgio Vasarilta nopeita tuloksia murhatutkinnasta. Vasarille tämä aiheuttaa päänvaivaa: hän on etsimässä totuutta, ei hallitsijan tavoitteisiin sopivaa syyllistä.

Cosimo de' Medici havittelee myös Toscanan kuninkuutta. Tähän hän tarvitsee uuden paavin siunauksen ja joutuu siksi näyttäytymään vihamielisempänä taidetta kohtaan ja ankarampana paheita (esimerkiksi homoseksuaalisuutta) kohtaan kuin muuten olisi. Cosimo on suosinut taiteilijoita; paavi puolestaan uhkailee jopa Michelangelon maalaamien Rooman sikstiiniläiskappelin "rivojen" freskojen päällemaalaamisella.

Cosimolle ja hänen puolisolleen Eleanor Toledolaiselle aiheutuu huolta myös heidän vanhimmasta tyttärestään Mariasta. Murhatun taiteilijan jäämistöstä löytyy nimittäin taulu, jossa alastomalla Venuksella on Maria de' Medicin kasvot. Taulua – joka salaperäisesti katoaa – havittelevat monet.  Medicien poliittiset vastustajat haluaisivat pilata herttuasuvun maineen ja levittää kuvaa painokuvina. Tämän vuoksi he värväävät kultaseppänä ja seikkailijana tunnetun Benvenuto Cellinin etsimään taulun. Cellinin pöyhkeys ja itserakkaus tulee hauskasti esiin hänen kirjeissään.

17-vuotiasta Mariaa on poliittisista syistä kaavailtu puolisoksi Ferraran herttuan tunnetusti väkivaltaiselle pojalle. Avioliitto kaatuisi taulun julki tulemiseen. Marialle avioliiton peruuntuminen kyllä sopisi, varsinkin sen jälkeen kun hänen isänsä kaunis paašipoika Malatesta de' Malatesti alkoi viettää yönsä Marian vuoteessa.

Nuorten huono-onninen karkuretki päättyy Malatestan pakenemiseen Ranskaan, Marian kiinnijäämiseen ja palauttamiseen Firenzen hoviin – sekä katastrofaaliseen raskauteen. Maria on salaa käynyt kirjeenvaihtoa tätinsä Catherinen, Ranskan kuningattaren, kanssa. Catherine on pelannut kaksilla korteilla: hän on näennäisesti ollut Marian tukena, mutta yrittänyt samalla horjuttaa veljensä Cosimon asemaa.

Giorgio Vasarin on lopulta hyväksyttävä se, että – dekkariperinteen mukaisesti – epätodennäköisin mutta alusta asti tarinassa mukana ollut henkilö on syyllinen. Tilaisuus – joskin lähes uskomattomien ponnistusten avulla – ja kyky maalata osoittavat yllättävään suuntaan. Motiivin kertoo lopulta kirjeessään epäilty itse. Saako hän rangaistuksensa? No, sitä en kerro.

Olen pitänyt kovasti Frédéric Lenormandin historiallisista dekkareista, joissa rikoksia selvittää valistusfilosofi Voltaire. Tässä Laurent Binet'n astetta kunnianhimoisemmassa rikosromaanissa oli paljon samaa kuvia ja kuuluisuuksia kumartelematonta iloittelua.

Luin Perspectives-romaanin Sam Taylorin sujuvana englanninkielisenä käännöksenä. Se sattui löytymään keväällä Lontoon Waterstones-kirjakaupan tarjouspöydästä. Hieman ihmetyttää, miksi alkukielinen nimi Perspective(s) ei ole englantilaiselle kustantajalle kelvannut.

Laurent Binet, Perspectives. Vintage 2026. Ranskankielisestä alkuteoksesta Perspective(s) (2023) englanniksi kääntänyt Sam Taylor. Kansikuva: yksityiskohta Pontormon maalauksesta Venus ja Cupido. 264 s.

