Sattumalla on merkittävä osa lukuvalinnoissani. Kesän alussa ostin nettiantikvariaatista Thukydideen Peloponnesolaissota-teoksen. Sen aiempi omistaja oli kirjoittanut nimensä alkulehdelle – Aapo Junkola. Nimi tuntui etäisesti tutulta. Googlaamalla selvisi, että kyseessä oli kirjailija ja kääntäjä, joka toimi kirjailijantyön ohella kihlakunnansyyttäjänä. Uteliaisuudesta hankin sitten myös tämän Lintujen aika -romaanin.
Lintujen aikaa lukiessani mietin pariin otteeseen, tältäkö alzheimerin tauti tuntuu. Kun luetusta ymmärtää jokaisen sanan, mutta kokonaisuus ei hahmotu eikä kaikkien kohtausten tarkoitus avaudu. Kirja ei siis ole ihan helpoimmasta päästä. Sen kielessä on oudontamiskeinoja – puhekielisyyttä, tarkoituksellisia kirjoitusvirheitä, typografista hälyä ("Rakennetta xx voivat jäzennellä zxz pikzzemminzkin muzziikkiin verrattavat ajazzxa jäzzentyvät kuviot kuin zzz tapahtumat jazz varzzinainen toiminta.") Tyylille on ominaista myös runsas sulkeiden käyttö. Visuaalisesti ne tuovat mieleen matemaattisen yhtälön, mutta tekstissä ne ovat yleensä merkki siitä, että kirjoittaja haluaa sisällyttää lauseeseen enemmän merkityksiä kuin se on halukas kantamaan.
Kaikesta edellä mainitusta huolimatta romaani houkutteli kuitenkin lukemaan eteenpäin. Oli koko ajan sellainen tunne, että kappas vaan, kaikkea merkillistä sitä on tässäkin maassa kirjoitettu. Romaanissa on myös selkeä yhteiskunnallinen sanoma: se pyrkii esimerkkitapauksen avulla osoittamaan oikeudenkäynteihin liittyvän suuren ongelman.
Romaanin alussa raastuvan osaston sijainen Johan Rannholm saapuu varhain aamulla tuomarien huoneeseen ja selailee pöydälle jätettyä asiakirjapinoa. Pino vaikuttaa olevan täynnä vaikeaselkoisia valituskirjeitä, joissa maallikot yrittävät lähinnä koomisin tuloksin jäljitellä oikeusoppineiden kieltä. Teksteissä on kirjoitusvirheitä ja isoilla kirjaimilla osoitettuja painotuksia. Tällaisestako materiaalista juristien pitäisi tislata totuus?
Vähitellen edetään kohti oikeuden istuntoa. Muita oikeuden jäseniä ja asianosaisia saapuu paikalle. Heidät nähdään Rannholmin kriittisin silmin. Varsinkin tuomari Laisterä ärsyttää Rannholmia, jolle tuomarin käytös tuo koko ajan mieleen armeijan komentokurin. Oikeutta käydään tapauksesta, jossa romanit (mustalaiset, tummat – kaikki nimitykset ovat käytössä) ovat selvitelleet välejään siten, että yksi osallisista on saanut surmansa.
Jo alun tekstisalaatissa ilmi tullut totuuden haasteellisuus tehdään selväksi myöhemminkin, kun Rannholm pohtii tapoja, joilla tuomari voi oikeudenkäynnin aikana pelästyttää todistajat: “yhteisen kansan suullinen esitystaito ei aina käynyt yhteen valmiin ja steriilin pöytäkirjatyylin kanssa…” Oikeudenkäynnin prosessissa puheenjohtajan, tuomarin, asenteellisuus onkin totuuden suurin este. Rannholmista tuntuu, että tuomarin hyökkäävä kuulustelutapa hävittää totuuden.
