Janine Teisson: Les rois de l'horizon

Janine Teisson on tuottelias ranskalainen kirjailija, jonka kirjoista noin puolet on suunnattu aikuislukijoille ja toinen puoli lapsille ja nuorille. Hän syntyi Toulonissa vuonna 1948 mutta eli lapsuutensa Marokossa. Romaanin Les rois de l'horizon ('Horisontin kuninkaat') jälkisanoissa kirjailija kertoo, että Marokossa hän ensimmäistä kertaa kuuli isänsä puhuvan arvostavasti miehestä nimeltä Abd el-Kader. "Olen lapsuudesta saakka tuntenut vetoa niihin, jotka vastustavat kohtaloa, jonka – tilapäisesti – vahvimmat pyrkivät heille määräämään."

Tämä historiallinen romaani on luokiteltu nuortenkirjaksi – arvattavasti ennen kaikkea sen päähenkilön iän takia. Muuten romaanille on turha asettaa ikäsuosituksia. Sen kieli on selkeää mutta ei korostuneen yksinkertaista. Se ei kaihda julmuuksien kuvaamista; niillä on tärkeä tehtävä romaanin päähenkilön pasifistisen katsomuksen syntymiseen. Romaani liikkuu samalla rohkeasti arvojen harmaalla alueella – mikä ei ole aivan itsestään selvää nuortenkirjoissa. Kirja avaa lukijalle myös näkymän harvinaiseen miljööhön: Pohjois-Afrikan arabien telttaleireihin.

Les rois de l'horizon sai nuortenkirjallisuuden Sésame-palkinnon vuonna 2003. Juonipaljastuksilta vältyt, jos lopetat lukemisen tähän.

Romaani alkaa kirjeellä, jonka ensimmäisen maailmansodan taisteluissa haavoittunut ranskalaissotilas kirjoittaa isoäidilleen sotilassairaalasta. Hän mainitsee menettäneensä muutaman varpaan mutta ei halua tarkemmin kertoa, miten vakavasti todellisuudessa on haavoittunut. Sen sijaan hän antaa tunnustuksen viereisessä vuoteessa lepäävälle pahasti haavoittuneelle arabisotilaalle, joka rukoilee paljon eikä koskaan valita. Arabi tuo hänen mieleensä päivän, jonka hän seitsemäntoista vuotta aiemmin vietti isoäitinsä kanssa, ja lupauksen, jonka tuolloin teki isoäidilleen.

Siirrymme nuoren miehen minämuodossa kerrottuihin muistoihin. 12-vuotias Félix on isoäitinsä kanssa kiertelemässä vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn osastoja. Isoäiti, Myriam Meynard, on valokuvaaja. Félix on aina elänyt kuuluisuuksia – Colettea, Sarah Bernhardtia, Dreyfusia, Auguste Renoiria, Pasteuria – esittävien isoäidin valokuvien keskellä, joten hän ei ole täysin ymmärtänyt, että isoäiti on ollut valokuvaustaiteen pioneeri.

Isoäiti ja poika ovat yhtä innoissaan näyttelyn teknisistä keksinnöistä, jotka lupaavat loistavaa tulevaisuutta. Félix toteaa, että tuossa toiveikkuuden ilmapiirissä olisi ollut mahdotonta kuvitella, että vajaan viidentoista vuoden kuluttua monet heidän ympärillään parveilevista lapsista hukkuisivat mutaan ja kauhuun.

Trocadéron palatsin siirtomaita esittelevän näyttelyn Algerian osastolla isoäiti tulee ensin levottomaksi nähdessään taitavasti kirjaillut matot, mutta vasta kun hän näkee komean, valkoiseen viittaan pukeutuneen miehen tulevan ulos teltasta, hän järkyttyy: näyttää siltä kuin hän olisi nähnyt aaveen. Isoäiti joka yleensä ei hätkähdä vähästä, pyörtyy. Tultuaan tajuihinsa isoäiti pyytää, että saa hetken istua teltassa. "Totta kai, madame, olette täällä kotonanne", valkoasuinen mies vastaa. Isoäidin ja miehen seuraavat sanat hämmästyttävät Félixiä:

 – Oletteko hänen poikansa?

 – En, madame, vaan hänen pojanpoikansa.

Seuraavan kolmen tunnin aikana isoäiti kertoo Félixille lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheet, tarinan "kolmesta isästään" ja sodasta, jota ranskalaiset kävivät Algeriassa 1800-luvulla. Sekä suurmiehestä, uskonnollisesta johtajasta ja sattuman oikusta myös sotilaasta, jonka pojanpojan he ovat juuri tavanneet.

Myriam – tai oikeastaan Meriam – oli nelivuotias, kun ranskalaiset sotilaat hävittivät hänen kotikylänsä Algeriassa. Lapsi oli ainoa, joka jäi verilöylystä henkiin. Äiti oli piilottanut hänet sadevesitynnyriin, josta hänet löysi kiertelevä mattojentekijä Slimane. 