Marie Darrieussecq: Kummitusjuttu

Vaikka Marie Darrieussecqin (s. 1969) esikoisromaani Sikatotta vuodelta 1996 ei kaikilta osin minulle avautunutkaan, se oli sen verran railakas äänenavaus, että halusin lukea kirjailijalta jotain muutakin. Ilmeisesti myös suomalainen kustantaja uskoi kirjailijaan, sillä jo vuonna 1999 WSOY julkaisi Marie Darrieussecqin toisen romaanin suomeksi nimellä Kummitusjuttu. Kääntäjänä jatkoi ilmeisesti aina luotettava Annikki Suni, vaikka kääntäjän nimi olikin ärsyttävästi unohtunut pois suomenkielisestä laitoksesta. 

Romaanin alussa sen minäkertojan aviomies tulee töistä. Kertoja ei ole laittanut ruokaa, ilmeisesti saamattomuuttaan. Mies lähtee ostamaan leipää, ehkä tyytymättömänä. Siinä ei kuitenkaan ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa, sillä kertojan mielestä bulevardin toisella puolella sijaitsevaan leipomoon on liian pitkä matka.

Miestä ei kuulu takaisin. Vähitellen kertojassa herää ärtymys, sitten huoli. Viiden tunnin kuluttua hän ottaa yhteyttä poliisiin. Aikaa on kulunut riittävästi, huoli otetaan vakavasti. Entä jos mies ei enää tule takaisin? "En ehkä enää koskaan saisi epäillä, vaania ja vastustaa petollista miestäni."

Avioliitto on kestänyt seitsemän vuotta. Nainen on kokenut useita keskenmenoja. Avioliitto ei ole naisen mielestä ollut tyydyttävä. Hän jopa ajattelee, että katoamisellaan mies on yrittänyt pelastaa suhteen.

Hysteerisestä kohtauksesta minut pelasti kolmen maissa aamuyöstä melkein varma ajatus, että mieheni oli lavastanut katoamisensa saadakseen minut tajuamaan rakkauden, ja kun hän (vuorostaan) saisi todisteen minun epätoivostani, hän haluaisi vain palata valloittajana ottamaan vastaan lukuisat korvapuustit, joita en jättäisi jakamatta, mikä moukka, kun oli hylännyt minut ties miten pitkäksi aikaa leskeyden kauhujen valtaan.

Kirjan minäkertojan passiivis-aggressiivinen asenne oli minulle kirjan parasta antia. Tällaista osittain kätkettyä saamattomuuden ja ärsyyntymisen yhdistelmää tapaa harvoin romaaneissa. Välillä hän moittii miestään, toisinaan itseään. Kirjan minäkertojan itsetuntemus myös kasvaa kirjan mittaan, joten kertojan asenteessa on myös kehitystä. Ahdistus saa hänet tunnustamaan itselleen, että arkipäiväinen ja tylsä mies on suojannut häntä hänen oman mielensä luomilta kummituksilta.

Muuten on sanottava, että Kummitusjuttu tuotti minulle pettymyksen. Sen sisältö ei avautunut, eikä sen muodossa ollut erityistä kekseliäisyyttä. Sikatotta-romaanin minimalistinen tyyli oli vaihtunut paikoittain pitsiseen runollisuuteen, jolla on minuun unettava vaikutus. Vain satunnaiset mehukkaat karkeudet pitivät minut hereillä. 

Kertoja kuvailee mielenliikkeitään. Joskus miehen hahmo tuntuu tiivistyvän esiin tyhjyydestä. Vuodenajat sekoittuvat. 

Kertojan "ärsyttävän nuorekas" äiti on lähdössä pitkälle matkalle ja järjestää läksiäisjuhlat, joihin osallistuvat myös kertoja ja hänen anoppinsa. Juhlien kuvauksessa – kuten romaanissa muutenkin – viljellään merellistä, hieman hämärää kuvastoa. Juhlissa syntyy riita, joka aiheutuu ilmeisesti jojangien kohtelusta (tätä nimitystä romaanissa käytetään johdonmukaisesti tummaihoisista). Juhlan loppupuolella aviomies tulee – tai ehkä ei tule – sisään ovesta. Hänen hahmonsa koossapitäminen vaatii joka tapauksessa kertojalta keskittymistä ja tarkkaavaisuutta. Ehkä kyse on toiveesta. Hetken kertoja vaikuttaa täysin rehelliseltä ja hänen kaipuunsa aidolta ja ehdottomalta.