Se, mitä oli tapahtunut noiden kenties viiden, seitsemän sekunnin aikana, oli sen laatuinen tapahtumasarja, ettei kukaan (tämä oli Rannholmin peruttamaton mielipide ja hän oli siinä hyvin jyrkkä, niinkuin kaikissa muissakin mielipiteissään), ei kukaan voinut ehdottomalla varmuudella kertoa kaikkia yksityiskohtia, aikajärjestyksessä, luotettavasti. Toisin sanoen: detaljien intensiivisyys tapahtumaketjussa oli ollut niin suuri, että kenen tahansa todistajain havaintokyky oli riittämätön. Ja Laisterän tekemä prosessinjohdollinen virhe oli juuri siinä, että hän luuli lisäämällä kysymysten intensiivisyyttä aikaperspektiivissä voivansa saada totuuden paremmin esiin... [--] Ja tämä – hän ajatteli kiihkeästi edelleen – johtui pelkästään siitä epäluuloisesta suhtautumisesta joka Laisterällä oli mustalaisiin: hän epäili niitä, hän kenties ajatteli samoin kuin syyttäjä, joka piti ilman muuta kaikkia mustalaisia valehtelijoina.
Oikeuden istunto keskeytetään lounastauon ajaksi. Lounaskeskustelun aikana oikeudenpalvelijoiden sukupolvi- ja ideologiset erot tulevat selviksi. Rannholm kokee olevansa taiteilija byrokraattien joukossa. Vallankumouksellinen ajattelu miellyttää häntä. Hänen kyynisyytensä ja kriittisyytensä on oireilua siitä, että hän on osa järjestelmää, jota vastustaa. Romaani suhtautuu sarkastisesti myös Rannholmin ajatuksiin, joissa hänen oma asenteellisuutensa näyttäytyy koomisessa valossa: kommunistiksi ei voi ruveta, koska heillä on värikkäitä paitoja ja Rannholm käyttää vain valkoisia.
Keskustelu liikkuu myös taiteen alueelle. Tuomarin taidekritiikin suosikkitermi on "sopimaton", jolla hän tyrmää kaiken mielestään liian modernin taiteessa. Keskustelussa viitataan selvästi Hannu Salaman Juhannustanssit-romaanista käytyyn oikeudenkäyntiin. Tuomari paheksuu kirjailijaa, joka on kirjoittanut loukkaavan kirjan ja saanut siitä rahaa – ja mainetta jolla myy seuraavaa kirjaansa vielä enemmän: "Se on minusta erittäin iljettävää. Ansaita sillä, että kuvaa ihmisten paneskelemista…"
Lounaan aikana Rannholm pohtii myös rangaistusten logiikkaa. Niissä keskitytään hänen mielestään liiaksi rikoksentekijän psykologiaan eikä mietitä sitä, miten uhri saa korvauksen kokemastaan vahingosta.
Lounaan jälkeen oikeus antaa ratkaisunsa, joka ilmeisesti tyydyttää kaikkia asianosaisia – myös Rannholmia.
Oikeusjutun ja tuomarin persoonan pohtiminen jatkuu myös vapaa-ajalla, kun oikeudenpalvelijat kohtaavat kutsuilla yhden kollegan kotona. Romaanin loppu muuttuu fragmentaariseksi ilmeisesti samaa tahtia Rannholmin humaltumisen myötä. Minulta katosi punainen lanka tässä vaiheessa.
Rannholm myös laatii esseetä suhtautumisesta Salaman saamaan tuomioon. Tästä kerronta hypähtää kirjallisuuden estetiikkaa käsittelevään esitelmään, jota pitää joku Antti ja jossa tekstiä rikkovat oudot Z- ja X-kirjaimet. Kirjoittaako Rannholm koneella juopuneena? Joka tapauksessa sivistynyt teoreettinen kieli muistuttaa aika lailla sitä analfabeettien sotkua, josta romaani alkoi. Onko tämä ironiaa?
Ja miten niin lintujen aika? Romaanin viimeisillä sivuilla Rannholm ajattelee raatihuoneen portaikkoa, jonka kivissä on näkyvillä fossiileja. Hän kuvittelee takaperoisen evoluution (vai olisiko kyseessä hallinnon devoluutio, vallan siirtäminen lähemmäs niitä joita päätökset koskevat?), paluun yksinkertaisimpiin elämän muotoihin. Siellä jossain välissä on lintujen aika.
Aapo Junkola säilyy varmaan lukulistallani, mutta hirveän suurta kiirettä minulla ei ole tutustua hänen muuhun tuotantoonsa.
Reader why did I marry him? -blogin Omppu on selvästi viihtynyt tämän romaanin parissa ja saanut siitä irti enemmän kuin minä. Suosittelen lukemaan.
Aapo Junkola, Lintujen aika. Kirjayhtymä 1965. Päällys: Juhana Blomstedt. 170 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!