Slimane otti lapsen, "ruusunnupun", omaksi tyttärekseen. Sen lisäksi, että Slimanella oli päässään tuhansien erilaisten mattojen kaavat, hänellä oli luojan antama lahja hevosten hoitamiseen. Tämän lahjansa ansiosta hän pääsi arabien heimopäällikön Abd el-Kaderin suosioon. Abd el-Kaderista romaanissa syntyy kuva hurskaasta, taikauskoa vastustavasta, rauhantahtoisesta ja oikeudenmukaisesta miehestä, jota sodassa ahdistetaan toimimaan omantuntonsa vastaisesti. Hän kirosi sotaa, johon ranskalaiset olivat hänet pakottaneet – hänet, joka välitti vain opiskelusta, rukouksesta, vaimonsa rakkaudesta ja hevosistaan.

Slimane ja Meriam seurasivat Abd el-Kaderin kahdentuhannen sotilaan telttaleiriä sen sotaretkillä. Slimane toimi hevosten ja ihmisten lääkärinä – päällikön sodan synkentämää sielua hän ei kuitenkaan pystynyt hoitamaan. Meriam liikkui telttaleirissä rajoituksitta.

Kun Meriam tuli yhdeksän vuoden ikään, joku leirin miehistä alkoi vihjailla, että Slimanen pitäisi pitää tyttö kurissa. Hemmotellun tytön pitäisi pysyä sisätiloissa, opetella kotitöitä ja valmistautua avioliittoon. Muuten tyttö ei kestäisi aviopuolison osaa, johon hän pian joutuisi. Slimane ei kuitenkaan halunnut rajoittaa Meriamin vapautta. Hän murehti sitä, ettei Jumala ollut antanut hänelle rumaa tytärtä.

Slimane kuoli ranskalaisten hyökkäyksessä saamiinsa vammoihin toukokuussa vuonna 1843. Omalla ruumiillaan hän suojasi Meriamia.  Abd el-Kader perheineen onnistui vielä tässä vaiheessa välttämään vangiksi joutumisen, mutta hänen arvokkaan kirjastonsa suurelta osin lukutaidottomat hyökkääjät repivät tuulen vietäväksi. 

Veren tahriman Meriamin löysi hänen kolmas isänsä, Eugène Meynard, joka oli ranskalaisjoukkojen mukana kulkeva taiteilija. Selvitäkseen hengissä Meriamin oli opittava luottamaan viholliseen, jonka kieltä ei ymmärtänyt. Pelkkä ranskan kielen kuuleminen täytti hänet vihalla. Ranskalaisten kuvottavat hirmutyöt – muun muassa algerialaisista sotilaista irti leikatut trofeet – ovat todennäköisesti saaneet lukijankin tässä vaiheessa valitsemaan puolensa. 

Vähitellen Meriam uskoo sen, minkä Malika, vanha arabinainen jonka Meynard pestasi hoitamaan tytön haavoja, oli todennut: "Tämä kristitty on parempi kuin jotkut meikäläiset." Uuden isänsä kanssa Meriam – nyt siis Myriam – saapui Pariisiin vuonna 1844. Hänen ottoäitinsä, Eugènen vaimo Rose, oli modisti, joka oli haaveillut opettajanurasta, mutta lantion epämuodostuman takia hänet oli katsottu sopimattomaksi tähän työhön. Kaiken turhautuneen opettajuuden kiihkonsa hän suuntasi Myriamiin. Myriamille opetuksen ankaruus kävi voimille, mutta pian hän ymmärsi, että kirjat ja lukutaito olivat avanneet hänelle Ali Baban luolan. Sanomalehdistä hän pystyi seuraamaan myös Abd el-Kaderin myöhempiä vaiheita ja petoksia, joilla ranskalaiset häntä nöyryyttivät kerta toisensa jälkeen.

Romaanissa käydään liiankin tiiviissä tahdissa läpi Ranskan 1800-luvun historian väkivaltaisia vaiheita niiltä osin, kuin ne koskettivat Pariisissa asuvaa perhettä. Ilmeisesti kirjailija on halunnut osoittaa, että taistelut ja sortovalta eivät rajoittuneet vain siirtomaihin – haluamatta kuitenkaan kasvattaa romaaninsa sivumäärää. Tässä ratkaisussa puolestaan saattaa olla takana kirjailijan päätös suunnata romaani nuorille lukijoille.

Myriam löysi myös kutsumuksensa. Valokuvauksen saloihin hänet perehdytti Alexis Leroux, jonka pojasta, tohtori Émile Leroux'sta tuli Myriamin aviomies.

Kertomuksensa päätteeksi isoäiti pyytää pikku Félixiä lupaamaan, ettei tämä koskaan valitsisi sotilasuraa.

Lopuksi romaani palaa haavoittuneen aikuisen Félixin kirjeeseen: hän on ollut sotilas, mutta ammattia siitä ei hänelle tulisi koskaan. Se, mitä todistin tuossa sodaksi kutsutussa hirvittävässä teurastuksessa, sai minut ymmärtämään lupaukseni koko merkityksen.