Romaanin loppu on surrealistinen. Palaako mies? Älkää minulta kysykö! Kertoja toteaa, että lakkasi "miettimästä, tunsiko ja näkikö mieheni (tuntevatko ja näkevätkö kissat, linnut ja verkkosilmäiset kärpäset) asiat samalla lailla kuin minä". Oliko mies edes kateissa muualla kuin kertojan fantasioissa?

Kirjan takakannessa mainitaan Marie Darrieussecqin kertoneen, että "teos on syntynyt pimeän pelosta. Inspiraation lähteinä ovat olleet myös hänen ihailemansa kirjailijat Henry James ja Stephen King sekä fantasiakirjallisuus". Pelko ei välity lukijalle, joten on turha kuvitella saavansa tästä romaanista kylmiä väristyksiä kesäöiden kuumuuteen. Viittaukset satuihin, Liisa Ihmemaassa -romaaniin, Hitchcockin Psyko-elokuvaan ja fantasiaan oli helppo huomata, mutta ne jäivät ikään kuin akateemisiksi alaviitteiksi. 

Lukija ei haluaisi tuntea itseään tyhmäksi, joten ajattelin mieluummin, että kirjailija on tässä teoksessa käsitellyt omia pelkojaan melko yksityisellä tavalla. Joskus kirja voi olla suunnattu pienimmälle mahdolliselle yleisölle – kirjailijalle itselleen. Lukija vie mukanaan sen, mitä arvelee löytäneensä – ja lakkaa miettimästä, näkevätkö muut samalla tavalla.

Marie Darrieussecq, Kummitusjuttu. WSOY 1999. Ranskankielinen alkuteos Naissance des fantômes (1998). Kääntäjä (ilmeisesti) Annikki Suni. Päällys: Sanna Eiro. 122 s.

Sam Leith: The Haunted Wood – A History of Childhood Reading

Viime syksynä Helsingin kirjamessuilla kirjailijat Tuutikki Tolonen, Jyrki Vainonen ja Magdalena Hai keskustelivat Töölö-lavalla kirjallisuuden vientipotentiaalista. Meitä kuulijoita – ja kirjailijaa itseäänkin – huvitti Tuutikki Tolosen toteamus siitä, että vasta nyt – toimittuaan kirjailijana kaksikymmentä vuotta – hänet oli ensimmäistä kertaa kutsuttu messulavalle keskustelemaan yhdessä aikuisille kirjoittavan kirjailijan kanssa. Se asiantila, että lapsille kirjoittavat kirjailijat ovat aikuisia – ja lastenkirjallisuudesta voi keskustella yhtä analyyttisesti kuin muustakin kirjallisuudesta – ei näytä olevan itsestään selvää kulttuurikeskustelussa.

Saman huomion tekee Sam Leith mainion lastenkirjallisuuden historiikkinsa esipuheessa. Hän painottaa myös, että lastenkirjallisuus ei ole aikuisten kirjallisuuden viallinen tai kevytmielinen rönsy:

Se on perusta, jolle kaikki muu rakentuu. Juuri lapsuudessa lukemamme kautta saamme ensimmäisen ymmärryksemme siitä, millaista on elää fiktiivisessä maailmassa, miten sanoilla ja lauseilla on tyyli ja sävy, miten kertoja voi paljastaa tai peittää muiden mielen ja miten opimme ennakoimaan jännityksellä tai pelolla, mitä nurkan takana on. Se, mitä luemme lapsuudessa, jää meihin.

Sam Leithilla on lastenkirjallisuuteen kolme näkökulmaa, joiden painotus vaihtelee joustavasti käsiteltävän aikakauden ja käsiteltävien teosten mukaan. Vanhempaa kirjallisuutta käsiteltäessä painottuu kirjallisuushistorioitsijan näkökulma. Koko ajan mukana on kuitenkin myös sellaisen kriitikon näkökulma, joka on itse lukenut käsittelemiään teoksia omaksi ja omien lastensa iloksi. Kolmas näkökulma on sosiaalihistorioitsijan: mitä lastenkirjallisuus kertoo lapsuuskäsityksen muutoksista ja kasvatusihanteista sekä millaista taloudellista toimintaa lastenkirjallisuuden tuottamiseen on eri aikoina liittynyt.

