Isak Dinesen (Karen Blixen): Ehrengard

Karen Blixen (1885–1962) käytti useimmissa englannin kielellä julkaistuissa teoksissaan kirjailijanimeä Isak Dinesen. Sillä nimellä on alun perin julkaistu myös tämä sadunomainen ja humoristinen kertomus pienen saksalaisen ruhtinaskunnan tapahtumista. Kertomus on julkaistu suomeksi Karen Blixenin kokoelmassa Ehrengard ja muita kertomuksia (WSOY, 1963).

Postuumisti ilmestynyt Ehrengard saattaa olla viimeinen Karen Blixenin kirjoittama kertomus, ainakin se on yksi viimeisistä hänen loppuun asti viimeistelemistään tarinoista. Sitä kirjoittaessaan Blixen oli jo vakavasti sairas. Hänen elimistönsä otti vastaan enää harvoja ravintoaineita; parin viimeisen elinvuotensa aikana hänen kerrotaan nauttineen ainoastaan ostereita, šampanjaa ja särkylääkkeitä. Tätä taustaa vasten ajateltuna Ehrengard on hämmästyttävän hyväntuulinen ja leikkisä tarina, jonka huumori perustuu ilkikuriseen leikittelyyn sukupuolimoraalin kustannuksella. Samaan kevyeen sävyyn kertomus tutkii taiteen ja moraalin suhdetta.

Babenhausenin ruhtinaskunnan hallitsijaparilla on saduista tuttu pulma: Fugger-Babenhausenin suku uhkaa sammua, koska kauan kaivattua perillistä ei ole ilmaantunut. Sivumennen sanoen Karen Blixenillä on selvästi ollut hauskaa keksiessään henkilöiden ja sukujen nimiä tähän kertomukseen. Double entendret eivät ole vahinkoja. 

Viimein, viidentoista vuoden levottomuutta herättävän odotuksen jälkeen suurherttua ja -herttuatar viimein saavat lapsen, prinssi Lotharin.

Tarinan kertoja, joka tunnistautuu vanhaksi naiseksi ja kertoo saaneensa suurimman osan tiedoistaan isoisoäitinsä kirjeistä, jakaa kertomuksen – tai pienen sonaattinsa – kolmeen osaan, jotka hän nimeää musiikkiin viittaavin termein. Kertomuksen preludi on nimeltään Prinssi Lothar; toinen osa, nimeltään Rosenbad, on pastoraali; kolmas osa on Rondo, joka esitetään con furore, raivoisasti.

Prinssi Lotharin vartuttua nuoreksi mieheksi ruhtinatar huolestuu. Nuorukainen on kiinnostunut maalaustaiteesta, musiikista, tähti- ja kasvitieteestä mutta ei nuorista tytöistä. Itse asiassa Lothar ei ole erityisemmin pitänyt kosketuksesta toisiin ihmisiin, ei edes äitiinsä. 

Salaneuvos Cazotte, kuuluisa hovimaalari ja ruhtinattaren uskottu, lohduttaa huolestunutta äitiä. Cazottesta on isosta ikäerosta huolimatta tullut Lotharin läheinen ystävä ja mentori. Hän uskoo, että Lothar on niitä hienoja sieluja, jotka puhkeavat kukkaan vasta hieman myöhemmin mutta silloin sitäkin täydemmin. “Kun prinssi Lothar tekee valintansa, hän tekee sen hetkessä ja koko luontonsa täyteydellä.”

Cazotte ja kreivitär juonivat yhdessä suunnitelman: Lotharin kaipaaman Euroopan taiteen tutustumiskierroksen varjolla Cazotte johdattaa hänet myös vierailulle Euroopan hoveihin, joissa on Lotharin ikäisiä prinsessoja. Juoni onnistuu. Lothar ihastuu Leuchtensteinin 17-vuotiaaseen prinsessa Ludmillaan, kosii pikaisesti ja tulee hyväksytyksi. Loistokkaat häät järjestetään Babenhausenissa.

Lothar on todellakin heittäytynyt suhteeseen koko luonteensa täyteydellä. Nuoren parin ongelma on nimittäin päinvastainen kuin Lotharin vanhemmilla, joiden oli vaikea saada lasta. Lothar ilmoittaa äidilleen, että tämän hartaasti toivoma perheenlisäys on tulossa, tosin kaksi kuukautta ennen kuin se kunniallisten tapojen mukaan olisi soveliasta. Järkyttynyt ruhtinatar päättää auttaa nuoren parin rikkeen salaamisessa kansalta ja myös omalta aviomieheltään.