Janine Teisson, Les rois de l'horizon. Éditions Syros 2011. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2002. Kannen suunnittelu: Pépito Lopez. 108 s.

Yiyun Li: Things in Nature Merely Grow

Vuonna 2017 kirjailija Yiyun Lin (s. 1972) vanhempi poika Vincent teki itsemurhan kävelemällä junan eteen. Vincent oli kuollessaan 16-vuotias. Vuonna 2019 Li julkaisi kirjan Where Reasons End, jossa äiti käy keskusteluja itsemurhan tehneen poikansa kanssa. Li nimesi kirjan romaaniksi.

Kun Yiyun Lin toinen poika James vuonna 2024 surmasi itsensä 19 vuoden iässä samalla tavalla kuin veljensä, Li tiesi, että hänen täytyy kirjoittaa kirja myös Jamesille. Hän tiesi myös heti, että kirja ei voisi olla romaani, se ei olisi Jamesin tyyliä. James oli luonteltaan sisäänpäinkääntynyt, tieteeseen intohimoisesti suhtautunut erityisnuori, jonkinlainen autistinen savant. Näin syntyi pohdiskeleva esseemäinen teos Things in Nature Merely Grow.

Teos ei ole opas surusta selviytymiseen. Sellaiseen Yiyun Li ei usko. Sanat "joka päivä, loppuelämäni ajan" toistuvat kirjassa varmaan kymmeniä kertoja. Kirja voi kuitenkin antaa rohkaisua muille, jotka joutuvat opettelemaan sitä, miten eletään kuilun pohjalla – se kertoo perinpohjaisen hyväksymisen kokemuksesta. Hetkeäkään Yiyun Li ei ole syyttänyt poikiaan; hän haluaa kunnioittaa heidän ratkaisujaan.

Oudon lohduttavilta tuntuvat Edgarin sanat Kuningas Learissa: "Kenties pahin onkin vielä kokematta; kaikkea ei ole kärsinyt se, joka luulee, ettei pahempaa voi enää vastaan tulla."

Ohjeet selviytymiseen mahtuvat yhteen kappaleeseen:

Menetettyäni lapsen toistamiseen tiesin tiettyjen asioiden olevan tärkeitä: uni, nesteytys, pienet ja usein toistuvat välipalat, päivittäinen liikunta. Nouse vuoteesta tavalliseen aikaan äläkä koskaan jää märehtimään asioita vuoteessa maatessasi. Näe vaivaa hyvän kahvin keittämiseksi aamulla. Lue – yksi Shakespearen näytös riittää, samoin sivu Eukleideen geometriaa, luku Henry Jamesin elämäkerrasta tai yksi runo Wallace Stevensin kokoelmasta. Kirjoita – ei ole syytä lopettaa työntekoa, mutta ei myöskään syytä pyrkiä noudattamaan säännöllistä työaikaa. Kaikki, mikä ehkäisee levottomuutta tai ajatusten kehää kiertävää märehtimistä, tekee hyvää mielelle. Ja mikä minulle on kaikkein tärkeintä: radikaali hyväksyntä. Lapsen kuolema muuttaa ajan ja avaruuden järjestyksen. Jos loppuelämäni on määrä kulua kuilussa, tuo kuilu on elinympäristöni. Ei kannata tuhlata energiaa siihen, että taistelee elinympäristöään vastaan.

Kirjan alussa Yiyun Li pohtii tapaa, jolla poliisit ilmoittivat poikien kuolemasta – ilmeisesti tavalla johon heidät oli koulutettu. He aloittivat ilmoituksensa täsmälleen oikeilla sanoilla: "Ei ole hyvää tapaa kertoa tätä." Poliisien myötätunto ja läsnäolo oli tärkeää noina ensimmäisinä hetkinä. Trauman syvyydestä kertoo, että kun pihatieltä heman myöhemmin kuului ihmisten ääniä, Yiyun oli varma, että poliisit ovat tulossa kertomaan, että hänen miehensä Dapeng on kuollut.

Dapeng ja Yiyun ovat selvästi olleet toisilleen korvaamaton tuki. Kukaan muu ei voi täysin ymmärtää heidän menetyksensä suuruutta. He ovat myös toimineet toisilleen kilpinä joskus hyvin tunteetonta maailmaa vastaan.

Vincentin kuolemaa Yiyun Li oli osannut odottaa – hän oli pelännyt sitä jo kuusi vuotta. Ulospäin suuntautuva nuori ei ollut pitänyt salassa ahdistustaan eikä pettymystään elämään. Jamesin kuolema tuli yllätyksenä. Sisäänpäin suuntautunut looginen mieli oli punninnut vaihtoehdot ja päätynyt hiljaa ratkaisuunsa. Noin kuusivuotiaana hän oli kertonut hämmästyneelle äidilleen kärsivänsä "monofobiasta". Kirjailijaäiti joutui katsomaan termin sanakirjasta: 'yksin olemisen sairaalloinen pelko'. Vincent-veli oli Jamesille läheisin ihminen; hänen kuolemansa oli varmasti lisännyt Jamesin yksinäisyyden tunnetta.