Sam Leith on tietoinen siitä, että hänen historiikkinsa painottuu brittiläiseen ja englanninkieliseen kirjallisuuteen. Painotus on perusteltavissa. Brittien lastenkirjallisuus on meillä Suomessakin osa lasten ja aikuisten kokemusmaailmaa varhaisten suomennosten ja elokuvaversioiden ansiosta. Englanninkielisen lastenkirjallisuuden vaikutus onkin ollut yleismaailmallinen. Esimerkkinä sen tuttuudesta ympäri maapallon Leith viittaa Lontoon vuoden 2012 kesäolympialaisten avajaisohjelmaan. Se alkoi kuvaelmilla Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee -kirjan hahmoista ja maisemista. Myöhemmin mukaan tuli Peter Pan, ja lastenkirjailija J. K. Rowlingin ääni kertoi Mikä-Mikä-Maasta. Lisää viittauksia lastenkirjallisuuteen tuli myöhemmin: Chitty Chitty Bang Bang, Liisan seikkailut ihmemaassa, Sata ja yksi dalmatiankoiraa, Harry Potter, Maija Poppanen... 

Pohjoismaisen lukijan mieltä lämmitti kuitenkin, että historiikissa on mukana luku Our Friends in the North, joka käsittelee Astrid Lindgreniä ja Tove Janssonia.

Kirja rakentuu kronologisessa järjestyksessä esitellyistä merkittävistä lastenkirjailijoista. Jokainen kirjailija saa oman esseensä, jossa käydään läpi keskeiset teokset ja teemat sekä kirjailijan elämänvaiheet. Paksu kirja oli kevyt luettavaksi. Sam Leithin tyyli on usein leikkisä – mainioita anekdootteja oli lähes joka sivulla – toisinaan koskettava. Monilla lastenkirjailijoilla on ollut taustallaan raskaita koettelemuksia: varhainen orpous, omien lasten menettäminen. 

Leith kertoo myös lastenkirjallisuuden oheiskärsijöistä. Kirjailijoiden lasten osa ei aina ole ollut helppo. Tunnetuin esimerkki lienee A.A. Milnen poika Christopher Robin (Risto Reipas), joka vasta omat muistelmansa kirjoitettuaan onnistui karistamaan yltään traumat, jotka olivat syntyneet koulukiusaamisesta ja varhaisesta julkisuudesta.

Kirjoittajan oma innostus käsittelemiensä teosten äärellä ei jää piiloon ja se tarttuu. Virtuaaliseen lukupinooni kertyi paljon uutta – tai oikeastaan melko vanhaa – luettavaa. 

Yksi Leithin oivallus on se, että lastenkirjallisuudessa on eräänlainen yhteiskunnallinen viive: ne heijastavat kirjoittajansa oman lapsuuden tai nuoruuden kokemuksia. Olennaista näyttää olevan, että menestyvät lastenkirjailijat – siis sellaiset joita lapset haluavat lukea – muistavat, millaista oli olla lapsi, ja pystyvät kirjoittamaan tästä kokemuksestaan käsin. Tätä kykyä painotti esimerkiksi E. Nesbit. Myös J. K. Rowling on kertonut muistavansa tarkalleen, mitä hän tunsi eri ikäkausina.

The Haunted Wood oli minulla matkalukemisena ulkomaan matkalla. Yhden esseen pystyi lukemaan aina kun aikaa liikeni. Kirjasta olisi hyvän sisällysluettelon avulla helposti poimittavissa ne esseet, jotka erityisesti kiinnostavat, joten kirjaa voisi hyvin lukea hakuteoksena sieltä täältä eikä välttämättä yhtäjaksoisesti alusta loppuun. Lastenkirjallisuuden pitkien linjojen hahmottamiseksi suosittelen kuitenkin järjestelmällistä lukutapaa.

