Georges
Simenon: La Fuite de Monsieur Monde.
Teoksessa
Tout Simenon: Oeuvre romanesque
1. Presses de la Cité 1988. Romaanin alkuperäinen julkaisuvuosi
1945.
Simenonilla
oli tapana romaaniensa loppuun kirjata, missä ja milloin teos valmistui. Tämän romaanin lopussa lukee Saint-Mesmin, le
1er avril 1944. Tuijotin päivämäärää hetken epäuskoisena - ja
sitten piti mennä katsomaan karttaa. Aprillipäivänä vuonna 1944
Ranska oli vielä tiukasti jakaantuneena pohjoiseen natsi-Saksan
miehittämään alueeseen ja eteläiseen "vapaaseen" Vichyn
Ranskaan, joka todellisuudessa oli Saksan vasalli. Normandian
maihinnousu odotti tulevaisuudessa reilun kahden kuukauden päässä.
Saint-Mesmin sijaitsee miehitetyn ja vapaan Ranskan rajamailla.
Käsillä olevassa romaanissa päähenkilö lähtee pohjoisen
Pariisista ja matkustaa etelän Nizzaan.
Mikä
tässä sitten on niin hämmästyttävää? Se, että romaanissa ei
sanallakaan mainita miehitystä eikä sotatilaa. Sotilaita ei näy
missään. Simenon totisesti oli psykologinen kirjailija: sellainen
yhteiskunnallinen pikkuseikka kuin toinen maailmansota ei ollut
hänestä mainitsemisen arvoinen.
Jollain
tapaa sota kuitenkin on läsnä. Se repi ihmiset irti tavanomaisesta
elämästään, ja monille se merkitsi konkreettisesti lähtemistä
pois tutuista ympyröistään. La fuite
de M. Monde (Herra Monden karkumatka) on mitä suurimmassa määrin
romaani irrottautumisesta ja irrallisuudesta.
Romaani
alkaa kuin Simenonin poliisiromaanit: pariisilaiselle poliisiasemalle
saapuu tyylikäs rouva, joka ilmoittaa miehensä kadonneeksi.
Aviomiehellä ei rouvan mielestä ole mitään syytä lähteä
ilmoittamatta. On varmaankin tapahtunut rikos.
Toisessa
luvussa näkökulma vaihtuu kadonneeseen aviomieheen ja hänen
mukanaan pysymme romaanin loppuun saakka. Tuntuu melkein, että
Simenon oli ensin ajatellut kirjoittaa Maigret-kertomuksen, mutta
huomannut aloitettuaan, että hänellä olikin käsissään kovan
romaanin (roman dur, kuten hän niitä itse kutsui) lupaava alku.
Herra
Norbert Monde on rikas pariisilainen liikemies, jonka elämä on
perheyrityksessä kulunut ilman, että hänen on tarvinnut juurikaan
miettiä sen suuntaa. Hän on kyselemättä täyttänyt hänelle annetun roolin. Muutaman kerran menneisyydessä hänet on
vallannut outo levottomuus, mutta hän on työntänyt sen pois
mielestään. Ensimmäisen vaimon petollisuus ja avioero on hänen
tasaista elämäänsä eniten järkyttänyt tapaus. Lapset ovat jo
aikuisia. Uusi vaimo vaikuttaa viileän etäiseltä.
Nyt,
tammikuun 13:ntena, 48. syntymäpäivänään hän haluaa tulla
ihmiseksi ihmisten joukkoon, tuntea olevansa täysi ihminen. Hän
nostaa pankista suuren summan käteistä, myy tyylikkäät räätälin
valmistamat vaatteensa ja hankkii huokean käytetyn valmispuvun, ostaa junalipun
Marseilleen ja astuu junaan.
Marseillelaisessa
hotellissa hän pelastaa itsemurhaa yrittävän nuoren naisen,
Julien, jonka kanssa matka jatkuu Nizzaan. Nuoren naisen kanssa
matkustaessaan herra Monde ajattelee, miltä he näyttävät
ulkopuolisen silmin. Hän on usein katsellut vastaavia pareja ja
tuntenut lievän kateuden häivähdyksen. Onko romaanissa siis kyse
viidenkympin villityksen kuvauksesta? Se olisi aika banaali
tulkinta. Eroottinen seikkailu ei ollut herra Monden
ensisijainen tavoite. Hänen irrallisuutensa on syvempää laatua. Kuulen kaikuja eksistentialismista: hän etsii vapautta. Simenonilla
on tässä ja muissakin romaaneissaan kyky nostaa banaali
korkeammalle tasolle, psykologiseksi yleispätevyydeksi.
Nizzassa
herra Monde omaksuu uuden nimen: Désiré Clouet, herra Désiré;
hänestä on tullut se, miksi hän on halunnutkin, tavalliseksi
ihmiseksi ihmisten joukkoon. Välimeren tuoksussa ja keväisessä
auringossa herra Monde syntyy uudelleen.
Julie
on myös irti juuristaan, mutta hän ei ole juureton omasta
tahdostaan. Julie alkaakin nopeasti kasvattaa uusia juuria Nizzan huvimaailmaan. Hän hankkii
nopeasti työpaikan itselleen tanssi- ja pelikasinolta ja
tehoverkostoitujana hän järjestää työtä myös herra Désirélle,
mikä onkin tarpeen, sillä lähes kaikki tämän rahat varastetaan.
Rahojen menetykseen herra Monde suhtautuu tyynesti: onpahan
sekin side menneisyyteen katkaistu.
Kolmaskin
irrallinen teoksen päähenkilöiden joukkoon saadaan, kun herra
Monde törmää Nizzassa entiseen vaimoonsa Thérèseen. Thérèsestä
on tullut narkomaani, koditon, tahdoton ajautuja. Hänen
irrallisuudessaan ei ole kyse vapaudesta vaan vankilasta.
Herra
Monde järjestää Thérèsen elämän jollain tapaa raiteilleen
mutta ei aivan siten kuin Thérèse olisi halunnut. Voisi ajatella,
että herra Monde tavallaan kostaa entiselle vaimolleen. Se, että
näkökulma pysyy koko ajan herra Mondessa, saattaa synnyttää
käsityksen, että kirjailija hyväksyy kaiken, mitä tämä tekee.
Tämä käsitys on varmasti väärä. Simenon välttää moraalisia
kannanottoja.
Romaanin
mielenkiintoisen lopun jätän kertomatta. Simenonin kirkasta ranskaa voi ja kannattaa lukea, vaikka ranskan taito ei ihan huippuluokkaa olisikaan.
Kaiken kaikkiaan loistava
romaani. Ei ihme, että Simenonin arvostus maailmalla näyttää koko
ajan kasvavan. Toivottavasti näitä kovia romaaneja julkaistaan vielä
joskus lisää suomeksikin; Maigret-tarinat ovat jo aika hyvin saatavilla.
Romaani
on vielä tänäänkin täysin ajankohtainen. Yhdestä pikkuseikasta
tosin huomaa, että aika on muuttunut. Ranskalaisessa ravintolassa ei
missään tapauksessa enää pidä kutsua miespuolista tarjoilijaa
huutamalla: - Garçon!
Saat taatusti koleaa palvelua. Siispä: - Monsieur!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!