Yiyun Li avaa tässä teoksessa myös omaa vaikeaa äitisuhdettaan. Siitä hän on kertonut jo aiemmissa kirjoissaan, mutta koska ei voi olettaa, että lukija on perehtynyt niihin, toisto on ymmärrettävää. Äidin raivokohtaukset olivat opettaneet suhtautumaan vastoinkäymisiin hiljaisuudella ja tyyneydellä. Äidistä sai voiton, kun ei ruvennut itkemään. Äidistä kertoo kaiken tarvittavan se, miten hän oli suhtautunut Vincentin kuolemaan: hän kertoi Yiyunille, että se oli rangaistus siitä, ettei Yiyun ollut rakastanut äitiään tarpeeksi.

Lapsena ja nuorena Yiyun oli joutunut miettimään, kumpi oli pahempaa: hullu vai kuollut äiti. Hän oli ollut sitä mieltä, että kuollut olisi ollut parempi. Yiyun joutuu nyt pohtimaan myös omien lastensa kokemusta: hän oli itse sairastunut syvään masennukseen ja yrittänyt itsemurhaa vuonna 2012. Oliko hän teollaan avannut tien pojilleen?

Jos joku olisi kysynyt minulta itsetuhoisen masennukseni syvässä vaiheessa, oliko elämä elämisen arvoista, olisin vastannut: kyllä, tietenkin. Olin äiti, ja elämä oli elämisen arvoista – jos ei minun itseni, niin ainakin lasteni vuoksi. Senhetkinen terapeuttini kysyi, pelkäsinkö menettäväni lapseni, ja vastasin pelkääväni heidän puolestaan, en itseni. Pelkäsin, että he menettäisivät minut, ja heidän puolestaan ​​tuntemani pelko teki minusta itseni pahimman vihollisen.

Li toteaa, että itsemurhan yrittäjiä pidetään usein itsekkäinä tai huomionkipeinä. Syvään masennukseen ja muihin mielen sairauksiin suhtaudutaan tässä suhteessa eri tavalla kuin fyysisiin sairauksiin. 

Tekeekö ylemmyydentunne ihmisistä tunteettomia, vai onko kyse pikemminkin syvästä pelosta – siitä, etten halua päätyä samaan asemaan kuin sinä, joten minun on parasta tuomita sinut ensin varmistaakseni oman turvallisuuteni.

Yiyun Li kertoo myös ystävien sanoista, joista on ollut apua. Hänen ystävänsä Christiane löysi viestiinsä vaistonvaraisesti juuri oikeat sanat vain puolitoista tuntia Jamesin kuoleman jälkeen: "Näin uutiset ja olen tuskaillut, mitä sanoisin sinulle. Jos voin jotenkin lievittää tuskaasi, kerrothan siitä. Teit kaiken voitavasi auttaaksesi Jamesia löytämään paikkansa elämässä, mutta hän halusi lähteä, ja on vain päästettävä irti. Minäkään en onnistunut tavoittamaan häntä omilla rajallisilla keinoillani, ja olen murtunut."

Ajatus siitä, että vanhemmat voivat tehdä kaiken voitavansa, mutta lapsi tekee sittenkin lopulta omat valintansa, toistuu kirjassa useaan otteeseen.

Kirjassa on myös runsaasti esimerkkejä siitä, miten ei auteta menetyksen kohdannutta. Julkisuuden henkilönä Yiyun Li ei välttynyt kauheilta, ilkeiltä, vihamielisiltä kommenteilta. Kiinalaisissa lehdissä ilkuttiin vahingoniloisesti siitä, mitä seuraa kun hylkää isänmaansa ja äidinkielensä. Joidenkin ihmisten itsekkyys oli häpeämätöntä: yhden Jamesin ystävän äiti kävi valittamassa Yiyunille siitä, että James ei ollut lähettänyt hänen lapselleen jäähyväisviestiä vaikka joillekin muille oli. Vihjeeksi lohduttajille Yiyun toteaa, että on parempi myöntää, että ei ole sanoja, kuin kertoa siitä, miten on itse selvinnyt omista menetyksistään.

Puutarhan hoito on ollut tärkeä selviytymiskeino. Tämä harrastus on antanut nimen Yiyun Lin kirjalle. On lohdullista, että luonnossa kaikki kasvaa, kunnes on aika kuolla. 

Kirjojen merkitys on niin ikään ollut suuri: "There is no real salvation from one's own life; books, however, offer the approximation of it."

Toivottavasti tämä kirja vapauttaa Yiyun Lin jatkamaan taas fiktiivisten teosten kirjoittamista. 

Yiyun Li, Things in Nature Merely Grow. 4th Estate 2026. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2025. Kannen suunnittelu: Ola Galewicz. 172 s.