Sam Leith käy läpi lastenkirjallisuuden suulliset lähtökohdat – kansantarinat, sadut ja myytit – jotka tosin alun perin oli suunnattu aikuisille kuulijoille. Varsinaisen lastenkirjallisuuden synnyn edellytyksenä oli lapsuuden hahmottaminen erityiseksi ikäkaudeksi. Tämä tapahtui 1700-luvulta alkaen. Tärkeinä vaikuttajina olivat filosofit John Locke ja Jean-Jacques Rousseau. Lockelta on peräisin ajatus lapsesta tyhjänä tauluna. Lapsuuteen liittyi halu vapauteen ja vaistonvarainen mieltymys leikkiin. Näitä ominaisuuksia ei Locken mielestä pitänyt karsia pois vaan tukea. Oppiminen oli helpompaa, jos se tapahtui leikin varjolla. Rousseau katsoi, että lapsuudelle oli ominaista onni ja ilo: se oli ajanjakso, jossa yhdistyvät onnellisuus, viattomuus, vapaus ja yhteys luontoon. 

Oppiminen edellytti lukutaitoa, ensin aikuisilta ja myöhemmin myös lapsilta. 

Yksi pitkä linja lastenkirjallisuudessa on ollut aaltoliike yhtäältä opettavaisen ja toisaalta mielihyvän tuottamista tavoittelevan kirjallisuuden välillä. Locken ja Rousseaun iloa painottavasta asenteesta huolimatta lastenkirjallisuudessa didaktinen tavoite oli pitkään vallalla. Kirjoihin saatettiin kuitenkin sisällyttää myös hieman jännitystä ja huumoria lukijan houkuttelemiseksi. 

Nykylukijaa Leithin kuvaukset lastenkirjojen opetuksista ja varoituksista kauhistuttavat. Esimerkiksi Martha Mary Sherwoodin 1800-luvun alussa kirjoittamat kristilliseen kasvatukseen tähtäävät romaanit vaikuttavat mustan huumorin täyttämiltä sadistisilta parodioilta. Ilmeisesti kirjailijalla oli aito hätä lasten sielujen puolesta. Varoituksillaan hän kuvitteli olevansa hyvän asialla. (Ei tämä ajattelutapa ole tietenkään mihinkään kadonnut. Ei kai kukaan usko, että Päivi Räsänen ilkeyttään loukkaa homoseksuaaleja. Hyvään hän aivan varmasti uskoo pyrkivänsä.)

Siihen vaiheeseen, jossa opettavaisen lastenkirjallisuuden asema alkoi ensimmäisen kerran horjua, Sam Leith sijoittaa lastenkirjallisuuden ensimmäisen kultakauden. Tämän 1800-luvun puolivälin jälkeen tapahtuneen murroksen edustajina ovat Lewis Carroll ja Charles Kingsley. Heidän kirjoissaan "siitä, mikä oli ennen ollut pillerin kuorrutusta, tuli itse pilleri". Lewis Carroll parodioi antaumuksella opettavaisia runoja Liisan seikkailuissa. Samaan ajanjaksoon sijoittuvat myös pojille suunnatut seikkailuja painottavat romaanisarjat ja sisäoppilaitostarinat.

Lastenkirjallisuuden uudet aluevaltaukset olivat myös aikuislukijoiden mieleen. Vuosisadan vaihteessa myydyimpien kirjojen listan kärjessä olivat teokset, jotka ainakin nykyään luokiteltaisiin lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi.

Viktoriaanisen ajan kukoistus jatkui myös Edwardin aikana. Lasten asema parantui – ja mahdollisuudet lukemiseen sen ohessa – vuoden 1908 Lasten oikeuksien lain myötä.

Toisen lastenkirjallisuuden kultakauden Sam Leith sijoittaa maailmansotien väliseen aikaan. Tämän ajan merkkinimiä olivat muiden muassa A. A. Milne ja P. L. Travers. Kolmas kultakausi sijoittuu tälle vuosituhannelle ja sen edustajia ovat esimerkiksi Jacqueline Wilson ja J. K. Rowling. Uudempaa, 2000-luvun lastenkirjallisuutta käsitellessään Sam Leith kuitenkin jättää varauksen: vasta aika kertoo, mikä jää elämään.

