Tässäpä olisi pieni ja synkkä kirja pimeän joulukuun virkistykseksi. Jos uskot Aristotelesta, kuten minä, tiedät, että tragediassa esitetty kärsimys herättää pelkoa ja sääliä, jotka lopulta puhdistavat katsojan tai tässä tapauksessa lukijan mielen. Tämä ilmiö, katarsikseksi nimetty, siis voimistaa elämänhalua ja palvelee elämää. Se saattaa olla jopa kirjallisuuden syvin tehtävä.
Atiq Rahimin Kärsimysten musta kivi tapahtuu "jossain päin Afganistanissa tai toisaalla". Se voisi siis tapahtua missä tahansa siellä, missä naisen arvo mitataan hänen kyvyssään tuottaa jälkeläisiä; missä naisen kunnia on miehen omaisuutta; missä uskonnon nimissä harjoitetaan julmuutta ja halutaan ulottaa uskonnon vaatimukset myös niihin, jotka eivät näihin vaatimuksiin usko. Se siis voisi tapahtua missä tahansa.
Naisen aviomies on saanut luodin niskaansa ja halvaantunut. Sotasankarin ura on päättynyt joutavanpäiväiseen pikku rähinään. Mies hengittää ja hänen sydämensä pumppaa verta, mutta hän ei liiku eivätkä hänen silmänsä tai kasvonsa kuvasta ymmärrystä ympäröivästä maailmasta.
Nainen huolehtii miehen hengissä pysymisestä pistämällä ravintoliuostipan hänen käsivarteensa – silloin kun ravintoliuosta on sotaa käyvässä kaupungissa saatavana – ja siirtämällä tippaletkun miehen suuhun tiputtamaan sokeroitua suolavettä silloin kun ravintoliuosta ei ole. Jos silmätippoja on saatavilla nainen kostuttaa niillä miehen tyhjyyteen tuijottavia silmiä.
Nainen rukoilee. Vähitellen hänen rukouksensa muuttuvat kirouksiksi ja sitten kapinaksi: tunnustuksiksi, joissa hän käy läpi elämäänsä miehen kanssa. Sellaisiksi tunnustuksiksi, joita nainen ei ole koskaan pystynyt miehelleen kertomaan ja jotka merkitsisivät hänelle kuolemantuomiota, jos mies olisi tajuissaan.
Nainen muistaa kertomuksen mustasta kivestä, jolle ihminen voi kertoa kaikki kärsimyksensä, jolloin hän vapautuu niistä. Aristoteles ei ole ainoa vanhan maailman ihminen, joka on ymmärtänyt katarsiksen olemuksen. Aviomiehestä on nyt tullut naiselle kärsimysten musta kivi.
Monet naisen tunnustuksista kertovat siitä, millaista on elää naisena miesten ja uskonnon hallitsemassa maailmassa. Hänellä on kaksi tytärtä, mutta kesti kauan tulla raskaaksi ja miehen suku – tämän myötätuntoista isää lukuun ottamatta – teki naiselle selväksi, kuinka mitätön lapsia synnyttämätön nainen oli. Mieshän voi onneksi aina ottaa toisen vaimon. Naisen vaarallisin tunnustus liittyykin lasten saamiseen.
Mies on ollut sodassa kauan. Hän oli sodassa silloinkin, kun nainen hänelle naitettiin. Sulhasen paikalla hääseremoniassa oli miehen valokuva ja tikari. Nyt kuva ja tikari ovat sen huoneen seinällä, jossa koko kertomus tapahtuu.
Lukijan katse pysyy naisessa ja miehessä ja yhdessä ainoassa huoneessa. On kuin katselisi teatterin näyttämökuvaa. Kun nainen poistuu huoneesta tai asunnosta esimerkiksi katsomaan turvallisempaan paikkaan vietyjä lapsiaan, emme seuraa häntä vaan jäämme miehen luokse.
Välillä huoneessa käy muita "sotilaita", hurskaita muslimeja, joille ei tuota tunnontuskia miehen kellon, vihkisormuksen ja koraanin varastaminen. Nainen joutuu myös ostamaan turvallisuutta ainoalla valuutalla, jota hänellä on – ruumiinsa lämmöllä ja myötätunnollaan.
Miehen hoitaminen ja hänelle puhuminen saa naisen tajuamaan, että hän nyt on lähempänä miestään kuin koskaan aiemmin. Kymmenen avioliittovuoden jälkeen mies nyt ensimmäistä kertaa "antaa" naisen koskea itseään. Nainen myös suutelee miestään ensimmäistä kertaa. Synkkyydestään huolimatta romaani ei käy liian raskaaksi, sen naispäähenkilöllä on silmää myös omaa arvoaan korostavan miehisyyden hellyttäville ja huvittaville puolille.
Vanhassa kertomuksessa kärsimysten kivi lopulta räjähtää täytyttyään maailman tuskasta. Myös tämän romaanin lopussa, kun naisen mielessä uni ja tosi jo sekoittuvat, tapahtuu räjähdys. Kärsimykselle tulee päätös.
Kristina Haatajan suomennos oli niin sujuva ja luonteva, ettei sitä huomannutkaan. Tyylin yksinkertainen kauneus vie mukanaan. Se, että katetrista on tullut yhdessä kohdassa kateederi, on luultavasti vain tekstinsyötön kömmähdys.
Kärsimysten musta kivi sai Goncourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2008.
Romaanista on kirjoitettu myös ainakin blogeissa Tarukirja, Eniten minua kiinnostaa tie ja Ankin kirjablogi.
Atiq Rahimi, Kärsimysten musta kivi. Like 2009. Ranskankielisestä alkuteoksesta Syngue Sabour – Pierre de patience (2008) suomentanut Kristina Haataja. 134 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!