Juha Ruusuvuori: Keskusteluja vainajien kanssa

Juha Ruusuvuoren (s. 1957) parin vuoden takainen autofiktiolla leikittelevä romaani vaikuttaa lähteneen liikkeelle henkilökohtaisen elämän järkytyksistä:

Vaimoni yllättävä kuolema oli saanut mieleni kiertymään vainajien maailmaan. Suruaikana olin yrittänyt jatkaa tavallista arkielämääni, kävin usein uimahallissa pysyäkseni järjissäni. Viestejä haudan takaa oli kuitenkin saapunut vain yhden kerran. Muutama viikko vaimoni kuoleman jälkeen, kun kauhoin jälleen altaassa, näin hänet okranvärisessä afrikkalaisessa maisemassa, hevosten ympäröimänä, jonkin suuren eläimen selässä. Muita viestejä kuolleiden valtakunnasta en saanut. En kuvia, en ääniä, vaikka niitä lukemattomina unettomina öinä odotin.

Kahden vuoden odottelun jälkeen kirjailijan mieli alkaa tuottaa viestejä tuonpuoleisesta. "Kaikki tietysti mielikuvituksen tuotetta, päätin." Kuolleiden kanssa jutustelemalla kirjailija voisi ehkä käsitellä perheensä, sukunsa ja kotimaansa historian. 

Tuttuja ja vähemmän tuttuja vainajia alkaa ilmaantua keskustelemaan kirjailijan kanssa. Kirjailija myös matkustelee Suomea ristiin rastiin houkutellakseen esiin juttukavereita. Joitakuita hän houkuttelee ruoalla tai juomalla; näille nautinnoille vähemmän persot tuppautuvat mukaan tarjoiluittakin. Kaiken takana on loppujen lopuksi itsetuntemuksen etsiminen. Kuten romaanin Juha Ruusuvuori toteaa isoisälleen Ensiolle:

"Kuule isoisä, minä haluaisin kernaasti puhua muusta kuin sodasta. Minua kiinnostavat sukumme ihmiset, heidän luonteenpiirteensä ja ominaisuutensa, koko heidän elämänkulkunsa, kaikki se mikä selittää sen, miksi minusta tuli juuri tällainen kuin olen. Kuinka minun ominaisuuteni kumpuvat teidän elämänne juoksusta, teidän kokemistanne asioista, niin hyvässä kuin pahassa. Sen minä haluan ottaa selville."

Isoisä Ensio on yksi sukutarinan avainhenkilöistä, ammattisotilas, jonka venäläinen tarkka-ampuja tappoi laukauksella vatsaan Syvärillä. Isän varhainen kuolema jätti hänen poikansa, Juha Ruusuvuoren isän, puoliorvoksi. Isän sankarikuolema synnytti paitsi ryssävihan, myös menestymispaineita, joista kärsittiin vielä kirjailijan lapsuusperheessä. Koskettavat lapsuuskokemukset avautuvat vähitellen: välimatka vanhempiin, rahapula, juurettomuus, isän juopottelu. Vasta omien lasten myötä suhde korjaantui. Isän alkoholismi ja etäisyys ovat traumoja, jotka tässä sukutarinassa muodostavat pitkän linjan kohti romaanin lopun liikuttavaa sovitusta.

Mutta nyt riensin asioiden edelle. Pitkä matka on ensin kierrettävä pitkin Suomenmaata.

Kevennykseksi makaaberille retkelleen kirjailija saa koiransa Reinon, joka hallitsee myös ihmisten kielen. Reino on – koirien tapaan – kiinnittynyt elämään ja aistinautintoihin ja yrittää pienellä piruilulla kiskoa isäntänsäkin ylös tuonpuoleisista ajatuksista. Reino vinoilee muun muassa kirjailijan latinankielisistä viisauksista, kuolleesta kielestä, sekä name droppailusta (jota tosin ei mielestäni romaanissa ollut häiritsevässä määrin – sukulaisiaan kun ei voi valita). 

Ensin kirjailija selvittelee isänsä sukua, sitten äidin. Isän sukua pitkin mennään ajassa taaksepäin, äidin sukua pitkin tullaan takaisin kohti nykyhetkeä. Suvun salaisuuksiakin tulee esiin. Miksi yhdestä suvun jäsenestä ei koskaan puhuta? Kaikki ihmiset ovat kiehtovia, kun heidän elämäänsä hieman pöyhitään.

Isän suvusta löytyy jääräpäisyyttä, jonka kirjailija tunnistaa hyvin myös itsestään. Pasifistiksi tunnustautuva kirjailija löytää suvustaan myös kiusallisen paljon sotaisuutta. Kirjallisuus on jo lapsena tarjonnut hänelle pakopaikan kodin riidoista, mutta sotakirjoja hän ei lukenut – koska isä ei juuri muuta lukenutkaan.

Tarpeeksi kaukaa toivon löytäväni sodattoman ajan, maailman ilman vatsaontelosta ulos valuvia suolia, elämän ilman naapurivihaa. Sukuni vainajat ovat antaneet minulle rautaisannoksen pelkoa, epäluuloa, vihaa, päättäväisyyttä, puolustustahtoa ja vapaudenkaipuuta. Kaikkea sitä, mitä minusta itsestäni löytyy.