Vaikka lasten lukemisen vähenemisestä ollaankin nykyään huolestuneita, pitkän aikavälin kehitys lastenkirjallisuuden kustantamisessa on ollut noususuuntainen. Toisen maailmansodan jälkeen lastenkirjojen kustantamisessa ei Britanniassa enää voi puhua tasaisesta kasvusta – kyse oli räjähdyksestä, ja 1970-luvulle tultaessa kaikilla Britannian suurilla kustantamoilla oli lastenkirjaosasto. Hauskalla tavalla myös kirjojen lukijakunnassa on tapahtunut siirtymä: kun ennen aikuisten kirjat siirtyivät vähitellen lapsilukijoille, nyt monet lastenkirjoina julkaistut teokset ovat siirtyneet aikuisten kirjahyllyyn. J. K. Rowlingin ja Philip Pullmanin lapsilukijoille suunnatuista teoksista on otettu painoksia, joiden kannet sopivat paremmin aikuiseen makuun.

Television tulo 1960-luvulla muutti kulutustottumuksia, mutta sen vaikutus kirjojen parissa vietettävään aikaan ei ollut niin dramaattinen kuin pelättiin. Tv-sarjat myös vetivät lapsia kirjojen pariin. Eri kulttuurituotteet ovat myös ruokkineet toisiaan. Lelut ja pelit ovat synnyttäneet tv-sarjoja ja kirjoja, kirjat puolestaan tv-sarjoja, pelejä ja leluja. Sarjakuvat ja videopelit ovat entisestään lisänneet tarjontaa.

(Olen suhtautunut kielteisesti pelien oheistuotteina tuotettuihin kirjoihin. Tyttärenpojan lainaaman Angry Birds -kirjan suostuin lukemaan ääneen vasta monen pyynnön jälkeen. Yllätyin myönteisesti. Vielä enemmän yllätyin, kun kirjan loppuun sijoitetuista julkaisutiedoista luin, että tarinan kieliasusta vastasi Tomi Kontio. Siis kaksinkertainen Finlandia Junior -voittaja.)

Leith toteaa, että kirjallisuuskriitikoilla on taipumus hymähdellä henkilöihin samastumiselle. Populaarikirjallisuudessa ja etenkin lastenkirjallisuudessa on kuitenkin lähes aina mukana henkilöitä, joihin lukijan on tarkoitus sitoutua tunteillaan. "Kaikki fiktio on jossain määrin harjoitusta kuvitella, millaista olisi olla joku toinen." Vasta aivan viime aikoina on kiinnitetty huomiota siihen, että kaikki lukijat eivät ole keskiluokkaisia tai valkoisia – ja kuten olemme nähneet, rodullinen moninaisuus on aiheuttanut vastustusta. Niinkin myöhään kuin vuonna 2018 julkaistu tutkimus osoitti, että edellisenä vuonna Yhdistyneessä Kuningaskunnassa julkaistuissa 9000 lastenkirjassa vain neljässä prosentissa oli mukana etniseen vähemmistöön kuuluvia henkilöitä ja vain yhdessä sadasta oli värillinen päähenkilö. Samaan aikaan maan koululaisista noin kolmannes oli ei-valkoisia.

On kuvaavaa, että kun Ursula Le Guin vuonna 1967 julkaisi Maameri-sarjansa ensimmäisen romaanin, kuvittaja Ruth Robbins teki ensimmäiseen painokseen kansikuvan, jossa romaanin tekstin mukaisesti sen päähenkilöllä, Gedillä, oli kuparinruskea iho. Myöhempien kuvittajien tekemissä kansikuvissa Ged on lähes säännönmukaisesti ollut valkoihoinen. 

Sam Leith (s. 1974) on tietokirjailija ja Spectator-lehden kirjallisuustoimittaja. Hän kirjoittaa myös useisiin muihin lehtiin.

Sam Leith, The Haunted Wood: A History of Childhood Reading. Oneworld Publications 2025. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2024. Kansikuva: Rohan Daniel Eason. 578 s.