Tätä Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin osaa lukiessa tuli mieleen, että ihan kaikkea hukattua ei olisi välttämätöntä löytääkään. Pakkomielteinen mustasukkaisuus on romaanin aiheena mielenkiintoinen, mutta kun lukija vedetään mustasukkaisuudesta kärsivän mielen sisälle ja pakotetaan toistuvasti seuraamaan häilymistä epäilyn ja luottamuksen välillä, se lakkaa olemasta kiinnostavaa ja muuttuu pitkäveteiseksi ainakin sellaiselle, joka ei itse kärsi juuri tästä pakkomielteestä tai ainakaan juuri tällä hetkellä. Puhuisit psykiatrille tai papille, hyvä mies, ja kertoisit minulle, lukijallesi, jotain mitä et ole sanonut jo sataan kertaan!
Vanki kertoo syksystä ja talvesta, jonka Albertine asuu romaanin kertojan, "Marcelin", luona tämän asunnossa Pariisissa. Syksy ja talvi, tragedian ja satiirin vuodenajat. Albertinella on asunnossa oma makuuhuone - jo pelkästään sen vuoksi, että "Marcel" kärsii monista luulotelluista tai todellisista vaivoista eikä siedä vähäisintäkään vetoa eikä ikkunoiden avaamista - mutta myös ajan moraalinormien vuoksi. Samasta syystä Albertinen asumisjärjestely pidetään salassa muilta kuin aivan lähimmiltä.Palveluskunta luonnollisesti tietää, että asunnossa elää myös nuori nainen. Vanha palvelijatar Françoise syyttää "Marcelia" yöllisistä "hurjasteluista", vaikka enimmäkseen parin kohtaamisiin liittyy vain keskusteluja ja melko hillittyjä suudelmia ja hyväilyjä. Françoisen on ylipäätään vaikea hyväksyä nuorta naista isännän läheisyydessä - mustasukkaisuuden teema kertautuu romaanissa monella tasolla.
"Marcel" yrittää säädellä ja rajoittaa Albertinen menemisiä. Hän on sairaalloisen kiinnostunut Albertinen mahdollisesti tapaamista ihmisistä ja epäilee kaikissa tapaamisissa seksuaalisia tarkoitusperiä. Lukijalle käy pian ilmi, että romaanissa on kaksi vankia: Albertine ja "Marcel". Albertine joutuu rajoittamaan elämäänsä ja valehtelemaan lievittääkseen "Marcelin" mustasukkaisuutta; "Marcel" on pakkomielteensä vanki, eikä hänellä riitä energiaa muuhun kuin mielikuvituksensa luomien kauhujen jatkuvaan seulomiseen.
Vaikka romaanin kertoja tavallisesti on tietoinen kuvaamiensa henkilöiden ajatuksista ja pystyy kertomaan niistäkin heidän teoistaan, joita ei ole itse ollut todistamassa, Albertinen ajatuksiin ja tekoihin hän - eikä tietysti lukijakaan - pääse käsiksi. Joudumme luottamaan Albertinen sanaan. Vaikeaksi sen tekee Albertinen taipumus muuttaa kertomuksiaan tuon tuosta. Lukijakin joutuu epätietoisuuteen Albertinen suhteen niin, että jopa Albertinen ilmeinen viattomuuskin alkaa vaikuttaa epäluuloja herättävältä. Tämmöistä ketkupeliä kertoja lukijaparan kustannuksella pitää! Ehkäpä romaanisarjan seuraavat osat paljastavat, olivatko epäilyt aiheellisia.
Sivumennen sanoen samantyyppinen tilanne lukijana on osunut kohdalle muutamia kertoja ennenkin ja toisinaan vielä paljon voimakkaammin kuin nyt. Siis sellainen, jossa romaanin rakenne saa lukijan tajunnantilan muuttumaan samanlaiseksi kuin romaanin henkilöillä. Kokemus on hämmentävä. Thomas Mannin Taikavuorta lukiessani minulta katosi ajantaju aivan samoin kuin Hans Castorpiltakin.
Onnellisimmillaan Albertinen ja "Marcelin" suhde on silloin, kun Albertine on turvallisesti kotona, kertojan vuoteessa ja - nukkuu. Kertoja tuntuu kaipaavan rakastettua, joka on täysin hänen vallassaan, tajutonkin tuntuisi kelpaavan. Nukkuva ei ainakaan valehtele.
Katsella hänen nukkuvan oli yhtä suloista kuin tuntea hänen elävän, mutta tämä nautinto päättyi toiseen, hänen heräämisensä seuraamiseen. Se oli vielä astetta syvempi ja salaperäisempi, se oli onnea siitä että hän asui luonani. Tuntui tietenkin suloiselta, iltapäivällä, kun hän laskeutui autosta tullakseen nimenomaan minun huoneistooni. Vielä suloisemmalta minusta tuntui kun hän horroksensa perukoilta nousi unensa portaitten viimeiset askelmat herätäkseen tajuntaan ja elämään minun huoneessani, kun hän hetken ihmetteli "missä olen" ja nähdessään esineet ympärillään, lampun jonka valo sai hänet hädin tuskin siristelemään, saattoi vastata että oli kotonaan todetessaan olevansa minun luonani. Tuona ensimmäisenä, suloisena epävarmuuden hetkenä minusta tuntui että otin hänet taas omakseni entistä täydellisemmin, koska, sensijaan että hän olisi poissaoltuaan palannut huoneeseensa, juuri minun huoneeni, heti kun Albertine sen olisi tunnistanut, sulkisi hänet sisäänsä ilman että ystävättäreni katse ilmaisisi minkäänmoista hämminkiä; se pysyisi tyynenä ikäänkuin hän ei olisi nukkunutkaan. Heräämisen epäröinnin paljasti hänen vaikenemisensa, katse ei sitä tehnyt.Romaanin puolivälissä kertoja vihdoin lähtee ummehtuneesta huoneestaan ulos seurapiireihin, Verdurinien konsertti-iltaan. Tämä jakso oli tervetullutta vaihtelua epäluuloiselle muhimiselle mustasukkaisuuden marinadissa.