Niinpä niin, meidät on koottu niin monenlaisista aineksista, ettei koskaan voi tietää, mikä ominaisuus kenelläkin nousee pintaan. Sekarotuisia olemme – Reinon tavoin – kaikki. 

Miten kaunis voikaan olla koira, jossa yhdistyvät niin monen rodun hienot ominaisuudet. Koskaan ei tiedä, aikooko se paimentaa, vahtia, puolustautua vai tulla syliin, eikä se tunnu sitä itsekään tietävän. Tässä eri sukuhaarojen ominaisuuksista kumpuavassa sekamelskassa se muistuttaa miellyttävästi ihmistä.

Romaanin lopussa kirjailija järjestää kunnon kemut yhdeksälle tarkoin valitulle esivanhemmalle puolentoista vuosisadan ajalta. Sapsunkylän Kangas-Ilkkaan katetaan suuri ateria. Sekalaisen seurakunnan kälätys ja juopottelu saa kirjailijan poistumaan ulos. Siellä kirjailija näkee kuolleen vaimonsa viimeisen kerran. Jälleen tämä istuu suuren eläimen selässä, heilauttaa kättään.

Romaanin lopussa on lähdeluettelo suvun historiaa valottavista painetuista ja painamattomista lähteistä. Olisin kaivannut mukaan vielä sukupuun. Nimet tuppasivat minulta menemään sekaisin, kun niihin liittyy vain sanoja, ei kasvoja.

Autofiktion ongelma on joskus se, että siinä on liian vähän fiktiota: kaunokirjallisuuden keinoja ei käytetä monipuolisesti. Sen ansan Juha Ruusuvuori väistää oivaltavasti tässä fantasiaa hyödyntävässä sukutarinassaan.

Juha Ruusuvuori, Keskusteluja vainajien kanssa. WSOY 2024. Päällys: Martti Ruokonen. 236 s.

Béatrix Beck: Josée dite Nancy

Ihastuin kovasti Béatrix Beckin (1914–2008) kertojanääneen romaanissa Léon Morin, prêtre, joka toi kirjailijalle arvostetun Goncourt-palkinnon vuonna 1952. Nettiantikvariaatista löytyi tämä hänen kolmisenkymmentä vuotta tuoreempi romaaninsa Josée dite Nancy ('Josée, tunnetaan myös nimellä Nancy') vuodelta 1981. Ilokseni löysin tästäkin romaanista minäkertojan ja päähenkilön, jotka eivät pelkää ajatella totutusta poikkeavalla tavalla – aivan kuten Barny ja Morin tuossa vanhemmassa romaanissa.

Oikeastaan vaikuttaa siltä, että Béatrix Beck on tietoisesti luonut peilikuvan tai kuvanegatiivin romaanista Léon Morin, prêtre. Myös tässä romaanissa on naispuolinen minäkertoja, joka dialogin avulla luo elävän henkilökuvan ihmisestä, johon on tutustunut. Varhaisemman romaanin keskustelukumppani on kuitenkin vaihtunut miespapista naisprostituoiduksi. 

Romaanin minäkertoja, kirjailija Bathilde Demeuse, saa pariisilaisessa kerrostalossa uudeksi naapurikseen Josée Ferrandin, levottoman ja eloisan 25-vuotiaan naisen. Vähitellen käy ilmi, että Josée työskentelee turkisliikkeessä mutta harjoittaa satunnaisesti myös prostituutiota nimellä Nancy. Hän on ollut naimisissa mutta eronnut. Hänellä on nykyisin vakituinen miesystävä, korsikalainen poliisi Ange, joka työskentelee toisella paikkakunnalla. Suhteella ei vaikuta olevan hyvää ennustetta, sillä Ange ei halua esitellä äidilleen eronnutta naista eikä Josée ilmeisesti aio luopua toisista miehistä.

Bathilden ja Joséen tutustuminen alkaa siitä, että Josée tulee lainaamaan naapuriltaan ruokaöljyä. Bathilden kerronnassa Raamattu on usein läsnä eräänlaisena taustatekstinä, joten nytkin hän heti ajattelee huvittuneena, kumpi mahtoi olla viisas ja kumpi tyhmä neitsyt – no, ainakin he molemmat olivat vähemmän itsekkäitä kuin Raamatun neitsyet. Josée nimittäin saa öljynsä, jonka hän myöhemmin tunnollisesti palauttaa. 

Haastatteluissa Béatrix Beck on kuvannut omaa suhdettaan kirkkoon samanlaiseksi kuin keskiajan kirkkojen gargoileilla: hän katsoi ulospäin, kohti maailmaa, mutta oli tiukasti kiinni kirkossa.