Yhdessä juonitteluihin aina valmiin Cazotten kanssa ruhtinatar laatii suunnitelman, jonka mukaan prinsessa muka lääkärien kehotuksesta eristetään syrjäiseen Rosenbadin linnaan luotettavien palvelijoiden huostaan. Sieltä hän voi sitten ilmaantua “vastasyntyneen” vauvan kanssa soveliaana aikana. 

Sopivan seuraneidin valinta aiheuttaa päänvaivaa, kunnes Cazotten mieleen juolahtaa Ehrengard von Schreckenstein, kenraali Schreckensteinin tytär. Pieni ongelma on, että Ehrengard on luterilainen. Voiko luterilaisten tunnetusti ankara moraalisuus synnyttää ongelman? 

Kertomuksessa luodaan uteliaisuutta herättävää vastakkainasettelua. Toisella puolella moraalisesti joustamaton Ehrengard, sotilassuvun ainoa naispuolinen jälkeläinen, ankarimmissa sotilashyveissä kasvatettu; toisella taas Cazotten aistillinen sensualismi, "taiteen moraali", joka vaikuttaa hyvin sallivalta ja mukautuvalta.

Prinsessa Ludmilla ja Ehrengard tulevat hyvin toimeen keskenään. He ovat kuin sisarukset. Ludmillalle käy pian ilmi, että vaikka Ehrengard on kasvanut maalla ja tuntee lisääntymisen mekanismit, hän on sukupuoliasioissa viaton. Hän on kihloissa serkkunsa kanssa, mutta mitään sopimatonta heidän välillään ei ole tapahtunut. Ehrengardin moraalinen kompassi ehdoton. Häntä verrataan tinasotilaaseen, jonka jalustan lyijypaino pitää aina pystyssä.

Rosenbadin pastoraalissa elämä kuluu enimmäkseen viattomien luonnon tarjoamien aistinautintojen parissa. Cazotte, joka on luonnollisesti osa Rosenbadin hovia, tosin nimittää linnaa Venuksenkukkulaksi kirjeissään ruhtinattarelle. 

Cazotte kokee Ehrengardin siveellisyyden haasteeksi itselleen. Hänelle syntyy halu maalata Ehrengard-neito ihastuttavassa punastumisen tilassa. Mikä tämän punastumisen voisi saada aikaan? Cazotte, ikääntyvä hurmuri, haluaisi vietellä Ehrengardin, mutta siten, että neidon täydelliseen antautumiseen ei liity lainkaan fyysistä kosketusta. Se olisi myös luonnollisesti turvallisempaa Cazottelle, kun muistaa tytön sotaisan suvun. Herra Cazotte on aina kammonnut verta, joka on kehon ulkopuolella. 

Ruhtinattarelle, jolla ei vaikuta olevan mitään hovimaalarin aikeita vastaan, Cazotte kirjoittaa:

"Pious people tell us that our moments of earthly delight be but echoes of a former, heavenly existence. I believe them. It will be so with Ehrengard von Schreckenstein when I have accomplished my task. From the moment when, in deep gratitude, I have bared my head to her and left her, any touch of physical delight within her life to her will be but the echo of my celestial embrace."

Vanhalla elostelijalla, joka nimittää itseään suoraan satyyriksi, on siis suuret luulot omista kyvyistään. Hän korostaa toimivansa taiteen ehdoin ja tavoittelevansa taiteellista vaikutelmaa. Samaan aikaan hän yllyttää kiihkoaan kuvitelmalla siitä, että kenraali von Schreckenstein, Ehrengardin isä, saattaa olla myös hänen tuntemattomaksi jäänyt isänsä. Hän hekumoi tällä "taivaallisella insestillä".

Prinsessa Ludmilla synnyttää ihanan poikavauvan. Lasta varjellaan erityisen tarkasti, sillä kastejuhlaa on lykättävä siihen asti, että prinsessa voi palata Babenhauseniin. Lasta katselevan Ehrengardin kasvoille ilmestyy nautinnollinen ilme kuin hän olisi ensimmäistä kertaa rakastunut.

Cazotte päätyy sattumalta piiloutuneena katselemaan, kun Ehrengard käy alastomana aamu-uinnilla. Cazotte uskoo olevansa jumalien erityisessä suojeluksessa. Hän voisi varmasti seurata samaa tapahtumaa joka aamu. Jumalat eivät pettäisi häntä. He olivat antaneet Cazottelle aiheen – Metsäjärvessä kylpevä nymfi tai Dianan kylpy – jonka toteutuksesta tulisi hänen mestariteoksensa. 

