Mikä oli raskasta ja mikä on keveää - Sylvia Plath: Lasikellon alla

Sylvia Plath, Lasikellon alla. Otava 1975. Suomentanut Mirja Rutanen. Englanninkielinen alkuteos The Bell Jar ilmestyi vuonna 1963.

Tartuin tähän kulttimaineen saaneeseen romaaniin hieman epäröiden, sillä tiesin jotakin kirjailijan vaiheista ennakkoon. Odotin eteeristä, runollista synkistelyä. Olin väärässä, tätä selkeämpää proosaa saa hakea. Ja sen synkistelynkin kanssa on vähän niin ja näin.

Runoilijana paremmin tunnetun Sylvia Plathin ainoaksi jäänyt romaani jakautuu melko tarkasti puoliksi kahteen sävyltään hyvin erilaiseen osaan. Ensimmäisessä puoliskossa 19-vuotias Esther Greenwood on yhdentoista muun tytön kanssa voittanut kirjoituskilpailussa kuukauden unelmapestin muotilehden toimitukseen New Yorkissa. Tytöt asuvat hotellissa ja

- - kaikki kulumme maksettiin, ja me saimme niputtain vapaalippuja balettiesityksiin ja muotinäytöksiin ja hiusmuotoiluun kuuluisassa kalliissa salongissa ja saimme mahdollisuuden tavata menestyneitä ihmisiä haluamaltamme alalta, ja meille annettiin neuvoja henkilökohtaisissa ihonhoito-ongelmissamme.

Ensimmäistä kertaa eläessään suurkaupunkiin ja Uuden Englannin ulkopuolelle päässeen nuoren pitäisi olla haltioissaan, mutta jokin on vialla. Esther yrittää pitää hauskaa toisten tyttöjen kanssa, mutta kovasta yrityksestä huolimatta hän jää jollain tavalla ulkopuoliseksi ja tuntee jonkin olevan vinossa. Suhde kotipuolen poikaystävään mietityttää. Nuorten suunnitelmat eivät käy yksiin: poika tahtoo perinteistä avioliittoa, Esther haaveilee runoilijan urasta.

Aluksi vaikuttaa, että kyse on itseään kriittisesti tarkastelevan nuoren tavanomaisesta teiniangstista, sillä teoksesta tihkuu kuitenkin koko ajan läpi nuoruuden raikkaus, jota vanhempi kirjoittaja tuskin pystyisi edes jäljittelemään. Esther viljelee vinksahtaneita aforismeja ja kertoo kommelluksistaan suuressa maailmassa koomiseen ja itseironiseen sävyyn.

Tavallisesti kunnon oksennuksen jälkeen tuntuu heti paremmalta. Me syleilimme toisiamme ja sanoimme sitten hei ja lähdimme käytävän vastakkaisiin päihin sänkyyn omiin huoneisiimme. Mikään ei tee ihmisistä hyviä ystäviä niin nopeasti kuin yhdessä oksentaminen.

Yrityksen ja erehdyksen kautta Esther oppii muun muassa, että sormien huuhtelukupin vettä ei juoda eikä siinä kelluvia kukkia syödä. Yllättävänä vertailukohtana kerronnan sävylle minulle tulivat mieleen Sue Townsendin Hadrianus (Adrian Mole) -kirjat.

Romaanin puolessa välissä Estherin opiskelusuunnitelmat romahtavat. Hän saa tiedon, ettei pääse kirjoittajakurssille, jonka varaan on tulevaisuutensa perustanut. Pettymys laukaisee Estherissä syvän masennuksen ja sitten mennäänkin lasikellon alle. Mikään ei liikuta, kaikki tuntuu yhdentekevältä; ei kannata pukeutua, koska illalla on kuitenkin riisuuduttava, peseytyminen on turhaa.

Pakkomielteisen yksityiskohtaisesti kuvatut itsemurhayritykset seuraavat toisiaan, sitten on vuorossa parantola- ja mielisairaalakierre terapioineen ja sähköshokkeineen. Ahdistavaa kuin mikä. Komiikka ei kokonaan katoa, vaikka se vaimeneekin. Mielisairaalaelämä ei ole täysin vailla huvittavia puolia, ja sairaalalomalla tapahtuva yritys päästä eroon neitsyydestä on surkuhupaisten kommellusten sarja. Kerronta on koko ajan kristallinkirkasta, kuvat ja vertaukset napsahtavat kohdalleen. Muuten tätä ei kaikilta osin haluaisi lukeakaan.

Teoksen loppu on varovaisen toiveikas.

Siihen tämän tarinan voisi jättääkin, antaisi vain kirjan pitää huolen itsestään, mutta kaipa minun on tähän lainattava myös etuliepeen teksti:

Sylvia Plath (1932 – 1963), amerikkalainen kirjailija, ehti eläessään julkaista vain runokokoelman. Lasikellon alla ilmestyi hänen kuolemansa jälkeen, samoin kuin runokokoelma Ariel (1965).

Lasikellon alla on omaelämäkerrallinen romaani: Sylvia Plath kertoo oman sairautensa vaiheet. Hän tervehtyi, saapui Englantiin opiskelemaan 1955, tutustui runoilija Ted Hughesiin, solmi hänen kanssaan avioliiton, sai lapsia. Mutta tarinan loppu ei ollut onnellinen: vuonna 1963 hän teki itsemurhan.