Josée on nopea tutustumaan ihmisiin; hän on puolihuolimattomalla tavallaan jo selvittänyt lähikahviloissa uuden asuinalueensa salaisuudet. Hän alkaa myös vierailla ahkerasti Bathilden luona ja kertoilla tälle avoimesti elämästään. Bathilde toteaa halunneensa aina tutustua prostituoituun. Joséeta puolestaan kiehtoo kieli ja kirjailijan ammatti. Hän haluaisi, että Bathilde kirjoittaisi kirjan hänestä. Bathilde yrittää rohkaista Joséeta kirjoittamaan itse.

Kahden päivän päästä ensitapaamisesta Josée jo ilmoittaa, että haluaisi rakastella Bathilden kanssa. Bathildesta ehdotus on yhtä aikaa hämmentävä ja huvittava – hän on huomattavasti Joséeta vanhempi, suunnilleen Joséen äidin ikäluokkaa. Hänestä tuntuu, että Josée haluaa jonkinlaisen kannibalismin kautta ottaa haltuunsa Bathilden hallitseman elämänpiirin, ranskan kielen ja kirjallisuuden. "Hänen ahneutensa on samanlaista kuin imeväisen, joka työntää suuhunsa jokaisen ulottuvillaan olevan esineen", Bathilde toteaa. 

Romaanissa kaksi maailmaa kohtaavat. Erityisen selväksi tämä tulee puhekielen alueella. Bathilde ei aina pysy ihan kärryillä Joséen ilmaisuista – saati sitten suomalainen lukija. Romaanissa, joka etenee suurilta osin vuoropuheluna, Joséen repliikit tuottivat usein minulle tulkintaongelmia. Sanakirjoistakaan ei ole sanottavasti apua slangi-ilmausten selvittelyssä: sanojen käyttötarkoitus on usein aivan toinen kuin sanakirjamerkitys. Joséen sanat ovat usein myös vain sinne päin:  best seller on bête-seller, myrtistä, jonka hän lahjoittaa Bathildelle, hän käyttää nimitystä myytti. 

A la maison je m'aperçois que les petites corolles rouges sont artificielles, astucieusement piquées dans l'arbuste vivant. C'est bien un mythe, comme l'amitié entre Josée et moi, mélange de vraies feuilles et de fausses fleurs.

Kotona huomaan, että pienet punaiset kukat ovat keinotekoisia, ne on taitavasti kiinnitetty elävään pensaaseen. Se on todellakin myytti, aivan kuten minun ja Joséen välinen ystävyys, sekoitus aitoja lehtiä ja tekokukkia.

Josée tuo Bathildelle useita muitakin lahjoja, nahkaesineitä jotka hän on taidokkaasti valmistanut turkisliikkeen jäännöspaloista. Bathilden Joséelle vastalahjaksi antaman muistikirjan Josée kertoo vieneensä kaniin. Hän ei aio kirjoittaa vaan keskittyy niihin töihin jotka osaa. Josée on Bathilden mukaan aavistanut, että kirjailija yrittää muuttaa häntä mieleisekseen, toimia siis kuin tarun Pygmalion.

Joséen ajatuksissa katuviisaus, taikausko ja rasismi elävät sulassa sovussa. Hänellä on usein hätkähdyttäviä kommentteja. Kerran hän toteaa Jumalan sanoneen hänelle unessa: "Kerrotaan, että olen kuollut, mutta en ole kuollut." Hän arvelee myös, että yksi hänen rakastajistaan oli marsilainen. (Hän sai tältä opiskelijapojalta lahjaksi kirjan, jota ei luonnollisesti lukenut: "Siinä nimessä oli digestiiviliköörin ja kinkun nimi ihan kuin se olisi keittokirja." Bathilde arvaa, että kyseessä on Stendhalin romaani La chartreuse de Parme.)

Joséen ajatusmaailma vaikuttaa välillä ikävällä tavalla tutulta. Samaa on tarjolla somekommenteissa nykyäänkin. Tämän "äärioikeistolaisen anarkistin" periaate kuului: "En koskaan maksa veroja enkä koskaan äänestä." Kommunistit ja ammattiliitot olivat hänen mielestään aina vaatimassa jotain; Joséen mielestä "jokaisen on pärjättävä omillaan". Hän kieltäytyi hyväksymästä kehitysapua: "Miksei heidän vain annettaisi kuolla. Hyväntekeväisyys alkaa kotoa." Kun Bathilde esittää eriäviä näkemyksiä, Josée toteaa, että lehtien lukeminen on sekoittanut Bathilden pollan. Niinpä niin – valemedia!

Joséella on kaksi lasta, joista vanhempi, 7-vuotias Damien-poika, asuu Joséen äidin luona, 3-vuotias Cristel-tytär on isällään. Myöhemmin kirjassa, jonka aikajana on noin viiden vuoden mittainen, kuvaan tulee kolmaskin lapsi. Äidistään Josée ei pidä ja yrittää ilmeisesti saada Bathildenkin suhtautumaan tähän kielteisesti kertomalla, että äiti toisen maailmansodan loppuvaiheessa menetti hiuksensa, koska oli syyllistynyt "horisontaaliseen yhteistoimintaan" (collaboration horizontale) saksalaisten kanssa. Josée väittää olevansa jonkun tuntemattoman saksalaissotilaan lapsi. Likimainkaan aina Joséen puheista ei voi tietää, onko niillä totuuspohjaa.

