Susan Hillin kirja oman kirjahyllynsä aarteista palautti mieleeni kirjailija William Trevorin (1928–2016), jonka useita romaaneja ja novellikokoelmia luin parikymmentä vuotta sitten ja pidin jokaisesta. Hyllyssä näytti olevan vielä joitakin odottamassa lukuvuoroaan. Niistä valitsin tämän hänen varhaisteoksensa The Old Boys vuodelta 1964.
Trevor piti tätä romaania uransa varsinaisena aloituksena, vaikka hän oli kyllä jo kuusi vuotta aiemmin julkaissut yhden heikosti menestyneen romaanin. Tuosta A Standard of Behaviour -esikoisesta Trevor sanoutui irti eikä olisi halunnut, että sitä enää julkaistaisiin uudelleen. Kustantaja ei toivomusta noudattanut: Trevorin suosio nousi 1970- ja 1980-luvuilla useiden kirjallisuuspalkintojen myötä sellaiseen lentoon, että hänen pesulakuittinsa ja kauppalistansakin olisi voitu julkaista tappioitta. Suomeksi William Trevorin kirjoja ei jostain syystä kuitenkaan ole käännetty, vaikka hänen nimensä toistui usein Nobel-veikkauksissakin 2000-luvulla. Ruotsiksi käännöksiä on puolenkymmentä.
The Old Boys -romaanin päähenkilöt ovat noin seitsemänkymmenen ikäisiä. Monet heistä osallistuvat lapsuutensa ja nuoruutensa sisäoppilaitoksen entisten oppilaiden yhdistyksen toimintaan. Sisäoppilaitos on muovannut heitä jokaista: osa muistaa ahdistavan epäoikeudenmukaisuuden, toiset muistelevat kouluvuosia elämänsä huippuaikana.
Romaanin juonessa on kyse kilpailusta yhdistyksen uuden puheenjohtajan paikasta. Keinoja kaihtamattomaan kamppailuun tuo lisälämpöä alkusyksyn poikkeuksellinen helleaalto. Varteenotettavin ehdokas on herra Jaraby. Sisäoppilaitostyyliin etunimet eivät ole tässä romaanissa erityisen tärkeitä.
Jaraby on ollut kouluaikanaan pahimmanlaatuinen simputtaja. Tähän häntä on kannustanut erityisesti yksi opettaja, nimeltään Dowse, jonka mielestä ihmisen nöyryyttäminen ja nujertaminen hyvässä tarkoituksessa koituu kaikkien onneksi. Dowsen suosikkina ja käskyjen toimeenpanijana Jaraby on saanut kokea humalluttavan vallan tunteen. Vanhuuteen asti hän on ollut uskollinen opettajansa opeille. Jarabylle Dowse on ollut lähes pyhimys, joten hänelle on suuri järkytys, kun kenraaliksi kohonnut entinen oppilastoveri vanhojen oppilaiden tapaamisessa täräyttää opettajasta kiusallisia totuuksia.
Jaraby on ankarilla asenteillaan ja irrationaalisilla mielipiteillään pilannut perhe-elämänsä. Hän käy vaimonsa kanssa jatkuvaa koomisen muodollista sanasotaa, jossa toisen sanat ymmärretään väärin aina, kun se vain suinkin on mahdollista. Jaraby myös yrittää löytää lääkärin, joka toteaisi hänen vaimonsa mielisairaaksi. Lääkärit kuitenkin vain raivostuttavasti kiinnittävät huomionsa Jarabyn omaan kummalliseen käytökseen.
Jaraby on aikanaan pakottanut oman poikansa oppilaaksi vanhaan oppilaitokseensa, vaikka pojan henkinen rakenne ei ole ollenkaan sopinut sisäoppilaitoselämään. Hänen auktoriteettikapinansa on ilmennyt muun muassa puuron piilottamisena lämpöpatterien taakse. Aikuistuneen pojan elämään liittyy ongelmia poliisin kanssa. Enimmän osan ansioistaan hän saa undulaattien kasvatuksesta. Isän irrationaalinen kammo kaikkea australialaista kohtaan saa näpäytyksen, kun poika täyttää vanhempiensa talon näillä alun perin Australiasta peräisin olevilla siivekkäillä.
Eniten Jarabyn nousua vanhojen oppilaiden yhdistyksen johtoon vastustaa Nox, joka on koko kouluaikansa saanut kärsiä Jarabyn simputuksesta. Nox jopa palkkaa yksityisetsivän etsimään jotain raskauttavaa tietoa Jarabysta. Jarabyn pojan laittomuudet tarjoavat lopulta Noxille keinon Jarabyn syrjäyttämiseen. Noxin palkkaama yksityisetsivä Swingler kuuluu ihmistyyppeihin, joita Trevor kuvaa mainiosti useissa teoksissaan: hän on ihminen, jolta tuntuu puuttuvan moraalinen aisti kokonaan. Ilman pienintäkään kitkaa hän liukuu etsivästä kiristäjäksi.
Koomisissa sivurooleissa ovat "vanhat pojat" Sole ja Cridley. He asuvat täysihoitolassa ja saavat sisältöä elämäänsä tilaamalla sinne erilaisia tuotteita kokeilukäyttöön tai kutsumalla paikalle tuotteiden esittelijöitä. Pensionaatin johtajatar, neiti Burdock, joutuu sitten häätämään pois esimerkiksi keskuslämmitysjärjestelmän kauppiaan, jonka vanhat miehet ovat uteliaisuuttaan taloon kutsuneet.
Komiikkaa syntyy tässä romaanissa muun muassa siitä, että vanhat miehet elävät aivan omassa todellisuudessaan vailla kosketusta nykyhetkeen. Myös ihmisten muodollinen puheenparsi ja irrelevantit yksityiskohdat heidän tarinoissaan kutkuttivat nauruhermojani.
Solen ja Cridleyn puuhat saavat synkempiä sävyjä, kun he hämmentävät ystävänsä Turtlen uskottelemalla tämän kosineen neiti Burdockia. Turtlen emotionaalinen stressi muodostuu kohtalokkaaksi vanhojen oppilaiden tapaamisjuhlassa.
Romaani säännöstelee tunteita taitavasti. Välillä kaikkitietävä kertoja menee aivan henkilöiden sisäisen maailman ytimeen niin, että lukija liikuttuu. Toisinaan taas kerronta – varsinkin ihmisten pimeää puolta kuvatessaan – on täysin tunteetonta, ulkopuolisen kylmää. Tältä osin mieleeni tuli Evelyn Waugh, jonka muistelen yhdessä romaanissaan (Decline and Fall) kertoneen keskeisen henkilön kuolemasta sivulauseessa.
Romaanin lopussa hellejakso päättyy sateeseen. Rouva Jaraby katselee televisiota ilman ääntä, kuten hänen tapansa on. Ilmeisesti avioliitto, jossa puhe ei tarkoita mitään, on opettanut hänet tulkitsemaan ilmeitä ja eleitä, joilla on vaikeampi valehdella. Aviomiehen, herra Jarabyn, haave on romahtanut. Miehen kissa on tapettu, poika on pidätetty ja hänen undulaattinsa ovat kuolemassa. Talossa ovat jäljellä enää he kaksi vanhaa ihmistä, joilla ei ole tunteita toisiaan kohtaan.
Romaani päättyy rouva Jarabyn kysymykseen miehelleen: "Kuinka todistamme, että emme ole kuolleet?"
William Trevor, The Old Boys. Penguin Books 1980. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1964. Kannen kuva: James Marsh. 189 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!