Verdurinien pidot muuttuvat yllättävän dramaattisiksi. Niiden keskipisteenä on jälleen paroni de Charlus, jonka neljäkymmentä vuotta ylläpitämä kulissi alkaa rakoilla. Hänen on yhä vaikeampi pitää salassa homoseksuaalisuuttaan.
-- korskeat ärtymyksen hetket jolloin paroni koetti peitellä todellisia taipumuksiaan eivät kauaa kestäneet verrattuna tuntikausien puheisiin joissa hän antoi ne arvata, levitteli niitä ärsyttävän omahyväisesti, uskoutumisen tarve kun oli hänessä voimakkaampi kuin ilmitulemisen pelko.Paroni käyttäytyy Verdurinien juhlissa ikään kuin hän olisi niiden isäntä, mikä tavallaan onkin totta, sillä suurin osa aatelisista vieraista on saapunut sinne juuri paroni de Charlusin vuoksi ja kutsumina. Hän ottaa arvovieraat vastaan ja hyvästelee heidät. Näin hän loukkaa herra ja rouva Verdurinia, joita ylhäiset vieraat eivät ole huomaavinaankaan.
Rouva Verdurin tuntee itsensä häväistyksi. Verdurinit juonivat ja järjestävät pikaisen koston paronille: he uskottelevat paronin rakastajalle, viulisti Morelille, että paronin ja viulistin rakkaussuhde on paronin varomattomuuden takia kaikkien tiedossa ja haittaa viulistin uraa. He uskottelevat myös, että paroni on Morelin selän takana naureskellut tämän alhaisille sukujuurille ja palvelijasukulaisille. Morel sydämistyy ja katkaisee välittömästi välit paroniin. Paroni de Charlus hämmentyy, järkyttyy ja sairastuu vakavasti. Hän on ilmeisesti ollut aidosti rakastunut Moreliin, yrittänyt jopa järjestää tälle kunnialegioonan jäsenyyttä ja suotuisaa avioliittoa.
Verdurinit, joista juuri saimme pikkusieluisen ja kostonhimoisen käsityksen, kuvataan hieman myöhemmin aivan toisessa valossa. Käsialantutkija Saniette, Verdurinien vakiovieras ja herra Verdurinin jatkuvan ivan ja kiusaamisen kohde, sairastuu vakavasti. Verdurinit järjestävät tälle välittömästi elinkoron, jolla Saniette voi elää viimeiset elinvuotensa toimeentulohuolista vapaana. Herra Verdurin pitää huolen, että rahojen alkuperä pysyy salassa niin Saniettelta kuin kaikilta muiltakin: "Kiitos kaunis, en halua että meidän on pakko ruveta ihmiskunnan hyväntekijöiksi. Ei filantropiaa, ei sinne päinkään!"
Kertoja toteaa: Tämä mies pystyi olemaan epäitsekäs, antelias tuomatta sitä julki, se ei välttämättä tarkoita että hän oli herkkätunteinen tai sympaattinen, omantunnontarkka, totuutta rakastava tai aina edes hyvä. Proustin henkilökuvaus ei koskaan ole musta-valkoista.
Tässä romaanissa musiikilla on keskeisempi asema kuin teossarjan aiemmissa osissa. Myös romaanin kokonaisrakenteeseen viitataan musiikillisten vertausten avulla. Tämä puoli romaanista jää minulta musiikillisen yleissivistyksen puutteen takia tavoittamatta. Paremmin pystyn seuraamaan kertojan analyysia toistuvista teemoista tunnettujen kirjailijoiden teoksissa. Käsiteltyjä kirjailijoita ovat Barbey d'Aurevilly, Thomas Hardy ja kaikkein laajimmin Dostojevski.
Romaanin lopussa kevät tekee tuloaan. "Marcel" on viimein imenyt sen verran tarmoa luonnon heräämisestä, bensiinin hajusta ja autontorvien törähdyksistä, että hän päättää jättää Albertinen ja matkustaa Venetsiaan, joka on jo pitkään herättänyt hänessä esteettisiä ja eroottisia väristyksiä. "Marcel" kutsuu palvelijatartaan lähettääkseen tämän ostamaan Venetsian matkaoppaan. Saavuttuaan
Françoise kertoo, että Albertine on aamulla käskenyt tuoda matka-arkkunsa, pakannut ja lähtenyt.
Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, kertojan rakkaus Albertineen herää taas entistä väkevämpänä. Ja taas mennään! Seuraava osa on nimeltään Pakenija. Mutta ennen sitä haluan lukea jotain muuta. Suosittelen Proustia kohtuullisina annoksina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!