Vaikka Joséesta ei synny mielikuvaa lapsilleen omistautuvasta äidistä, hän kuitenkin haluaisi lapset itselleen. Bathilde auttaakin Joséeta valmentautumaan huoltajuusoikeudenkäyntiin. Lasten hoitovastuisiin liittyvien epäselvyyksien takia poliisi haastattelee myös Bathildea. Ongelmana on Joséen vakiintumaton perhetilanne. Poikaystävä Ange pahoinpitelee Joséen ja häipyy saatuaan todisteita tämän uskottomuudesta. Joséen mukaan ongelmat syntyivät siitä, että Ange oli "liian mustasukkainen, entinen aviomies puolestaan liian vähän".

Romaanin loppua kohti Joséen vauhti kiihtyy. Hän käyttää runsaasti alkoholia. Hän vaihtaa rakastajia ja asuinpaikkaa, menee uusiin naimisiin (koska 29-vuotiaana täytyy vakiintua). Pian hän kuitenkin jättää uuden miehensä. Välillä hän toimii lastenhoitajana Luxemburgissa (lapset olivat mustia ja Josée pelkäsi, että heitä luullaan hänen omikseen – ikään kuin hän pystyisi makaamaan mustan miehen kanssa!) Sitten hän työskentelee siivoojana ja tiskaajana. Hän harjoittaa edelleen myös prostituutiota.

Tapaamiset Bathilden kanssa muuttuvat satunnaisiksi. Joskus Josée soittaa. Hänen puheensa on hyppelehtivää, maanista "sanaripulia". Hän arvelee kuolevansa pian. Jo romaanin alussa Josée on todennut: "Minun kanssani ei käy aika pitkäksi." Bathilde joutuu myöntämään tämän todeksi. Välillä Joséen puhe hajoaa täysin käsittämättömäksi:

– ...berz... bien fait pute mute pute muche pute moche pute miche pute mite... c'était le paradis quelle heure est-il ?... Boucan boucan-can... Magne-toi le train mon vieux teuf-teuf... Bise cracre bise caca... Vous avez une tête comme une noisette, appelez le 17.

Josée näyttää kuitenkin saavan jälleen elämänsä kasaan. Hän työskentelee taas turkisliikkeessä. Hänen uusi pomonsa kirjoittaa hänelle eroottisia rakkausrunoja. Josée toteaa: 

"Hänen iässään! Pomo, vastuullinen mies, joka käyttäytyy kuin lapsi. Hän ansaitsee mennä konkurssiin. Kuten hänen vaimonsa sanoi: 'Makaa sen tytön kanssa, jos se häiritsee sinua liikaa, mutta älä tee itsestäsi typerää kirjoituksillasi.' Herra Samuel ja minä emme selvästikään ole samalta planeetalta."

Josée katoaa kertojan elämästä yhtä äkkiä kuin oli siihen ilmaantunutkin. Eräänä iltana Josée soittaa. Bathilde pyytää odottamaan hetken, hän on pian lähdössä ulos, joten hän noutaa vain kellonsa. Kun Bathilde palaa puhelimeen, linja on edelleen auki mutta puhelimesta ei kuulu enää mitään. "Tällä tavoin kultasilmäinen viiriäinen, muuttolintu, lensi pois elämästäni." Hän muistelee Joséeta hellyydellä: "Hän oli minulle kuin leikkikentän lapsi, joka estää sinua lukemasta mutta osoittautuu kiinnostavammaksi kuin kirjasi." Tapaako hän vielä joskus Joséen? Keitä ovat hänen ystävänsä, rakastajansa, asiakkaansa? Kuoleeko hän nuorena, alkoholin runtelemana... Mitä tulee hänen lapsistaan?

Kerran rautatieasemalla Bathilde näkee kohtauksen, joka tuo Joséen hänen mieleensä. Nuori nainen suuttuu jostain lipunmyyjälle, huutaa tälle uhkauksia ja rikkoo lipunmyyntikojun lasin pienellä nyrkillään. Nuori mies, joka on hänen mukanaan, kietoo käsivartensa hellästi seuralaisensa hartioiden ympärille ja johdattaa tämän pois. "He kävelivät pois hitaasti, häiriintymättä. Raivottaria ei rangaista."

Olipa taas kirja minun makuuni! On varmaan turha toivoa, että kymmenien vuosien takaisia romaaneja suomennettaisiin. Kustannustoiminta ei ole hyväntekeväisyyttä. Toivoisin kuitenkin, että suomeksi saataisiin jotain Béatrix Beckiltä, ainakin Goncourt-voittaja Léon Morin, prêtre. Sitä voi mielestäni pitää modernina klassikkona. 

Béatrix Beck, Josée dite Nancy. Grasset 1998. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1981. 137 s.