Cazotten maalauksessa neidon katse olisi kääntyneenä poispäin. Vain hän ja neito tietäisivät, ketä maalaus esittää. Sitä katsoessaan neito punastuisi, mutta ei siksi että olisi joutunut hyökkäyksen kohteeksi, vaan taiteen aikaan saaman hyväksymisen ja antautumisen vuoksi. Se sitoisi heidät – taiteilijan ja hänen mallinsa – intiimisti yhteen ikuisiksi ajoiksi.

Olen nyt selostanut juonta jo hyvinkin tarinan puoleen väliin asti ja paljastanut millaiset jännitteet kertomuksessa on ratkaistavana. Kenen moraali – tai moraalittomuus – vie voiton?

Moraalinen taistelu ei ole ainoa ratkaistava asia. Näyttää nimittäin siltä, että prinssin ja prinsessan salaisuus saattaa paljastua. Tarinan vauhdikkaassa loppujaksossa on luvassa vielä kidnappaus, jännittävä seikkailu ja pieni kummitustarinakin. Tämän osan ja tarinan loppuratkaisun suosittelen lukemaan itse.

Kertomuksen lopun käänne on mainio. Karen Blixen osoittaa nerokkuutensa tarinan rakentajana. Joku todellakin joutuu punastumaan sielunsa pohjaa myöten. Myös velvollisuus ja moraali joutuvat joskus turvautumaan valheeseen. Se on helpommin annettavissa anteeksi, jos ihminen täyttää velvollisuutensa oman onnensa kustannuksella.

Karen Blixenin tuotannosta olen aiemmin lukenut kuuluisan Eurooppalaisena Afrikassa -teoksen johon pohjautuu myös vuonna 1985 julkaistu elokuva Minun Afrikkani. Pääosia siinä näyttelivät Meryl Streep ja Robert Redford. Se on ensimmäisiä elokuvia, jonka kävin katsomassa vaimoni – silloin tyttöystäväni – kanssa ja siksi sillä on sydämessäni erityinen paikka. Olen lukenut myös Suuret tarinat -kokoelman, johon on yksiin kansiin painettu kahden Blixenin kertomuskokoelman novellit.

Tämän vuoden vappuaatosta vietin ison osan Karen Blixenin kotimuseossa Tanskan Rungstedissa. Olen käynyt siellä aiemminkin, mutta paikka kestää kyllä useammankin vierailun. Edellisen käynnin jälkeen vierailijoille avointa osaa oli laajennettu. Karen Blixenin kotikirjastoon pääsi nyt tutustumaan, ja sieltä oli hauska bongailla omilta kirjahyllyiltäni tuttuja teoksia. Myös Karen Blixenin makuuhuone toisessa kerroksessa, meren puolella, oli avoinna yleisölle. Karen halusi herätä aamuauringon valoon ja käydä uimassa ennen kuin muu talonväki heräsi.

Kotimuseon pysyvä näyttely oli otsikoitu "Courage, Humour and Love". Karen Blixenin viimeiseksi jääneessä tv-haastattelussa häneltä kysyttiin, minkä ohjeen hän antaisi nuorille. Vastaus kuului: “Ennen kaikkea täytyy olla rohkea. Ei voi elää ilman suurta rohkeutta. Ja jos he kysyvät lisää, sanoisin: Täytyy pystyä rakastamaan, ja täytyy omata huumorintajua.”

Karen Blixenin kotitalon suuri puisto toimii lintujen suojelualueena. Lintujen sirkutus kevään vehreydessä teki kävijän iloiseksi ja onnelliseksi. Tunnistin ainakin mustarastaan ja tiltaltin. Äänimaailmaa hallitsivat kuitenkin peukaloiset. Kun katselin läheltä koko olemuksensa täyteydestä laulavaa peukaloista, ajattelin, että siinä on Karen Blixenin sielunlintu, pikkuruinen vahva laulaja. 

Karen Blixen kirjoitti Afrikka-kirjassaan Raamatun Jaakobin käymään painiin viitaten, että hän, Karen, ei päästä irti elämästä, ennen kuin se suostuu siunaamaan hänet. Blixenin viimeisenä elinvuotena yksi hänen ystävistään muistutti Karenia tästä lauseesta. Karen vastasi: "Elämä on siunannut minua."

Karen Blixenin koti, Rungsted, Tanska 30.4.2025

Isak Dinesen (Karen Blixen), Ehrengard. Penguin Books 1986. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1962. Kansikuva: Paul Wright. 111 s.